.

Näyttelyitä, kanttarelleja ja ehkä pentujakin

2011-01-21T10:03:00.010+02:00

Sitten viime päivitysten on Kurun elämässä tapahtunut vaikka mitä. Kuru on nimittäin...

Käynyt kesällä näyttelyssä, joissa se sai arvostelusta hyvän. Arvostelu kokonaisuudessaan kuului näin: "Musta valkoisin merkein. Oikeat mittasuhteet. Kevyttyyppinen, kevytpiirteinen pää. Tiivis runko. Ohut raajaluusto. Hyvät kulmaukset. Karva saisi olla pidempää. Oikea hännän asento liikkeessä. Normaali luonne, mutta kehätottumus puuttuu." Tuomarina toimi Sakari Poti.

Näyttelyssä Kuru käyttäytyi muuten kuin unelma, mutta kehässä se pelkäsi tuomaria sekä arvostelutelttoja kaikista hyvin menneistä näyttelyharjoituksista huolimatta. Pehmeä koira kun on, muistui sen mieleen varmaankin poropaimennusten pieleen meenneet verikokeet. Se on nimittäin ainoa ikävä tapahtuma, jossa nimen omaan ihmisvilinä, muut koirat, aukeat alueet ja "teltat" (verikoe otettiin saunassa) yhdistyvät johonkin ikävään. Muutenhan Kuru ei kyllä aristele vieraita ihmisiä, käyttäytyivätpä ne miten tungettelevasti tai omitusesti tahansa. Päinvastoin se on porokoiraksi hämmentävän avoin, huomionkipeä ja sosiaalinen.

Opiskellut kanttarellikoiraksi. Kävimme syksyn ajan opiekelemassa hajutunnistusta ja eritysesti kanttarelleja Eläinkoulutuskeskuksen kurssilla. Kuru oli aivan mielettömän nopea oppimaan, ja kouluttajakin äimisteli, miten vähän toistoja se tarvitsi asioiden hoksaamiseen. Yksi asia oli sille kuitenkin erityisen haastavaa: näkövihjeestä luopuminen.

Kuru nimittäin edistyi salamannopeasti, kunnes piti luopua hajupurkeista lopullisesti, ja kanttarelli piilotettiin ilman purkkia helppoon paikkaan, mutta näkymättömiin. Silloin homma näytti tyssäävään kuin seinään. Aivain kuin se ei olisi yhtäkkiä tajunnut ollenkaan, mitä siltä haluttiin, toljotti vain minua turhautuneena ja tarjosi milloin mitäkin temppua. Mietimme aikamme siinä, että mikä kriiteerissä nyt oli niin ylivoimaista, kunnes koulttajalla välähti: Kuru on niin voimakkaasti näköaistilla työskentelevä koira, että se ilmeisesti etsi purkit sisällä piiloistaan aina näköaistin avulla ja vasta viimeiseksi haisteli, mikä identtisistä purkeita oli se oikea. Kun koiran sitten olisi pitänyt ottaa kiinni pelkästä hajusta ilman yhtäkään näköaistin tarjoamaan vihjettä, se oli aivan hukassa. Nimittäin sisällä. Kun siirryttiin kokeeksi ulos, Kurulla välähti heti. Luultavasti siksi, että kaikki nenää vaativat puuhat -kuten jäljestys, haku ym.- ovat aina tapahtuneet ulkona, ja siksi sen "vaihteen" löytäminen oli siellä paljon helpompaa. Sen jälkeen etenimmekin taas huimaa vauhtia maastoharjoituksissa kunnes toreilta loppuivat harjoituskanttarellit. Mutta palaamme asiaan taatusti ensi syksynä ja hyvän sienivuoden sattuessa voisimme päästä ihan tositoimiinkin!

Muuttanut. Muusa ja Kuru asuvat nykyään eri osoitteissa, joskin hyvin lähellä toisiaan. Kuru on sopeutunut uuteen kotiin yllättävän hyvin, yksinoloulinat ja -stressit rauhoittuivat nopeasti pienellä harjoittelulla. Varmasti sekin auttoi, että kaikki tutut tavarat ja hajut ovat myös täällä uudessa asunnossa eivätkä lenkkimaastotkaan juuri vaihtuneet.

Astutettu. Kurulla on päätetty tehdä pentuja, ja sen on astunut Musti eli Miehtebiekka Muohtti. Musti vaikutti minun silmiini luonnetestitulosten ja -videon perusteella oikein hyvältä urokselta Kurulle. Musti on selvästi Kurua kovempi, hiljaisempi ja rautahermoisempi. Kurulta taas löytyy (saalis)viettiä, kiihkeyttä, nopeutta ja ÄÄNTÄ vähän Mustinkin edestä. Tasapainottavat mukavasti toisiaan. Jos pentuja on tulossa, niitä odotellaan syntyväksi Pihlajamäen kenneliin maaliskuussa. Pidetään peukkuja!

Lopuksi vielä Annan (ja kaksi ensimmäistä Sinin) ottamia kuvia kesältä, niiden katselu lämmittää mukavasti näinä kylminä ja pimeinä päivinä.:)

Poropippalot Pudasjärvellä

2010-04-19T11:21:00.014+03:00

Kuten jo kerroinkin, Kuru oli paimentamassa poroja viime kuussa. Hyvin meni reissu, ja testikin läpäistiin, vaikka koira ei olllut ikinä poroa nähnytkään. Tässä kuvia ja liekaporovideo, itse hurlumhei-paimennusta en saanut laitettua tänne, liian pitkä klippi ilmeisesti bloggerille...

Pohjoiseen mentiin yöjunalla, joka olikin Kuruselle ihan uusi kokemus. Hienosti se kuitenkin nukkui...

...sängyssä,tietenkin. :D

Perillä Kurun mielen täytti Uteliaisuus, kaikki kiinnosti ja paljon!

Huomatkaa hienon hienot whump-kaulukset...

Oulussa oli niin kylmä, että pieni helsinkiläiskoira piti kapaloida -Sinin kainalossa oli hyvä lämmitellä. :)

Kuru ja opaskoira Uska, joka oli myös omistajineen matkassa mukana. Kurun ja Uskan yhteiselo meni odotettua paremmin, ne pitivät kovasti toisistaan ja Kurukin malttoi jättää riehumiset sikseen.

"Katsokaa nyt miten rauhallinen ja hieno minä olen! Ai miten niin Uskan pedillä?"

Tässä pidetään viimeistä palaveria ennen testiä -ja älkää pelätkö, koiraa ei ole käsketty perusasentoon. :D

Paluumatkalla takapenkiltä löytyi melkoisen väsynyttä porokoiraa... Rääkätty eläinparka nukahti istuvalteen

Ja tässä testataan koiran kiinnostusta sekä mahdollista aggressiivisuutta poroja kohtaan. Poro-parka yrittää paeta lopussa jo aidan yli...

Herätys...

2010-04-06T10:19:00.006+03:00

En osaa tarkkaan sanoa, miksi tämän blogin kirjoittaminen on jäänyt. Kyllä minulla asiaa on, ja etenkin koirista. Mutta ehkä minulla nykyään on myös niin paljon tilanteita, joissa voin jakaa ajatuksiani ihmisten kanssa ihan kasvotusten etten tunne niin suurta tarvetta kirjoittamiseen kuin ennen. Nyt olen kuitenkin päättänyt herättää tämän blogin henkiin kevään kunniaksi! :)

Aloitetaan kuulumisista. Kurun on kehittynyt hurjasti sitten syksyn, mutta on silti vielä niin kovin, kovin nuori. Täytyy myöntää, että olen jopa aika hämmentynyt siitä, miten keskenkasvuisen oloinen se vieläkin on -ikää on kuitenkin jo yli 1,5 vuotta. Välilllä myös mietin, voisiko kyse tietynlaisessa käyttäytymisessä kuitenkin olla muusta kuin kehittymättömyydestä (tai oikeastaan kehittymisestä), kun tuntuu ettei tuo koira vaan loputtomiin voi olla niin penikka. Toisaalta en ole keksinyt mitään muutakaan selitystä sen taas voimistuneelle "mörköilylle" ja epävarmuudelle. Ja toisaalta myös tiedän olevani aika kärsimätön näissä asioissa: minä kun totuin Miskan kanssa siihen, millaista on tutustua, kouluttaa ja luoda suhdetta nimenomaan aikuiseen koiraan.

Kurun mörköilyllä tarkoitan sen voimistunutta vaarattomien asioiden pelkäämistä, ja pelosta kumpuavaa puolustautumista -murinaa ja haukkumista sekä pakenemista. Tällaisia reaktioita aiheuttavat etenkin pimeässä vastaan tulevat, yllättävissä paikoissa olevat skootterit, roskapöntöt, kaatuneet puut, isot kivet, patsaat ynnä muut. Jos Kuru on vapaana ja pelottava asia tulee täysin yllättäen, se syöksähtää pakoon minun kinttuihini (ja vauhtia on yleensä sen verran että polvet huutavat armoa törmäyksessä), mistä se sitten aloittaa haukkumisen. Jos Kuru taas on kiinni tai havaitsee epäilyttävän asian hyvissä ajoin jo kaukaa, se siirtyy suoraan murinaan ja haukkumiseen, häntä pystyssä ja niin suureksi tekeytyen kuin vain mahdollista: siis pyrkii pelottelemaan kohteen matkoihinsa. Tässä tilanteessa vapaana ollessaan se myös lähestyy pelottavaa asiaa menemättä kuitenkaan ihan lähelle. Jos epäilyttävä asia saa yllättäen lisää pelottavia piirteitä (polkupyörä vaikkapa kaatuu), Kuru siirtyy puolustautumisesta pakenemiseen. Päättelisin siis, että uhitteleva nuori koirani häilyy koko ajan pakenemisen rajalla ja nopea uhan lisäys saa sen rohkeuden pettämään.

Vaikka ko. tilanteet ovatkin usein toistuessaan vähän ärsyttäviä, ne tarjoavat kuitenkin eriomaiset puitteet hallintaa lisäävään harjoitteluun -mitään todellista uhkaa kun niissä ei ole. Ja sitä harjoittelua me hurjasti tarvitsemmekin. Tällä hetkellä näissä tilanteissa tavoitteenani on saada Kuru pysähtymään (jos on vapaana) ja odottamaan paikallaan -kun se onnistuu, alan harjoittelemaan luoksetuloa. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä: selän kääntäminen pelottavalle asialle kun on tuossa tilanteessa huomattavasti luonnottomampaa ja vaikeampaa kuin jähmettyminen. Hihnassa onnistuu jo melko hyvin semmoinen kuvio, että käsken Kurun odottamaan istuvalteen, lasken hihan maahan ja menen itse pelottavan kohteen luo taputtelemaan sitä ja puhelemaan rauhallisesti (poistamaan uhan) ja kun näen Kurun rauhoittuvan, annan sille luvan lähteä liikkelle ja tulla ihmettelemään "mörköä". Lisäksi saatan palkita sitä nameilla, vaikka pelottavan asian poituminen yleensä jo riittääkin palkinnoksi.

Hallinta on muutoinkin Kurun kanssa päivän sana, siinä kun on otettu reippaasti takapakkia viimeisen kahden kuukauden aikana -ja mikä turhauttavinta, en ymmärrä täysin miten ja missä välissä. Tammikuussa luoksetulo oli jo aikalailla varma Kurun kierroksista riippumatta ja onnistui aika kovassakin häiriössä, mutta nykyään tilanne on kaikessa masentavuudessaan sama kuin joskus Kurun olessa puolivuotias.

Häiriöttömässä tilanteessa se tulee kyllä vauhdikkaasti luokse, mutta vilkaisee ympärilleen aina ennen kuin lähtee tulemaan. Ja siinä onkin jo ensimmäinen ongelma! Minä haluan koiralta luoksetulon, jossa tietystä sanasta ampaistaan tykö sen enempää miettimättä. Mutta jossain samperin välissä Kuru on selvästi päässyt yhdistämään luoksetulon johonkin puskista ilmaantuvaan kiinnostavuuteen, jota se nyt tähyää aina vihjesanan kuullessaan. Arkielämässä sellaisia tilanteita on varmasti tullut, mutta hyvin harvoin suhteessa kutsujen määrään. Mutta kolikolla on aina kaksi puolta: näissä tilanteissa on varsinainen perskurkkana, että Kurun kanssa niitä toistoja ei hoksaamiseen kovin montaa tarvita -kypsyttelyaikaa kyllä sitäkin enemmän.

Ei ole varmaan vaikeaa arvata, että kun jo aivan perusteisiin on päässyt tämän verran mätää, miten huonosti luoksetulo sujuu niissä vaativimmissa tilanteissa. Suoraan sanottuna ei mitenkään. Tai kai sekin on väärin sanottu - mutta jos koira _ehkä_ tulee luokse kuudennella käskyllä erilaisia houkuttimia hyödyntäen, se on minusta aika lailla yhtä kuin ei mitään. Vaikeaa ei ole myöskään arvata, kuinka paljon tällainen tilanne minua masentaa, hiertää ja ahdistaa.

Miten tähän sitten on päädytty? Kaikessa armottomuudessaan vastaus on yksinkertainen: minä olen mokannut ja huono tuuri on vielä vähän auttanut. Koska ei käy kieltäminen, etteikö niitä tilanteita olisi sattunut, joissa Kuru on päässyt palkkaamaan itse itsensä luoksetulemattomuudesta. Se on esimerkiksi päässyt leikkimään toisen koiran kanssa tai saanut rapsutuksia ihmisiltä. Ei niitä tilanteita suinkaan ole tapahtunut joka päivä, ei edes joka viikko tai kuukausi. Mutta näköjään niitä ei olisi saanut tapahtua yhtäkään, etenkään kun en ole tajunnut ko. tapahtumien jälkeen tehdä tehokuurina vastaavia harjoitukisia, joissa koira olisi oppinut täysin päinvastaista.

Ja mikä inhottavinta kaupungissa eläessä: jos koiraa haluaa liikuttaa myös vapaana (mikä minusta on jo ihan koiran hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä) eikä koirapuiston mielettömyys houkuta, kyseisiä plörinätilanteita sattuu väkisinkin! Myöskään asemassa, jossa tulee yllätetyksi koiran laittomasta vapaanapitämisestä, ei voi paljon huudella ihmisille, että älkää rapsuttako sitä älkääkä antako sen tulla leikkimään, ajakaa se pois. Siinä tilanteessa lähinnä huokaisee helpotuksesta, että vastaantulija ei ihnoa/pelkää koiria ja hakee rakkinsa vähin äänin pois anteeksipyynnön kera. Kun lisätään tähän soppaan vielä muutama tilanne, joissa luoksetulosta on seurannut jotain negatiivista (vaikkapa jonkin kivan loppuminen) sekä kehitysvaihe, jossa toiset koirat, ihmiset ynnä muu jännitystä ja vauhtia aiheuttava on Kurulle kuin huumetta niin avot! Meillä on koira, joka tulee luokse vasta asiaa harkittuaan ja riittävän suuressa häiriössä ei tule ollenkaan.

Joten tässä hip hei tilanteessa sitä nyt ollaan: tehty työ on luoksetulon kanssa ainakin osittain valunut kankkulan kaivoon ja edessäpäin on melkoinen savotta. Väkisinkin tulee päiviä, jolloin usko sen varman luoksetulon saavuttamisesta horjuu ja huojuu. Mutta periksi ei anneta!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: esimerkiksi seuraaminen edistyy todella hyvin, samoin muiden koirien kanssa lenkkeily ja oleilu (ts. niiden rauhaan jättäminen pyydettäessä) tai vaikkapa tontilla pysyminen mökillä, joissa oli melkoisia vaikeuksia vielä syksyllä. Kuru myös todettiin prcdPRA:n suhteen geneettisesti terveeksi sekä suoritti hyväksytysti poropaimennustestin Pudasjärvellä, siitä lisää myöhemmin. :)

Syyshulinoita

2009-10-27T18:00:00.008+02:00

Onpa tullut taas taukoa. Kurusta on kehkeytynyt tässä välissä oikea kauhukakara, ainakin tietyilta osin. Neiti on aina ollut vähän tosikko, mutta nyt sillä on pinna todella kireällä: pentua riepoo milloin mikäkin asia eikä itsehillintää ole kuten ennen.

Esimerkki: Olemme kävelyllä Kurun ja Muusan kanssa. Kuru näkee puussa oravan ja yrittää rynnätä haukkumaan sitä. Sitä kielletään ja käsketään istumaan -> istuu mutta alkaa turhautuneena haukkua. Haukkumiseen puututaan myös ja odotetaan, että koira hiljenee ennen kuin se vapautetaan. Vapautus -> Kuru ampaisee suoraan Muusan kimppuun ja purkaa kaiken edellisessä tilanteessa syntyneen turhautumisen ja kiukun viattomaan pinseriin -> otetaan pois Muusan niskasta ja ojennetaan jälleen -> alkaa purra lapasista, kintereistä tms. Ja tätä jatkuu niin kauan, että koira on riekkunut kiukkunsa pois, minkä jälkeen se pystyy tekemään jotain nätisti ja saa palkan. Melko uuvuttavaa, kun Kurun arjessa on kuitenkin jatkuvasti vastaavia tilanteita, joissa sen pitäisi pystyä hillitsemään itsensä ja luopua tavoittelemastaan asiasta... Tulee välillä melkoinen ikävä sitä suloista palleroa, joka ei ottanut nokkiinsa juuri mistään. No, ehkä tämmöinen äkillinen turhaumankestokyvyttömyys lähtee yhtä nopeasti kun on tullutkin.

Toisaalta on kiva huomata, että ruipelon ja kaljun pennun päässä on alkanut myös tapahtua jotain: Kurusta on tullut todella, todella uuttera harrastus- ja etenkin hakukoira, joka ei anna periksi piiruakaan. Sen määrätietoisuus ja halu tehdä työtä on jotain aivan hämmästyttävää: tuntuu ettei se jättäisi tehtäväänsä kesken, vaikka taivaalta sataisi tikareita. On tuo ominaisuus ollut toki havaittavissa aiemminkin, mutta silloin se on kanavoitunut kaikkeen vähemmän toivottavaan...

Hyviä uutisia on myös terveysrintamalta: Kuru kävi tutkimuksissa ja epäviralliset tulokset olivat mukavaa kuultavaa. Lonkat A/B, kyynärät 0/0 ja silmät ok. Katsotaan nyt muuttuuko vielä kennelliitossa johonkin suuntaan. :) Joka tapauksessa paljon kiitoksia Annalle ja Lotalle, jotka veivät Kurun paikan päälle ja auttoivat minua onnetonta paperiasioissa!

Tässä vähän kuvia tokkuraisesta porokoirasta:

Kuru siunatussa tilassa

2009-08-21T10:36:00.008+03:00

Kai tekin jo tiesitte, että Kuru on tiineenä? Kyllä vain, hän odottaa ainakin viittäkymmentäkolmea pentua! :)
Silloin on syytä kaivaa lukuisia pesiä sängyn alle, kasvattaa megalomaaniset utareet ja olla koko ajan väsynyt ja vakava. Enää innolla odotamme pentujen syntymää, tuleeko niistä mahdollisesti raidallisia, pilkullisia, yksivärisiä, muovisia vai puuvillaisia...

Heh heh. Arvaisittepa vain, miten rasittavaa tämä todellisuudessa on! Ja mikä parasta, ei tässä vielä kaikki! Koirani ei myöskään osaa olla yksin uudessa asunnossa, vaan haukkuu taukoamatta. Ja naapurit tykkää. No, sitruunapanta on tilattu ja Muusasta eroamista harjoitellaan.

Niin, olemme siis muuttaneet siskon kanssa samaan kämppään ja kahden koiran yhteiseloa harjoitellaan. Kuvia löytyy tuolta. Suurin vaikeus on tällä hetkellä Kurun yksinolo (siis Muusasta yksin jääminen), toiseksi suurin Muusan kohonneet kierrokset ja niistä aiheutunut riekkuminen. Muutoin koirilla menee hyvin, ne pitävät kovasti toisistaan eikä eripuraa ole syntynyt. Asiaa auttanee se, että koirat ovat niin totaalisen erilaisia, kiinnostuneet eri asioista eivätkä siksi joudu kovin helpolla konfliktitilanteisiin.

Muuton lisäksi Kurun kanssa on puuhattu paimennusta Haminassa. Siellä oli huisin hauskaa, sekä koira että omistaja nauttivat täysillä! Kurun paimennusvaistoista saatiin vihiä ja se olikin oikein etevä nautojen patistelija. Lapsineroksikin sitä kehuttiin. ;D Lampaista tuli lähinnä lentolampaita, sitä hommaa nuori neiti ei oikein hoksannut. Mutta harjoitushan tekee mestarin, joten ei heitetä kirvestä kaivoon! Minulle ainakin jäi kurssista kova halu perehtyä aiheeseen lisää ja päästä harjoittamaan Kurun kanssa sille luontaista toimintaa. Kun vaan vielä löytäisi jonkun paikan, missä se olisi mahdollista...

No, sitä odotellessa voimmekin keskittyä tokon treenaamiseen, mikä on jäänyt aika vähälle viime aikoina. Tai siis sikäli mikäli The Mamma suvaitsee kiinnostua mistään muusta kuin kuvitteellisten pentujensa hoivaamisesta, hmph.

Harrastuksia, kavereita, juoksut....

2009-06-11T10:22:00.022+03:00

... JA PERKELEEN VIRTSATIETULEHDUKSET!! Ensimmäisen kerran sellainen ilmaantui vähän ennen juoksua ja hoidettiin pois 10 päivän kuurilla. Ehdin hädintuskin huokaista helpotuksesta ja todeta ensimmäisten juoksujen alkaneen, kun koira jo alkoi uudestaan pissiä lattioille ja aristaa takapäätään... Ja tulehdushan siellä taas oli, tällä kertaa vielä selvästi kivulias sellainen! :( Tuntuu kauhean keljulta katsella toisen vaivaloisia pissipuuhia ja tunkea seuraavaa antibioottia kurkusta alas. Eikä voi välttyä siltäkään ajatukselta, että näinköhän sitä jouduttiin sitten joka juoksuissa toistuvaan kierteeseen... Eläinlääkäri yritti lohduttaa, että jos siltä tosiaan alkaa näyttää, niin ei kun kohtu pois ja se siitä ongelmasta. Muuten hyvä, mutta kun ko. jalostuskoira ei ole minun omistuksessani enkä minä sen kohdusta päätä! No, yritän olla menemättä asioiden edelle ja välttää turhaa hysteriaa.

Ennen juoksuja ja sairasteluita Kuru ehti kuitenkin aloittaa mukavan kesäloman tapailemalla agin alkeita Ojangossa, piipahtamalla mätsäreissä (kuvan c:t kuluu Annalle) ja reuhuamalla Puikulan kanssa. Tässä kuvasaastetta:

Ohjaaja pyöri kehässä enemmän kuin hukassa (liian hitaasti, väärään suuntaan ja ties mitä noloa) eikä oikein vakuuttanut tuomaria... että jumbosija tuli. Mutta kyllä me vielä tästä noustaan! :P

Muusan kanssa sen sijaan oli yhtä mutkattoman hauskaa kuin aina.

Ensinnäkin on huisin kivaa juosta ja jahdata pahaa-aavistamatonta Puikulaa:

Hauskaa on myös lihapullien etsintä...

...vaikka Kuru ei lihapulliin suhtaudukaan aivan samalla intohimolla kuin Muusa ;)

Kurusta kaikkein kivointa on kepit:

Niillä voi leikkiä myös Muusan kanssa!

Tai järsiä yksin:

Kivaa!!

Katsokaa kaunista (ja eri älykästä) koiraani!

2009-05-13T14:29:00.017+03:00

Vappua vietettiin keväisellä mökillä kavereiden seurassa. Kurun musta ja sarveton luottoporo Nero oli tietenkin myös mukana. Urheasti äijä kestikin Kurun intohimoisen paimennuksen ja muut toilailut. Kuru puolestaan remusi sydämensä kyllyydestä: tanner tömisi, haukku raikui ja hiekka lensi. Minun ihana, älykäs teinikoirani! <3

"Moi pappa, mitäs duunaat?" Kuru-gangstaa parhaimmillaan ;P

"Ei mul oo kyl mitään hajuu, mitä täs niiku pitäs tehä, mut ehkä ne ei huomaa...."

Ken koivuun kurkottaa.... kyllä, kuvan jälkeen Neiti Etevä putosi.

"Se heitti kepin veteen!"

"Psst, Nero! Ku sä oot tollanen vesikoira, niin haluisit varmaan noutaa sen mulle? Ei siis sillä, ettenkö ite uskaltais, mut kuitenkin..."

"No kai mä sitten... pahuksen mamero!"

Mutta koska Iso Porokoira ei luonnollisesti voi pelätä mitään, on hänenkin lopulta näytettävä uimataitonsa. Yleisö tietenkin seurasi tapahtumaa jännityksellä. :D

"Voi v*ttu, ne kuvaa mua!! Pakko kai se on mennä..."

"Äitiiiiiiiiiii!!!!!! KYLMÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!"

"Herran jestas, mikä kylpyamme!" Ulkomuoto sen kuin vain kaunistuu....

...mutta henkisesti ollaan kyllä jääty tällle tasolle:

Vapusta toipuva emäntä jää innoissaan odottamaan sitä valaistuksen päivää, kun pienen porokoiran pääässä kaksi hernettä lopulta kohtaavat! :)

Kalaa mä metsästän...

2009-03-27T11:08:00.006+02:00

Jaa, sitä ollaankin sitten taas vanhennuttu...

2009-03-13T17:25:00.003+02:00

Niin, synttäripäivä. 18 tuli vihdoin täyteen. :)

Kuru on seikkaillut tänään taas koulussa. On ollut ihana huomata, miten lämpimästi siihen suhtaudutaan: siitä on tullut oikea lukiomme terapiakoira. Se on kaikille ystävällinen, kerjää huomiota ja rapsutuksia maha pystyssä tai sievästi jalkoihin istuen. Tunnilla huomiokerjuri lähinnä makoilee siankorvaa syöden tai nukkuu, lunki tapaus. Mukavasti se myös on kuulolla, ei sen kanssa siellä hihnaa tarvitse vaikka vilinää ja vilskettä riittääkin 700 oppilaan opinahjossa. Olen niin ylpeä pikkuporosta!

Muutoinkin menee kivasti. Koulutteluun, riehumiseen ja ulkoiluun puretaan työkoiran energioita tehokkaasti: sisällä Kuru nukkuu suurimman osan ajasta. Tosin auta armias, jos toimintaa ei ole ollut tarjolla.... sitten on kyllä porokoiraa seinillä. Sitä hirviötä ei tahdo jaksaa kukaan. No, pysyypähän ainakin treenimotivaatio korkealla eikä pääse liikakilot kertymään. ;D

Kuru on kunnostautunut myös raadonsyöjänä. Pennun suusta on tähän mennessä kaivettu paitsi normaaleja pikkujyrsiöitä, myös sammakko. Ja kakkaa. Yök. Tänään se lähti isän matkaan mökille, saa nähdä mitä siltä reissulta löytyy...

Ryhdistäytyminen

2009-03-01T18:13:00.012+02:00

Inspiraatio on viimein tavoittanut minut! Tekee mieli vähän bloggailla. :P

Kuru voi hyvin. Painoa on nyt 13.5 kg ja senttejä arviolta vähän alle 50, iso tyttö jo siis. Iso se alkaa olla myös luonteen puolesta -sen käytöksestä on alkanut hävitä pikkupentumaisia piirteitä kuten höveli avoimuus ja maailmaa syleilevä uteliaisuus. Mörköjä on tällä hetkellä puskat ja pihamaat täynnä, vieraat koirat otetaan vastaan varauksella ja pörhistellään minkä keritään. Meillä onkin yhteinen mörköjen tappamisprojekti: kuru vuffittaa ja pörhistelee epäilyttävät kohteet, jotka minä käyn sitten tappamassa iloisella äänellä ja muutamalla taputuksella. :D

Muiden koirien kanssa neidin asenteet tuntuvat elävän jatkuvasti: välillä sitä ollaan niin itsevarmaa ja topakkaa, välillä mielistellään ja välillä on käyty ihan pelkoaggression puolellakin. Tässä taannoin Kuru nimittäin oli lenkillä Neron, Granjan ja Kaukon kanssa ja paineistui kolmen koiran jahtaamana yhtäkkiä niin paljon, että skitsahti ihan totaalisesti. Tyttöhän antoi sitten turpaan niin aikuisille uroksille kuin Granja-pennullekin. Kävi siis hampaat irvessä rähähtämässä tutuille kavereille ja ajamassa pois, karvat pystyssä, häntä koipien välissä ja korvat luimussa. Minä olin tietysti ihan puulla päähän lyöty enkä ehtinyt reagoida mitenkään -seuraavalla kerralla kyllä menin suojelemaan ja rauhoittamaan pentua sen osoittaessa paineistumisen ja pelon merkkejä.

Vaikka olenkin tiennyt, että Kuru ei tule olemaan mikään koirapuistokoira aikuisena, pennulta noin määrätietoinen puolustautuminen oli hiukan yllättävää... etenkin kun siinä oli ripaus selvää bitch-asennetta. Siis että vähemmälläkin ärräpäillä olisi viesti varmasti mennyt kavereille perille. Saa nähdä millainen sähikäinen tuosta vielä kasvaakaan...kop kop.

Toisaalta Kurun kasvaminen alkaa näkyä myös fiksuuntumisena. Päätön riehuminen ja hepulointi on vähentynyt, itsekontrolli kasvanut ja arjen yhteispeli sujuu jo ilman ylimääräisiä kommervenkkejä. Jollain tavalla tuntuu niin kuin Kuru olisi kauhean helppo pentu: kulkee mukana vaivatta kaikkialla, motivoituu helposti, jaksaa keskittyä, ei hermoile turhia, oivaltaa ja oppii nopeasti. Ainoa ongelma, johon olen sen kanssa törmännyt on ehkä se, että se on niin voimakkaasti minun koirani. Kaikki sujuu hyvin niin kauan kuin minä olen läsnä, mutta muiden kanssa Kuru on helposti hiukan levoton ja yhteistyöhaluton -siitäkin huolimatta että olen määrätietoisesti jättänyt sitä myös muiden hoitoon. Toisaalta se oli myös aika oletettavaa -porokoira on usein enemmän tai vähemmän yhden ihmisen koira.

Yksi asia mistä olen myös ollut varovaisen iloinen Kurun luonteen kehittyessä on se, että sillä ei ole edellenkään herännyt pahemmin riistaviettiä. Näköärsykkeeseen se toki reagoi, mutta hajut eivät juuri kiinnosta. Ei, vaikka opettajaksi olisi ollut tarjolla Muusa-täti, tuo pupujahtien mestari.:D Mutta ei nyt ehkä vielä nuolaista, kai se riistavietti ehtii vielä herätä...?

Paimennusvietti tuolla porotytöllä sen sijaan on voimakas. Muusan kanssa lenkkeillessä on ollut hupaisaa huomata, miten Kuru paimentaa pupuasioille lähteneen pinserin määrätietoisesti takaisin laumaan. Se juoksee sen taakse tehden ison kaaren, tulee tomerasti haukkuen kiinni Muusan takapuoleen ja ajaa sen meidän luoksemme. Pitää varmaan vielä opettaa toiminta käskylle "hae Muusa", niin ei tarvitse enää kantaa huolta Muusan jäniskohkailuista... hehee. :P

Jotta semmoista meille. :)
Tässä muutama kuva meidän elosta.

Oho.... mites tämä nyt näin on päässyt unohtumaan...

2009-02-14T22:14:00.004+02:00

Krhm. Edellisestä päivityksestä on nyt kyllä jo niin pitkä aika, että lienee selityksen paikka. On nimittäin päässyt käymään niin, että Lousku meni ja rakastui. :P Sitä on leijailtu niin pilvissä, että pää on lyönyt ihan tyhjää kun tännekin on yrittänyt jotain kirjoittaa....voe voe.

Mutta mutta. Kuru voi oikein hyvin, painoa on jo 12 kiloa ja pikkuhiljaa neiti alkaa näyttää koiralta. :) Sosiaalistaminen tuottaa tulosta, koira ottaa lunkisti tilanteessa kuin tilanteessa, ja kulkeekin minulla mukana miltein kaikkialla. Mörköikää tosin pukkaa, Kuru säikkyy milloin jätesäkkejä, milloin sliipattuja pukumiehiä. Hetken ihmettelyn jälkeen ollaan kuitenkin taas sujut, ja pentu jatkaa tyytyväisenä matkaansa. Luoksetulokin on hyvällä mallilla ja tokon alkeita tapaillaan lauantaisin purinalla. Myös naksua rääkätään ahkerasti. Ulkoiltu on paljon: metsässä, jäällä ja kaupungissa. Vauhtia neidissä piisaa, se ei jää enää yhtään kakkoseksi Muusa-tädille tai muille koirakavereilleen. Kuru alkaa myös selvästi hiukan joustamaan ja sovittelemaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa eikä aina käy kiinni kuin sika limppuun... vaikka on se kyllä aika maailmanvalloittaja edelleen. ;)

Täällä siskon ottamia kuvia jäältä.

Kuulumisia pitkästä aikaa

2009-01-10T16:43:00.004+02:00

Voisi päivityten puutteen vuoksi luulla, että täällä vietetään hiljaiseloa -ei todellakaan! Pikemminkin tuohua on ollut niin paljon, ettei ole kirjoittamaan ehtinyt.

Kuru voi hyvin, vaihtaa hampaita ja kasvaa kovasti. Nyt on neidillä painoa jo 10.4 kg. Karvakin on vaihtunut aikuiskarvaan kaikkialta muualta paitsi päästä; hännässä se on erityisen pitkää ja komeaa. :)

Harrastusrintamallakin on päästy vauhtiin: purinatreeneihin mennään tänään jo toista kertaa. Hämmentävän lunkisti Kuru suhtautuu uusiin paikkoihin ja tilanteisiin, purinallakin toimi oikein innokkaasti heti ensimmäisellä kerralla. Tosin aika paljonhan sen kanssa on tultu ja menty, oltu siellä ja oltu täällä. Silti sanoisin, että sillä on ikäisekseen aika rautainen keskittymiskyky. Ja hyvä hermorakenne varmaan myös: Kuru ei ollut moksiskaan uudenvuoden paukkeista, sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin ja toipuu stressistä äkkiä. On se kyllä etevä tyttö!

Muiden koirien kanssa on peuhattu oikein olan takaa nyt, kun kennelyskä on varmasti poissa. Uutena vuotena oltiin mökillä Neron kanssa, Muusa-tätiä on tavattu ahkeraan ja muitakin tuttuja treffailtu. Melkoinen riivinrauta Kuru edelleen on, mutta kyllä se vähän jo uskoo muiden murinoitakin. Selvää kuitenkin on, että mitään yltiösosiaalista tapausta siitä ei tule, sen verran sillä on omaa tahtoa ja sähäkkää luonnetta...no, ei tarvitse tullakaan.

Jotta tällaista tänne, lisäilen kuvia ehkä myöhemmin. :)

Tapiolan suoraveloitus rocks

2008-12-18T22:11:00.004+02:00

Kuru-ressuka on saanut jostain kennelyskän! Viikon se ainakin iti, koska sen verran on aikaa edellisestä koiratapaamisesta. Ja niistäkin joku on ollut oireeton kantaja/ei vielä itse saanut oireita. Niin kurjaa niin kurjaa! Mistään ei tule surullisempi mieli, kun toisen sairastamisen katselemisesta.... :(

No, tulipa tapiolan suoraveloituskin nyt testattua. Ja harjoiteltua kopelointia: hienosti pupelo antoi käsitellä itseään, ei ollut moksiskaan. Mutta silti, voi paskojen paska kun ottaa päähän!!

Kuru mökkeilee

2008-12-07T16:03:00.009+02:00

Päivitelläänpäs tätäkin. Pikku-Kuru oli kuluneen viikonlopun ensimmäistä kertaa mökillä. Että se nautti! Juoksi ympäriinsä, leikki kepeillä ja istua ihmetteli maaseudun hiljaisuutta. Ulkona se viihtyi yksinäänkin ja pysyi hienosti pihapiirissä. :)

"Mikäs se tämä paikka on?"

"Mahtaako täällä olla ketään?"

"No, kakka-asiat ainakin hoituu ihan perinteisesti."

"Ai, että missä keppi? No ei täällä ainakaan."

"Täällä se on, minä löysin!"

Taisi ottaa mökkeily vähän koville... :D

Koulutuspohdintaa

2008-11-24T15:28:00.009+02:00

Tajusin juuri, että Kuruhan saa ensimmäiset rokotukset viikon päästä: kuukauden päästä ovat jo ovet avoinna "koirakouluihin". En vain ole vieläkään ihan varma, haluanko mennä yhteenkään.

Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.

Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.

Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!

Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.

Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?

Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.

Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?

Lunta!

2008-11-23T21:14:00.009+02:00

Kuru on vihdoin päässyt elementtiinsä: lumi on täällä! Pentu peuhaa siinä riemua täynnä, hyppii, pomppii, kierii ja mönkii. :) Muutoin tänne ei kuullu mitään ihmeellistä. Parin tunnin yksinolo on jo sujunut joten kuten ilman että koira on ainakaan koko aikaa huutanut. Muusa-tätiä ollaan ahdisteltu ja painittu Granjan kanssa sekä leikitty, syöty, ulkoiltu ja nukuttu. Luoksetulo ja istuminen sujuvat jo oikein hienosti! Tyttö on reipas ja kasvaa kovasti. :)

Tässä ovat ilmassa kaikki 6,3 kiloa pikkukoiraa....

Ja ottelu päättyi ilmeisen voitokkaasti! :P

"Minä poseeraan tässä hienosti käskyn alla ja näytän miten iso jo olen!"

Poliittinen eläin

2008-11-17T21:21:00.002+02:00

Tänää Kuru oli päivähoidossa VINOn toimistolla Lotan kanssa. Ihan kivasti meni, vaikka taisi olla aika uuvuttavaa. Iltapäivällä käytiin vielä kaverin luona kyläilemässä, jossa Kuru tutustui 4-vuotiaaseen pikkupoikaan. Kovasti olisi Kurun tehnyt mieli ruveta leikkimään sen kanssa, mutta pentuparkaa estettiin.

Kasvatuspuolella fiilikset ovat aika hämmentyneet. Päästin Kurun iltalenkillä vapaaksi fleksistä ja se painalsi iloissaan 150 metrin päässä maailmaa tutkimassa, säikytteli ohikulkijoita ja piti hauskaa. Menin välillä piiloonkin, mutta ei tuota tuntunut hetkauttavan. Kutsuessa kirmasi luokse tovin mietittyään. Miten kummassa yksinolo voi samalle koiralle olla niin kovin vaikeaa? On se kyllä oudon huoleton kymmenviikkoiseksi...olin ajatellut että vapaanapitoa voisi harjoitella pentuaikana helposti, kun koira pysyy luonnostaan lähellä -ja vielä mitä. Vaikeampaahan tuon kanssa harjoittelu on, kun ei se ole käskyilläkään vielä hallinnassa. Huoh.

Ei Kuru kyllä muutenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä: aikuisia koiria ei kunnioiteta yleensä tippaakaan, haukkumalla ilmoitetaan kuuluvasti tyytymättömyydestä ja periksi ei anneta vaikka kuonosta vuotaisi jo verta. Kuru esimerkiksi hyppii päättäväisesti sohvaa päin lentäen kipeästi selälleen 9 kertaa peräkkäin, jos se joka kymmenennellä kerralla onnistuu pääsemään sinne. No, toisaalta periksiantamattomuus on plussaa sitten isona harrastuksissa. :) Virtaa pupelolla riittää uskomattoman paljon, onneksi se muistaa joskus nukkuakkin. Keskittymiskykykin on aika hyvä.

Moni on sanonut, että aivan kamala riiviö minulla ja että harvoin törmää noin jästipäiseen pentuun. Kuru on siis juuri sitä, mitä pitikin! :P En minä mitään lapasta halunnutkaan. :)

Se paisuu!

2008-11-16T19:49:00.003+02:00

Kuru kasvaa nopeasti: nyt painoa on jo 5.7 kiloa! Ja koipeakin pukkaa. :)

Hienot korvat ja muuta uutta

2008-11-15T12:38:00.002+02:00

Kurun korvat ovat nyt tanakasti pystyssä! Laittaisin kuvan, jos olisi yksikin hyvä....ehkä lisään sen myöhemmin. :) Kouluvierailut ja muu epäilyttävä mukanakulkeminen on edelleen jatkunut, koska pikkukoiran yksinolo on aika vaiheessa. Kymmenen minuuttia sujuu jo hyvin, mutta sen jälkeen alkaa huuto -joka jatkuu vaikka tunnin putkeen, jos on tarvis. :/ Pakko kyllä myötää, että ei sitä yksinoloa ole harjoiteltukaan niin intensiiviesti, että olisi varaa odottaa mitään muuta. Mutta nyt ryhdistäydymme, ovista ramppaaminen alkakoon!

Kuru on myös opetellut maahanmenoa, ehdollistunut naksuttimeen ja löytänyt vihdoin tasoistaan painiseuraa irlanninvesispanieli Granjasta. Tytöillä oli eilen sellainen mutanäytös että ei paremmasta väliä...ja arvatkaa miltä Kurun hienot valjaat nyt näyttävät?! Nyyh!

Granjan lisäksi pupelo tapasi myös talon muuta asukit eli vanhaherra Timin (villakoira) ja espanjanvesikoirat Jokun ja Kaukon. Hienosti tulivat juttuun, mitä nyt Kauko vähän haukkui kun tyttöjen meno meni sen mielestä liian villiksi. Mutta pitäähän isännän vähän nuorisoa komentaa! ;)

Mutta sellaista tällä erää, kuvia luvassa myöhemmin.

Poroja ei ole, vaan lampaita tulee!

2008-11-09T14:38:00.001+02:00

Sain sukujuhlissa sovittua Kurulle ensi kesäksi lammaslauman paimennusharjoituksiin. Lampaat ovat mökkinaapurillamme toukokuusta lokakuuhun hoitamassa maisemaa lähes joka vuosi. Ja minä sain luvan opettaa siellä Kurua paimentamaan! Ainoa ongelma on se, että einhän minä tiedä koko hommasta yhtään mitään... Kukas minut opettaa paimennushommiin? :)

Wuf! sanoi Kuru kun lapsen näki.

2008-11-08T19:28:00.007+02:00

Kurulla on selvästi näkyvissä jo aikuismaista pelko/väistämiskäyttäytymistä. Herkkä sosiaalistumiskausi takaa sen, että kaikkeen uuteen totutaan hyvin nopeasti, mutta ei kuitenkaan enää purematta niellä. Asiat, joihin se ei ilmeisesti ole kasvattajan luona siedättynyt (kuten mölyävät lapset), saavat aikaan tuumintatauon ja lyhyen ja ytimekkään haukahduksen. Ruumiinkieli kertoo varauksellisuudesta, jonka pikkukoira kuitenkin voittaa nopeasti (yleensä noin kolmannella kerralla ärsykkeeseen törmätessään). Päättelisin tästä, että Kurun tapa osoittaa epävarmuutta/pelkoa tulee aikuisenakin olemaan helpommin haukkuminen/muriseminen ja pörhistely "pakenemisen ja piiloutumisen" sijaan. Puolustusviettiä siis todennäköisesti löytyy, samoin rohkeutta.

Täytynee siis "mörköiässä" olla tarkkana, että aggressiolla koira ei saavuta rauhaa/uhka ei häviä louskuttamalla, vaan että pelottavista tilanteista otetaan niskalenkki ohjaajan opastuksella. Rauhallista ja periksiantamatonta siedättämistä, ylireippautta ja ihmisen turvaan ehdollistamista lienee siis luvassa tulevaisuudessa. Mikäs siinä. Ainoa mikä ehkä hiukan huolestuttaa on ympäristön reaktiot... kuinkahan moni jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti isoon, mustaan, pelottavasti louskuttavaan, nuoreen koiraan? :/ No, kai se on vaan sitten otettava vastaan kaikki paska, mikä niskaan kaadetaan. Ja toisaalta: noin nuoren koiran luonne ja regointitavat ehtivät tässä muuttua vielä moneen kertaan....

Punnitsin pikkuneidin: 4,9 kg. Vissiin ihan normaali paino yhdeksänviikkoiselle poropennulle?

Sosiaalistaminen on ollut aika tiuhatahtista: metrot, ratikat, bussit, erilaiset pinnat,vieraat sisätilat, ihmisvilinä, koulu :D, vieraat ihmiset ja kaikenlaiset Louskun tahallaan kotona aiheuttamat äänet (jotta pikkuneiti ei rupea ääniä vahtimaan) ovat jo ihan selvää kauraa. Koirista on tavattu Muusan lisäksi Ali (Muusan veli) ja espanjanvesikoira Nero. Lisäksi Kuru osaa jo auttavasti käsimerkistä istua ja on ehdollistettu omaan pyyhkeeseen siten, että se osaa käydä sille nukkumaan tai syömään luuta vieraissa paikoissa.

Kuulostaa kauhean paljolta viikon ohjelmaksi, mutta kun toinen on niin tavattoman lunki eikä helpolla stressaannu, niin olen uskaltanut olla liikeellä. Nukkuminen ja syöminen myös sujuu ihan paikasta riippumatta, että sekään ei ole pakottanut kotona pysymään. Toinen retkotti syvässä unessa äikäntunnillakin ilman huolen häivää. xD Sitä paitsi sisällä nyhjäily ei tunnu mitenkään riittävän reippaan neidin ohjelmaksi, se alkaa nimittäin kehitellä itselleen pian ihan omia seikkailuja.... ;P

Summasummarum: täällä menee oikein hyvin, ainoa ongelma on samanikäisten leikkikavereiden puute. :(

Ostoskeskuksessa

2008-11-04T15:53:00.001+02:00

Tänään oltiin Kurun kanssa ihmettelemässä kaikenlaisia kummallisuuksia: metroja, busseja, ihmisvilinää, liukuportaita, spottivaloja ja erilaisia kävelyalustoja. Hienosti meni, on niin lunki tyyppi! Lapsiakin ollaan tavattu jo monia eikä ne enää niin jännitä. Kun pikkuista alkoi väsyttämään, harjoiteltiin omalle pyyhkelle rauhoittumista ja siinähän tuo nukkuikin sitten aimo tovin. :) Paljon on touhua pennun päivissä, vaan niin tuntuu olevan tarmoakin.

Hei maailma, täältä minä tulen!

2008-11-01T14:36:00.008+02:00

Tällainen pikkutyttö tänne sitten muutti:

Kuru eli Iresa Wimpa saapui taloon sattumusten kautta. Olin suunnitellut pentua vasta ensi keväälle, kunnes huomasin lupaavan yhdistelmän. Kyseiset pennut olisivat luovutusikäisiä joulukuussa. Soitin sitten Pihlajamäen kasvattajalle kysyäkseni yhdistelmästä ja kertoakseni millaista pentua olen etsimässä. Sattumalta hänellä oli juuri silläkin hetkellä kuvaukseen sopiva sijoituskotia etsivä tyttönen jaloissaan....ja pakkohan sitä oli lähteä katsomaan.

Yritykset pitää pää kylmänä kaatuivat viimeistään siihen, kun tapasin pennun: se oli juuri kaikkea sitä, mitä olin etsinyt. Tarmokkaasti se pisti aikuisia koiria ojennukseen, ei nöyristellyt eikä arkaillut, häntä pystyssä ja omilla jaloillaan tukevasti seisten. Ihmiset otettiin avosylin ja iloiten vastaan. Saalisviettiä ja taistelutahtoa löytyy vaikka muille jakaa, avoimuutta, rohkeutta ja reippautta samaten. Neiti tuntuu olevan harvinaisen päättäväinen, kontaktihakuinen eikä ota paineita oikein mistään. Ääntään se käyttää kyllä myös arkailematta, mihin täytyy kiinnittää huomioita tulevaisuudessa. En kuitenkaan usko haukkumisen muodostuvan miksikään ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Täällä ollessaan se on jo kavunnut koirien yleensä pelottaviksi kokemat kierreportaat omatoimisesti ylös, ottanut mittaa peilukuvastaan, pissannut repun päälle ja karannut naapurin pihalle. :D Muusankin se jo tapasi ja taisi olla Kuru, joka vei sen painin 6-0. Muusaa tosin vahdittiin ja estettiin rajut otteet, mistä pentu sai toki tasoitusta. ;)

Ai minäkö?

Ensimmäinen yö nukuttiin samassa sängyssä, Kuru tyynyllä tietenkin. Eihän tuo penikka missään kopassa pysynyt. No, kyllä minun vieressä saa koirat nukkua kunhan oppivat menemään alas käskystä ja pyytämään luvan kun haluavat tulla. Ei pääse sitten mitään katastrofeja sattumaan kuralenkin jälkeen... :P

Kutittaa!

Mutta se on nyt sitten elämä taas täynnä pentumaisia asioita: pissapapereita, leikkejä, sosiaalistamista, yhteispelin opettelemistä sekä paljon kommelluksia ja hellyyttäviä hetkiä. :)

Kuru

2008-10-31T18:24:00.002+02:00

Pieni porotyttö on saapunut sulostuttamaan elämääni! Huomattavasti odotettua aiemmin ja erinäisten sattumien kautta. Kuvia ja muuta lisää myöhemmin. :)

Jos...

2008-10-16T20:27:00.002+03:00

Miskan syntymäpäivät, se täyttäisi tänään kolmetoista. Niin kova ikävä. Itkettää.

Porokoirakuvia

2008-10-10T19:17:00.010+03:00

Tässäpä näitä lupaamiani kuvia viime viikonlopulta!

Serkuksilla on vauhtia!

Namikerjurit :)

Jörö,Tomera ja Louhi leikkivät

Tomera, 5kk neiti

Jörö

Metku

Louhi-neito

Louhi ja jörö ovat siis sisaruksia, tayttivät vastikään hienot 2 vuotta. :)

Difficultātem facit doctrīna.

2008-10-08T22:14:00.003+03:00

Viikonloppu meni porokoirien toko-kisoja ja näyttelyitä katsellessa Jyväskylässä. Kivaa oli, kuvia ehkä myöhemmin! Muutoin kuuluu vaaleja ja vaaleja. Ja koulua. Ugh, olen latinankurssilla, jonne menin lähinnä vitsillä enkä osaa mitään... :P Mutta ei haittaa, otan huvin kannalta. Eipä tässä ihmeenpiä. Äänestäkää Lottaa!

Agiliitoilua

2008-09-28T12:35:00.003+03:00

Olen viettänyt viikonloppua agilityn MM-kisoissa ja kivaa on ollut! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, urheilujuhlan tuntua ja tietenkin paljon upeita koiria ja ohjaajia: agility on todella yleisölaji. Vaikka en lajia kovin perusteellisesti tunnekaan (en ole koskaan harrastanut), en voi kuin syvästi kunnioittaa sitä työtuntien määrää, jonka koirakot ovat puurtaneet päästäkseen edustamaan maataan MM-kisoihin. Ja se silmiähivelevän saumaton yhteistyö ja intohimo, joka koirista ja niiden ohjaajista paistaa! Ah, mitä katseltavaa!

Olen itsekin aivan vahingossa ruvennut innostumaan lajista siinä määrin, että voisinpa kuvitella harrastavani sitä oman koiran kera joskus tulevaisuudessa. Muusan treenejä olenkin jo pitkään ollut seuraamassa. Kivaa on ollut myös päästä kokeilemaan ideoitani käytännössä Lotan ja Muusan kanssa. Minulla kun on paha tapa ajatella ja analysoida kaikkea niin perusteellisesti, että on kovin vaikea tyytyä valmiiksi annettuihin toimintamalleihin....olen usein kysymässä, että miksi noin, miksei näin. Rasittavaa varmaankin, sääliksi käy tulevia koulutusohjaajiani. :P

Porokoira

2008-09-06T13:31:00.003+03:00

Niin, minulla on pitkään ollut haave nimeltä porokoira. Sellainen kaukainen, turvallisen mahdoton ja salainen haave poropaimenen pennusta. Ajatus, jolla leikin jo ennen Miskaa, sen aikana ja jälkeen. Viattomasti ja ilman todellisia aikomuksia.

Miskan kuoltua tuntui, että en halua koiraa enää koskaan: että en mitenkään kestä uudestaan sitä kaikkea huolta ja tuskaa, kun koira sairastaa ja lopulta kuolee. En antanut itselleni edes lupaa ajatella muuta. Ja silti minä näin päiväunia pienestä pennusta ja yllätin itseni silloin tällöin pohtimasta, millaista sen kanssa olisi. Se oli pelottavaa, olin menettämässä otteeni vakaasta päätöksestä.

Viimeinen niitti arkkuuni oli sisko, joka otti asian esiin uudestaan ja uudestaan, lupasi olla tukena ja apuna eikä ottanut mutinoitani vastaan kyseenalaistamatta. Tajusin lopulta itsekin, että Miska ja siihen liittyvä surutyö on oma juttunsa, toinen koira taas aivan omansa. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä pentu olisi mikään Miskan korvike, vaan aivan oma persoonansa ja projektinsa. Ja sitten hups vain, minä huomasin olevani keskellä pitkään kytenyttä haavettani. Vieläpä iloisen odottavasti ja innostuneesti, en suikaan ahdistuneena ja kauhusta jäykkänä.

Joko minä olen lopullisesti päästäni seonnut tai sitten olen löytänyt tästä maailmasta jotain, joka juuri minua varten: elämän koirien kanssa.

Tällainen minulle taitaa tulla sitten ensi keväänä :)

Alia hoitamassa

2008-08-25T21:00:00.004+03:00

Niin, Lousku on taas saanut maistella koirallisen elämän arkea. Aika hyvältähän se maistuu: pitkät metsälenkit, kouluttelu ja hassutelu Alin kanssa on tarjonnut tervetullutta vaihtelua elämääni. Myös kämppä on kotoisa, viihdyn täällä oikein hyvin. Pesti jatkuu ensi perjantaihin, mutta jo nyt olemme saaneet Alin kanssa aikaan yhtä ja toista, kuten hajottaneet lampun, sotkeneet, edistyneet hihnakäytöksessä ja piereskelleet yhdessä sohvalla. :D

Ali on suhtautunut minuun yllättävän luottavaisesti ja tuttavallisesti: ei vierasta, ottaa kontaktia ja haluaa olla lähellä. Tavallaan vähän liiankin: yksinjääminen aiheutti sen verran stressiä, että maha meni sekaisin. Apteekin kautta kotiin siis. Nyt on koira paastolla ja saa attapecteja nassuun. Mitään sen suurempaa hätää ei kuitenkaan ole eikä Ali vaikuta mitenkään kipeältä. Normaali pinserimeininki siis jatkuu. :)

2008-08-19T08:39:00.003+03:00

Sanovat, että aika parantaa. En tiedä, onko se totta: ikävä kasvaa päivä päivältä sietämättömämmäksi. Aluksi olin valtavan väsynyt ja hämmentynyt. Mutta ikävä, se tuli vasta myöhenmmin. Musertava tunne siitä, että jotain tärkeää on hukassa, että ei ole hyvä olla. Uudestaan ja uudestaan kuva Miskasta piirtyy verkkokalvolleni, tuskaisesti kuin keitaan kangastus janoon kuolevan silmiin. Levottomuus, ahdistus ja määrittelemätön hätä valtaavat mielen uudestaan ja uudestaan. Ja silti tiedän, että se on ohi nyt. Miskaa ei ole enää.

2008-08-14T12:05:00.004+03:00

Koulu alkoi. Minä olen kotona ja sairastan. Makaan silmät kiinni ja pohdin: ajattelen, etsin ja kierrän kehää. Joskus minä vielä löydän. Näen. Jonain päivänä, jonain päivänä ihan varmasti. Tahdon uskoa niin.

Sitä odotellessa voisin juoda kupin teetä ja nukkua hiukan. Puikula on aika kiva. Minäkin voisin olla päivän pieni, ruskea ja nappisilmäinen ja rakastaa koko maailmaa omanani. Se olisi varmasti mukavaa.

Ikävä

2008-07-23T22:24:00.004+03:00

Jos vain voisin koskea, leikkiä ja antaa suukon...edes kerran. Jos vain voisin kääntää aikaa ja pysäyttää hetken... Jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi, tekisin onnelleni kodin Miskan ruskeisiin silmiin. En tarvitsisi mitään muuta.

Mutta en voi. En enää koskaan.

Yleishyödytöntä elämää

2008-07-12T13:01:00.010+03:00

Kun elämällä oli tarkoitus, kaikki oli erilaista. Mikään ei ollut helppoa, mutta sitäkin merkityksellisempää: oli suunta ja tavoite, päämäärä, vastaus, varmuus. Tunsi, että jokin on tärkeää; niin tärkeää, että ei tarvita muuta; että kaikki muu on toissijaista. Oli valmis mihin vain, jos se vain auttaisi kohti päämäärää.

Ja sitten muutamassa sekunnissa se kaikki katosi. On vain tyhjiä ruokakuppeja, tyhjiä ajatuksia ja tyhjiä päiviä, jotka valuvat aamusta iltaan vailla tarkoitusta. On saman tekevää, nouseeko ylös yhdeksältä, yhdeltä vai eikö nouse ollenkaan. Voi lähteä kävelylle tai olla lähtemättä ja kaikki tuntuu samalle, ei hyvälle eikä huonolle, ei yhtään millekkään.

Katselen kesäpäivän ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi en osaa samaistua niihin. Jokaisella on oma elämä, erilainen arki ja sarja tehtyjä valintoja, jotka ovat lennättäneet heidät siihen, kadulle minun tarkkailtavakseni. Mutta toisin kuin minä, he ovat menossa jonnekin. Kukin omaan suuntaansa, mutta yhtä vauhdilla ja määrätietoisesti.

Kadun kulkijoita katsellessa sekin alkaa tuntua yhdentekevältä, että onko suuntaa vai eikö ole, liikkuuko vai pysyykö paikallaan, haluaako vai onko haluamatta. Ja kuitenkin, jollain hassulla tavalla haluaisin, että minullakin olisi suunta. Että olisi jotain, joka antaisi elämälle merkityksen. Jokin väri tämän harmauden keskellä, edes hiukan mustaa tai valkoista.

Suljen silmät ja annan ajatusten lentää vapaasti sinne, missä haluaisin olla. Piirrän mieleeni kaukaista kesäpäivää, vihreää ruohoa, mökin ja auringon: muiston toisesta todellisuudesta, sellaisesta, jossa oli koira. Näen mielessäni ruskeiden silmien tiiviin, keskittyneen katseen; tarkkaavaiset, mustan karvan peittämät korvat; tuuhean hännän, joka heiluu odottavasti puolelta toiselle. Kuulen korvissani sen tutun, vaativan haukahduksen ja tassujen rummutuksen maata vasten, kun Miska säntää pallon perään, hyppää korkealle ilmaan ja nappaa kopin yhtä taitavasti kerta toisensa jälkeen. Muistan Miskan leikkisän, onnellisen virneen, joka levisi kuonosta hännänpäähän sen tehdessä sitä, mitä eniten rakasti. Siinä virneessä oli kaiken merkitys, minun elämäni suunta.

Miska on nyt kuollut

2008-06-30T21:28:00.005+03:00

Se sai onnellisen ja rauhallisen lopun. Miska oli upea koira. Kuolleenakin se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Tassunjälkiä sydämessä,
onnen arpia puolikkaassa sielussa.
Tähän suruun ei ole lääkettä: se ei ole sairaus, joka sattuu.
Tuska ja kaipaus pysäyttivät minut, mutta eivät aikaa: aurinko nousee kai huomennakin, vaikka sinä näit sen tänään viimeisen kerran.
Nuku rauhassa rakas, ikuista unta minun sydämessäni.

Lomako?

2008-06-09T10:10:00.004+03:00

Pakko kai se on yrittää päivittää tätäkin, vaikka en yhtään tiedä, mitä ja miten tänne kirjoittaisin. Kesäloma on taas alkanut puoliksi huomaamatta, ei kovin iloisissa merkeissä. Olen hekisesti aika uupunut, en suinkaan koulusta, vaan koirasta. Tai pikemminkin sitä koskevista vaikeista päätöksistä, joista en pidä, mutta jotka joudun tekemään halusin tai en.

Miskasta on tullut vanha ja kipeä. Ensimmäisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jälkimmäisessä on. Vielä sillä on kaikki suhteellisen hyvin -mutta alaspäin mennään ja rytinällä. Moni pelaisi pelin loppuun ja lopettaisi rakkainpansa vasta, kun sen elämä on silkkaa kärsimystä. Minä en kuitenkaan halua joutua sinne asti: minä en halua, että Miska joutuu kärsimään vain, jotta me ihmiset saisimme vähän lisää aikaa. Sillä ajasta tässä on enää kyse, Miskasta ei tervettä ja kivutonta tule enää koskaan. Päinvastoin sen elämä huononee päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti. Siksi minusta on oikein lopettaa Miskan tarina tähän kesään, nyt kun sen elämässä on vielä vähintään yhtä paljon hyvää kuin huonoa. Miska, jos joku, on ansainnut elämän, joka on loppuun asti tyydyttävää ja koiramaista. Koska koiran onni ja ilo ovat suurimmaksi osaksi fyysisiä, ei kipeä koira, ainakaan touhukas ja itsenäinen Miska, elä tyydyttävää elämää ruumis hajalla, vaikka ihminen vastaavassa tilanteessa vielä eläisikin.

En oleta, että kovinkaan moni pystyy ymmärtämään verrattain aikaista päätöstäni, mutta toivon, että jokainen tajuaa, että mitä ikinä teenkin, teen sen siksi että rakastan Miskaa niin hirvittävän paljon ja että haluan toimia oikein, rehellisenä itselleni. Ei tämä ole helppoa, en koskaan kuvitellutkaan, että olisi. Minuun sattuu paljon, niin paljon että sitä on ehkä vaikea ymmärtää. Se tuska ei näy ulospäin itkuna tai surullisina sanoina, vaan kietoo koko mielen mustaan verhoon ja kaivaa sydämeen valtavaa, hukuttavaa tyhjyyttä. Olo on raskas, väsynyt ja vanha, kuin olisin elänyt täällä jo aivan liian kauan.

Pidän kirjaa Miskan kunnosta vielä yli juhannuksen, mutta en usko, että se muuttaa mitään. Mutta se antaa aikaa hyvästellä ja yrittää sopeutua: selvittää itselleen vielä kerran miksi: miksi nyt, miksi ylipätään ja miksi minä, johon se sattuu niin paljon.

Hauskaa vappua!

2008-04-30T18:39:00.003+03:00

Olen aivan naatti: päivä on ollut touhua täynnä. Koulun päälle riensin siskon luokse leipomaan (kasvispiirakkaa, mokkapaloja ja mustikkamuffinsseja), ravasin väentungoksessa kaupoissa ja lenkitin koiran. Päälle söin maittavan päivällisen ja nyt siemailen simaa ja rentoutan kipeitä jalkojani. Huomenna on vuorossa vappupiknikki Suomenlinnassa, sisältää ruokaa, juomaa ja mukavaa seuraa. Odotan innolla. Niin ja aion myös iskeä vappuvärit hiuksiini, hehee. :P

Nauttikaa kauniista säistä ja pitäkää hauskaa, mutta älkää ihmiset kiltit rikkoko pulloja kaduille, niillä tassuttelevat muutkin!

Ei mitään mielenkiintoista

2008-04-13T19:02:00.003+03:00

Kokeet selvitetty, viimeistä jaksoa takana viikko. Pitäisi tehdä kauheasti aisioita, en jaksa edes ajatella mitä kaikkea. Väsyttää. Paljon.

Flunssa on onneksi lopullisesti selätetty ja Miskakin voi ihan hyvin. Ehkä se tästä, päivä kerrallaan.

Kysymyksiä

2008-04-02T12:56:00.001+03:00

Tämä on livejournalin ongelma - ajattelemme olevamme läheisiä, mutta emme tiedä mitään toisistamme. Korjataakseni tämän haluan sinun kysyvän jotakin, joka sinun pitäisi mielestäsi tietää minusta. Jotakin, joka on aivan päivänselvää, mutta josta sinulla ei ole aavistustakaan.

Sitten postaa tämä omaan journaliisi ja ota selville, mitä ihmiset eivät tiedä sinusta.

Siirtyköön tämä nyt tänne bloggeriin, kun kerran kävin muualla kyselemässä.

Leikkiä ikä kaikki

2008-03-26T15:31:00.003+02:00

Joo, kuten huomaatte, kipeänä on tylsää. Olen kuluttanut aikaa leikkimällä bloggerilla, vaikka en osaa oikein käyttää sitä. Pahoittelen suuresti, jos myrkynviehreä kauhistukseni aiheuttaa lukijoille päänsärkyä -minulla sitä on jo valmiiksi, joten en huomaa eroa.

Mutta pistä perhanasta saa vaihdettua tuon kommenttipalkin värin?

Flunssa

2008-03-23T09:38:00.003+02:00

Miska voi taas ihan hyvin, minulla sen sijaan on mitä kamalin olo. Eilen illalla alkoi jo kuume nousta, mutta se ei ollut kyllä mitään verrattuna tähän. Silmät vuotaa, räkä valuu, pyörryttää, särkee ja kolottaa. Ibubrofeenia olen napsinut, mutta vaikutukset ovat aika laihoja. Eihän mulla ollutkaan kuin sata ja yksi asiaa, joitka olisi pitänyt tai olisin halunnut tehdä loman aikana. Mutta se siitä, ei onnistu tässä kunnossa. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kun väsyttää, mutta ei pysty nukkumaan (kaikki röörit tukossa); kun haluaisi nousta ylös, mutta ei pysy pystyssä tai kun särkee jokaista niveltä ja lihasta tekee mitä hyvänsä. Raivostuttavaa tämmöinen. :(

Harrastuksia?

2008-03-19T21:47:00.004+02:00

Viimeaikoina on ollut jotenkin oudon turhautunut olo. Olen puuhaillut Miskan kanssa vähän sitä sun tätä: opettanut käsimerkit luoksetuloon, seuraamiseen, istumiseen, etsimiseen ja paikallaoloon sekä harjoitellut seuraamista ja opettanut täyskäännöksen vasemmalle selän takaa kiertäen. Kaikki edellä mainittu on mennyt toisi hyvin ja molemmilla on ollut hauskaa ja antoisaa.

Silti tuntuu monesti, että haluaisin enemmän. Haluaisin vielä vähän lisää hauskuutta, päänvaivaa, onnistumisen elämyksiä ja sitä hienoa tunnetta, kun tekee yhdessä koiran kanssa. Miskalle nykyinen on kuitenkin ihan riittävästi enkä todellakaan halua tehdä enempää kuin se jaksaa. Se olisi sitäpaitsi yksi varmimmista tavoista tappaa koiran motivaatio.

Kuitenkin haluaisin harjoitella paitsi enemmän, myös juttuja ("vauhtia ja vaarallisia tilanteita"), jotka ovat Miskan fysiikalle liikaa. Kaipaisin niin kovasti lisää kokemuksia ja haasteita, joista voisin oppia ja siten kehittyä ohjaajana. Toki sitä kehittyy koko ajan, mutta perustempuilla ja tokolla se on aika yksipuolista.

Olenkin löytänyt itseni mitä epätoivoisimmista tilanteista hamuamassa toisten koiria milloin mihinkin harjoitukseen, kentän laidalta istuksimasta ja haaveilemasta harrastuskoirasta. Jotenkin olo on jopa vähän syyllinen: eikö Miska muka kelpaa sellaisena kuin on.

Miska on maailman rakkain ja ihanin enkä ikinä vaihtaisi sitä mihinkään, se nyt on selvä. Mutta siitä huolimatta minä haluaisin kovasti puuhata myös asioita, joita Misen kanssa ei (enää) voi tehdä. Ja toisaalta haluaisin tehdä niitä juuri oman koiran kanssa, ristiriitaista.

Ehkä minä voin lainata välillä siskon koiraa, vaikka ei se tietenkään ole sama asia. Se on luonteeltaan sellainen, että sovimme huonosti yhteen: Muusa on nopea, hektinen häslä, kestää huonosti toistoa ja kiihtyy nollasta sataan puolessa sekunnissa. Toisaalta se oppii erittäin nopeasti, on tarkka ja suhteelisen helposti motivoitavissa. Minun ja Muusan suhteesta jää kuitenkin aina puuttumaan jotain, koska emme asu yhdessä eikä se ole minun koirani. Se "jotain" on harrastuksissa yllättävän olennaista. Se on sitä liisteriä, joka sitoo koiran sen omistajaan: yhteisiä kokemuksia, kömmähdyksiä, yhteen kasvamista ja yhdessä oppimista.

Joskus todella toivon, että minä ja Miska olisimmie törmänneet toisiimme aikaisemmin, silloin, kun se oli vielä nuori ja elämänsä kunnossa...

Tyhmästä päästä kärsii koiran ruumis

2008-03-17T19:18:00.002+02:00

Täällä kakka lentää taas. Ihan voin itseäni kiittää tästä: annoin koiran syödä keppejä, riehua itsensä kipeäksi ja jotta ripuli olisi taattu, heitin päälle vielä vatsansekoittaja-Rimadylit. *tap, tap*, hienosti toimittu, viisas tyttö olet!

Mutta ei se kuulkaa enää tunnu niin pahalta. Ihminen leipääntyy. Siihenkin tottuu, että itsellä on paha olla, koska koira on kipeä. Rutiinilla, sillä nämä hoituu.

Jänishousun lista

2008-03-14T19:59:00.003+02:00

Miksi on taas niin surullinen ja hermostunut olo, vaikka mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut? Miksi minua ei ollenkaan ilahduta kevät eikä tuleva kesä, vaan päin vastoin ahdistaa?

Ajattelin listata tähän kaikki ne asiat, joita tällä hetkellä pelkään. Ehkä ne sitten jättävät minut rauhaan.

-Kesä, että siitä tulee yhtä hirveä kuin viimeksi ja että tällä kertaa en selviydykään.
-Miska: pelkään Miskan jokaista osaa, pelkään harjata ja silittää sitä,tutkia ja katsella, koska jos jokin on pielessä, niinä hetkinä sen huomaa. Ihan yhtä paljon pelkään olla tutkimatta, koska vielä kamalampaa olisi, että sillä olisi jokin huonosti ja minä en huomaisi sitä. Loppujen lopuksi taidan siis ylipäätään pelätä, mistä, milloin ja miten se seuraavaksi rampautuu.
-Perhe ja ystävät. No, se tavallinen, että jollekin sattuu jotain.
-Oma typeryyteni on pelottavaa. Jonain päivänä olen vielä paksummassa liemessä kuin mitä pystyn nielemään.
-Koulu: epäonnistuminen, pelkään, että vuoden kuluttua huomaan vain tuhlanneeni aikaa ja viiden vuoden kuluttua, että en oppinut mitään, että kaikki on unohtunut.
-Kipu: että sattuu, päähän tai ruumiiseen.
-Ihmisyys pelottaa, se että me tuhoamme täältä kaiken kauniin.
-Tulevaisuus. En tiedä kumpi pelottaa enemmän: että sitä ei olisi, vai se että on.
-Vanheneminen; että joudun hautaamaan omat vanhempani tai mikä vielä pahempaa, että niistä tulee raihnaisia, muistamattomia ja avuttomia; että jonkun pitäisi kääriä niitä vaippoihin ja pestä ja nöyryyttää eli "hoitaa". Minusta ei ole sellaiseen: se on liian rumaa ja ihmisarvoa alentavaa.
-Pettyminen: se että toivoo tai haluaa turhaan.
-Valinnat. Pelkään, että valitsen väärin ja kadun jälkeenpäin; että en osaa tehdä oikeita ratkaisuja silloin kuin se olisi kaikkein tärkeintä.
-Kiintyminen ja luopuminen. Pelkään, että kiinnyn liikaa asioihin, joista joudun ennnenpitkään luopumaan.
-Epätoivo: pelkään hetkiä, joina tunnelin päässä ei näy valoa.
-Pelkään, että olen huonoa seuraa eikä kukaan jaksa minua.
-Pelkään, että pelkäämisestä ei tule koskaan loppua.

Miten montaa asiaa sitä osaakin pelätä samanaikaisesti...

Kas, hengissä yhä!

2008-03-13T09:13:00.003+02:00

Vuoden vanhempi, vaan ei täysi-ikäinen vielä. Mutta eihän täällä kukaan nuorene. ;)
Ps. Päivämäärä on muuten sama kuin Aku Ankalla. :D

Osaa se papparainenkin!

2008-03-09T12:58:00.004+02:00

Eilen illalla sattui jotain hupaisaa: Miskasta paljastui aivan uusia puolia. Kas kun tavalliselle iltalenkkipolullemme oli ilmestynyt kaatunut peinoiskoripalloteline. Se lymysi juuri polun alkupäässä, jossa katulampun valo häipyy ja vaihtuu metsän pimeydeksi.

Ja mitä tekee pupupöksy-Miska, joka normaalisti juoksee esim. pelkäämiänsä raketteja pakoon häntä koipien välissä ja pyrkii syliin (kyllä vain, se ainoa kerta, kun Miska osoittaa mitään sylikoirataipumuksia)? No, peruuttaa hiukan taaksepäin minun viereeni ja aloittaa siitä sitten kostean murinan ja kumean haukun nikavillat ja häntä pystyssä yrittäen pullistua niin pelottavaksi kuin suikin mahdollista; minä en voi muuta kuin revetä nauruun. Pupupöksy-Miska on yhtäkkiä niin suurta ja puolustusviettistä koiraa että johan siinä alkaa koripallotelineetkin tutista!

Mutta kaikki hauska loppukoon aikanaan: käskin Miskan istumaan ja menin itse verenhimoisen telineen luokse (tässä vaihessa Miskan haukku kuulosti jo vähän kimeänhätääntyneeltä, mutta se istui kuitenkin kuuliaisesti paikoillaan) ja vähän kopauttelin sitä ja sanoin Miskalle, että tulee katsomaan. No, papparainen lopetti sitten hämmentyneenä murinan ja haukun, tuli nuuskimaan telinettä ja heilutti sitten minulle rennosti häntää sen oloisena, että heh heh, kerrankos sitä erehtyy. Nostimme telineen pytyyn ja jatkoimme matkaa tätä jännittävää välikohtausta naureskellen. =D

Skrubun asumus

2008-03-02T23:13:00.008+02:00

Seuraavassa siis nopeasti räiskittyjä kuvia Maastikselle.

Akvaarion tilavuus on 250l, nafti, mutta menee, kun konnalla on maa-alue erikseen eli kaikki 250l ovat uimatilaa. Akvaariossa ei tällä hetkellä ole pohjamateriaalia koska siellä ennen ollut sora keräsi itseensä tuhottomasti sontaa lappoamisesta huolimatta ja heikensi siksi veden laatua. Ihanteellinen olisi ehkä jokin pohjaan viritettävä ruohomatto tai sitten isorakeinen kivimurska. Paljas lasi näyttää silmään kamalalta, mutta ei tunnu konnaa juuri häiritsevän. Ennen kaikkea se on ratkaisuista vaivattomin ja hygieenisin. Akvaario on sijoitettu huoneen perälle nurkkaan, vastapäätä lounaisikkunoita. Akvaarioon paistaa siis aurinko osan päivää, joskaan ei kovin voimakkaasti.

Akvan sisustus hiukan vaihtelee (virikkeellistämistä), nyt pohjalla on vain pieni kanto ja sisäsuodatin. Välillä siellä on mm. keraaminen uunivuoantapainen syvä astia, isompi monihaarainen kanto, seepiansuomu lillumassa, porkkana roikkumassa narusta jne. vaihtelu virkistää. Sisustus kuitenkin niin, että esteetöntä uimatilaa jää mahd. paljon. Punakorvat ovat myös sen verran voimakkaita, että mitään sellaisia viritelmiä ei kannata laittaa, jotka saa puskemalla kumoon. Skrubu ainakin harrastaa ihan omatoimista sisustusta eli siirtelee kantoja ym.

Akvan yläpuolella on itse tekemäni (pleksiä+silikonia+ruohomattoa+taustat) irrotettava terraarionpuolikas, jossa on sisustuksena pari kiveä (pitävät ruohomaton paikallaan). UV-lamppu ja lämpöspotti ovat kiinni klipsuilla ja lampun asentoa voi säädellä. Molemmissa on ajastin. Lämmittelyalueelle konna pääsee kiipeämällä ensin levähdyskannolle (kiinni köydellä viereisessä lipastossa)ja siitä sitten rampille. Skrubu oppi homman aika nopeasti. Ulkosuodattimen letkut olen laittanut nalkkiin kannon ja lasin väliin, ettei Skrubu pääse kiskomaan niitä (muuten on vedet äkkiä lattialla). Levähdyskannolta pääsee hyppäämään lattialle (asia on työn alla), mutta onneksi siihen suoritukseen tarvitaan jo sika huono mäihäkin. Pudotus ei ole kovin korkea ja lasku on pehmeä (matto), että loukkaantumisriski on pieni, vaikka se riski on tietysti olemassa.

Mitähän vielä...no, tässä nyt lyhykäisyydessään, kysy jos tulee mieleen jotain. :)

Mökkikuvia viime viikonlopulta

2008-03-02T21:24:00.012+02:00

Mökki

Saunarakennus

Missähän minä olen?

Poseeraus huomioliivi päällä.

Paistjärven maisemia.

Miska istuu ilta-auringossa odottamassa hitaita tallaajia.

Miska kaivoi jostain maailman eltaantuneimman tennispallon ja kantoi sitä ympäriinsä onnessaan.

Majavan jälkiä:

Tässä sitten muutaman tältäpäivältä Pikku-Muusan ja muiden iskän synttärivieraiden lähdettyä:

Miska kävi nukkumaan Muusan viltille kaikessa hiljaisuudessa...;)

Vihdoin rauha...

Haparoivia askeleita kohti jotakin uutta

2008-03-01T18:41:00.004+02:00

Päätin, että en anna periksi. Minä sopeudun, koska se on ainoa vaihtoehto. Askel kerrallaan, minä olen päättänyt luoda Miskalle hyvän arjen. Siitä ei tule samanlaista kuin se, mitä joskus oli, mutta siitä voi silti tulla ihan hyvä.

Kaikki lähtee minusta: minun on luovuttava joistain asioista, keksittävä uusia, opeteltva elämään koiran kanssa toisin. Teen sen, jotta Miska ei joudu luopumaan yhtään enemmästä kuin mistä se on jo luopunut. Kuulon heikkeneminen tai näön kehnous ei ole sen vika eikä sen elämänlaatu saa käsrsiä siitä minun lamaantumiseni takia. Siksi olen ottanut ensimmäiseksi tavoitteeksi seuraavaa:

1. Käsimerkit. Opetan Miskalle käsi-vartalomerkit kaikkeen tarvittavaan. Niin suurieleiset, että se näkee ne kaukaakin niissä käskyissä, joissa se on tarpeen. Sellaisia ovat esimerkiksi luoksetulo ja pysähtyminen. Muut voivat olla vähäeleisempiä, koska koiran voi kutsua lähelle niitä suorittamaan. Ja sanomattakin on selvää, että minulle on aivan sama, miten hölmöltä mahdollisesti näytän niitä käyttäessäni. Miska määrittäköön, mikä käy ja mikä ei. Käsimerkit on syytä opettaa nyt, kun Miska kuulee vielä jotain, siltä varalta, että kuulo jatkaa heikkenemistään.

2. Katsekontakti. Miskasta opetetaan kyttääjä. Spontaanista katsekontaktista seuraa aina palkka. Katsominen on aina kannattavaa.

3. Turvallisuus. Opettelen tarkkailemaan ympäristöä valppaana, uusin silmin. Opettelen välttämään vaaratilanteet.

4. Lakkaan katkeroitumasta. Opettelen haluamaan sitä, mikä on saavutettavissa ja keskityn siihen. Lopetan voivottelun ja itsesäälin. Paskaa tapahtuu kaikille ja toisille vieläpä niin paljon enemmän kuin minulle...

Siinäpä sitä: eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Epätietoisuus

2008-02-26T15:40:00.002+02:00

Kävimme tänään lekurilla ja saimme ripuliin sen perinteisen tylosiini+pahoinvointilääke kuurin. Korvat tutkittiin, otettiin näytteitä, laboroitiin ja putsattiin ja tässä tulos: lievä tulehdus toisen korvan suulla, troppia (salvaa) siihen. Bakteeri+hiivataso normaali. Kuulon rajuun heikkenemiseen ell ei osannut sanoa mitään, totesi vain, että mikään ei viittaa sisäkorvassa olevan tulehdusta tms. Laittoi siis kuulovamman vanhenemisen piikkiin ja epäili, että kuulon huonontuminen on oikeasti alkanut aikoja sitten, emme vain ole huomanneet sitä. Muuta ei selviä ilman erillisiä kuulotutkimuksia, joita ell ei ilmeisesti pitänyt tarpeellisina.

Oli vanhenemista tai ei, jos kuulo huononee samaa vauhtia kuin viimeisen kuukauden-parin aikana, Miska on kuuro ennen kesää. Mistään ei tietenkään voi tietää, tapahtuuko niin vai jämähtääkö kuulo tähän asteeseen. Paremmaksi se ei ainakaan enää tule. Olen ihan puulla päähän lyöty: mitä hittoa tässä nyt sitten pitäisi tehdä.

Miten huonokuuuloisen ja huononäköisen, nivelrikkoisen ja mahaongelmaisen koiran kanssa oikein eletään? Miten sitä voi käskyttää tai pitää vapaana? Pitäisikö mennä lisätutkimuksiin tai toiselle eläinlääkärille?

Niin ja vielä pisteenä iin päälle: silmäluomessa huomattiin patti, joka pitää todennäköisesti poistaa ennemmin tai myöhemmin, ettei ärsytä silmää.

Juuri kun kaikki oli taas niin hyvin...

2008-02-24T22:25:00.005+02:00

...niin Miskan maha meni sekaisin, tällä kertaa ihan kunnolla. Tänään on paska lentänyt, oksentanutkin tuo poloinen on. Oltiin mökillä pari viimepäivää, en tiedä mistä tämä nyt taas tuli. Viime viikkoina on pientä vatsan löysyyttä/ripulia ollut muutaman kerran, mutta vetelää on tullut silloin tasan yhden kasan verran ja se siitä, ei mitään tähän verrattavaa. Iltaa kohden meno on Attapektilla ja paastolla rauhoittunut, ehkä se taas tästä. Miska itse on niin reipas, vaikka olo onkin silmin nähden kurja!

Eikä tässä ikävä kyllä kaikki. Meillä on myös korvaongelmia. Miska on jo pidempään (muutaman viikon) rapsutellut oikeaa korvaa (ja vain sitä)ja saanut ohimon yläpuolelle pienen haavankin aikaan. Haava on tosin betadinella parantunut -ja auennut raapimisesta uudestaan. Mystistä tässä on se, että korvassa itsessään ei näytä olevan mitään vikaa (ja siksi en ole vienyt koiraa eläinlääkäriin), ei töhnää, ei hajua - mutta Miska ei ilmeisesti kuule kunnolla. Se selvisi nyt sitten mökillä suhteellisen varmasti.

Aikaisemminkin olemme vain luulleet, että sillä on kevättä rinnassa, huono motivaatio tms. ja siksi käskyt kaikuvat kuuroille korville. Mutta nyt erinäisten pillitestien ja käytännön vaaratilanteiden jälkeen on todettava, että kyse ei ole uppiniskaisuudesta vaan korkeintaan reilussa kuukaudessa radikaalisti huonontuneesta kuulosta. Miska ei kuule, kun auto ajaa pihaan tai joku tulee kotiin, ei luoketulokäskyä kauempaa eikä reagoi puheäänellä sanottuihin käskyihin, jos niihin ei liity mitään eleitä. Ja ennen kuin kukaan ehtii kauhistella, miksi eläinlääkäriin ei ole menty jo aikapäiviä sitten, todettakoon, että kuulemisen testaaminen ei ole kauhean helppoa, saati huonokuuloisuuden spontaani huomaaminen. Koira kun lukee eleitä aika etevästi.

Mutta nyt sitten mennään lekurille näyttämään korvia ja selvittämään tätä hämmentävää tapausta. Voi kai olla, että kuulo heikkenee vanhemmiten, mutta ei kai se noin nopeasti voi tapahtua? Ja entä se rapsuttelu?

Mitä minuun tulee, niin yllätys yllätys: ahdistaa ja pelottaa vaihteeksi. Miksi en vienyt Miskaa lääkäriin heti, kun se rupesi rapsuttelemaan? Mitä jos se kuuroutuu?

Joskus tuntuu, että minusta ei ehkä sittenkään ole koiranomistajaksi; että olen liian herkkä tai lapsi tai jotain; että Miskassa on vain liian paljon. Silloin toivon, että olisin vähän vanhempi, vähän viisaampi, vähän vahvempi... ja pystyisin pitämään Miskasta vähän paremmin huolta.

Akvaariokuvia

2008-02-21T11:30:00.007+02:00

Tässä nyt siis uusi akvaario, 100 litarinen mustaneonien tuleva koti. Vesi on vielä bakteereista sameaa, kasvit vasta siirretty ja kypsyminen kesken, mutta kyllä siitä jo hiukan osviittaa saa. Kasvit ovat kaikki samoilta seuduilta (Etelä-Amerikka, Brasilia) kuin tulevat kalatkin eli jonkin sortin biotooppi on kai kysessä. Lisää kuvia luvassa myöhemmin (koittakaa kestää).

18o litrainen, kalat näkyvät epämääräisinä läiskinä, jos ovat näkyäkseen.

Tässä vielä Skrubu aamulekottelullaan (lamppu on normaalisti päällä, laitoin sen pois kuvan oton ajaksi)

Kursseja

2008-02-18T18:22:00.011+02:00

Maastis haastoi minut kurssien keksintään. No, täältä pesee. Minä puolestani heitän haasteella Annaa.

Kurssiojelma keväälle 2008:

1. Ylösnousemuskurssi
-Kuinka päästä aamulla ylös sängystä, kun jokainen lihaksesi ja hermosolusi sitä pientä, isällisellä äänellä nalkuttavaa lukuunottamatta, on täysin toimintakyvytön?
Kurssilla harjoitellaan erilaisia itsepiiskausmenetelmiä, rakennetaan sägystä pystyynnostavia, herätyskellon kanssa rytmitettyjä laitteita, kokeillaan vaihtoehtoisia herätyshoitoja kylmästä vedestä kukkatippojen kautta kofeiiniruiskeisiin sekä harjoitellaan vakuuttavia selityksiä toistuvaan tunneilta myöhästelyyn.

2. Suunnitelmallista koirankoulutusta -kurssi
Otitko naksuttimen käteesi vailla tarkkaa käsitystä siitä, mitä välikriteereitä "treenaamasi" nouto itseaisassa pitää sisällään? Muutitko mieltäsi liikkeen lopullisesta ulkoasusta kesken harjoittelun? Unohditko pohtia, montako toistoa sisällytät jaksoon ja montako jaksoa tuokioon? Entäpä perusasiat, mitä, missä, miten ja miksi? Tuliko taas vain sähellettyä innostuksen puuskassa vailla järjen hiventä?
Kurssilla paneudutaan koulutuksen maltilliseen suunnitteluun, ylöskirjaamiseen ja loppuunasti ajatteluun. Pohditaan miten säännöllisestä epäsäännöllisyydestä päästään järjestelmälliseen ja harkittuun koirankoulutukseen. Ja mikä ihmeellisintä: saadaan tuloksia aikaan!

3. Koulutus on mekaaninen taito -kurssi
Putoilevatko namit kädestä? Etkö pysty samanaikaisesti hallitsemaan koiraa, nameja, kosketusalustaa, naksua ja itseäsi? Eikö ajoitus osu kohdalle sitten millään? Oletko aina koiraasi jäljessä? Paloiko pinna? Saatko alituisesti koulutusohjaajalta kommentteja epämäärisestä steppaamisesta, kääntyilystä, vingurtamisesta, viuhtomisesta tahi muusta pakkoliikkeenomaisesta kehonhallinnan puuttumisesta?
Kurssilla harjoitellaan koirankoulutusta monipuolisesti ryhmissä -ilman koiraa. Kehitetään ohjaajan motorisia taitoja erilaisen liikunnan keinoin sekä videoidaan jokaisen osallistujan käytännön treenausta Hirvittävän Totuuden läväyttämiseksi silmien eteen. Erilaisia kehon- ja mielentilan hallintaan liittyviä harjoituksia on myös luvassa runsain mitoin.

4. Irti suklaasta -kurssi
Hujahtiko Fatserin sininen ohimennen naamariin? Söitkö joulukalenterin jokaisen luukun tyhjäksi jo kuun toisena päivänä? Metsästitkö lempisuklaatasi taas kolmestakymmenestä eri kaupasta?
Tumma-, vaalea-, maito-, pähkinä-, minttu-, marjasuklaa jne. tällä kursilla syödään suklaata niin paljon, että sitä ei tee mieli enää ikinä elämässä.

5. Käytännönmatematiikkaa koiranomistajille -kurssi
Kurssilla opetellaan hallitsemaan matematiikan perusmenetelmät. Tehtävien aiheet poimitaan käytännön elämästä, kuten:
Mari lopettaa työt markkinointisihteerinä ja hankkii vastedes tulot kenneltoiminnasta. Kun kustakin koirasta saa keskimäärin 320 euroa, ja ruokaan menee yhteensä 180 euroa kuussa, niin montako piskiä Marin täytyy myydä vuodessa, jotta hän saavuttaa verottomat kuukausitulot 1500 euroa? Muita kuluja syntyy 130 euroa kuussa. Mari hoitaa itse eläinlääkärin tehtävät. Koirat myydään pimeästi.

Jos perinnölliset sairaudet lisääntyvät 9 prosenttia kussakin sukupolvessa, kun koirat valitaan jalostuskäyttöön näyttelymenestyksen perusteella, niin montako sukupolvea tarvitaan perinnöllisten sairauksien kaksinkertaistumiseen?

Laren rottweiler Mustard tarvitsee päivittäisen liha-annoksen. Koululaiset pääsevät koulusta klo 14 ja kävelevät viiden kilometrin tuntinopeudella. Mustardin nopeus on 20 km tunnissa. Kerrostalon kulmalle olevaan kohtaamispaikkaan on koulusta 200 metriä ja Laren kotoa 150 metriä. Mihin aikaan Mustard tulee lähettää matkaan, että se yllättää sopivasti nurkan takaa tulevat lapset? ;D

6. Ajanhallintakurssi
Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tunnissa on 60 minuuttia. Minuutissa on 60 sekuntia. Ihmisen pitää nukkua 8 tuntia vuorokaudessa. Suomessa eletään keskimäärin 75 vuotiaksi. Se tarkoittaa, että sinä et ehdi tehdä kaikkea eikä sinun edes tarvitse.

Siinäpä noita, osallistumisia otetaan vastaan!

Sisko auta!

2008-02-16T19:14:00.003+02:00

Yritin tässä taannoin laskea, että kauanko Miska on ollut meillä. Muistin, että se tuli kolme vuotta sitten helmikuussa, mutta yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ole hajuakaan päivämäärästä....ja sitten aloin jo epäillä, oliko se sittenkään helmikuu....

Muistan kyllä sen päivän erinomaisesti, sen hetken kun ensimmäisen kerran tapasimme; miten Miskan häntä heilui iloisesti ja henki haisi kuin tukkeutunut viemäri; miten se oli samaan aikaan niin ihana ja jännittävä ja uusi ja hämmentävä. Ja miten se oli paikassa, josta kaikkein viimeisimmäksi olisin odottanut löytäväni koiran, saati jonkun, joka opettaisi minulle, millaista on olla tyytyväisen sijaan onnellinen tai miltä tuntuu olla niin surullinen, ettei enää edes ymmärrä surevansa.

Olisi siis kiva voida rengastaa kalenterista päivä, jolloin meidän ja Miskan tiet kohtasivat. Osaisikohan siskokulta auttaa siinä? :)

Kakkaongelmia

2008-02-15T20:23:00.003+02:00

Miskalla on taas mahavaivoja. :( Tällä kertaa ei onneksi (?) ole ripulia tms. vaan vatsa on ollut tänään todella kovalla, ilmeisesti keppien syönnin seurauksena. Aamulenkillä ressukka ensin päkisteli ja päkisteli ilman tulosta, ja sitten kun sai jotain aikaan, niin kävi hullusti. Kakka jumiutui peräaukkoon (osittain jäätyikin) eikä liikkunut minnekkään ilman avustusta. Eihän siinä muu auttanut kuin kiskoa se ulos, mikä tietenkin sattui ja koira huusi kuin tapettava. Ei se edes mitään kunnon kakkaa ollut, vaan lähinnä keppimössöä. Sitten menimme äkkiä kotiin ja huuhtelin lämpimällä vedellä loput pois ja paikat puhtaiksi. Miska oli niin surkeana, että pahaa teki sitä väkisin suihkutella. Tämän päivän se on sitten ollut kaurapuuro-raejuustodietillä.

Kaikkeen sitä koiranomistaja joutuukin: kuinkahan monen täytyy vedellä paljain käsin kakkaa ulos koiranpepusta kädet jäässä ja koiran kiljuessa? Ja voin taata, että ei todellakaan naurattanut eikä naurata vieläkään.

Uutta ja Wanhaa

2008-02-13T22:39:00.003+02:00

Vuotava 128 litrainen purkki on edelleen myymättä, ei ole kuulunut ostajia, vaikka laiton ilmoituksen AW: iinkin. No, ei se mitään, uusi on jo tulossa eikä vanhasta rahaa olisi juuri irronnut kuitenkaan. Sain siis isukin ylipuhuttua 74 litraisen akvan hankintaan. Tulee kuulemma synttärilahjaksi (13.3, 17 v.), vaikka aijonkin rahdata sen kotiin jo hiihtolomalla. Olen niin innoissani!

Suunnitelmissa on perustaa oma pönttö mustaneoneille, joista olen tunnetusti jo pitkään haaveillut. Kasvit ja mahdollinen pohjakala(t) ovat vielä ihan auki, mutta onneksi altaan kypsyessä on aikaa pohtia. Runsaskasvinen, hämärähkö, pehmeän ja happaman (tai ei nyt niinkään, pH 6-6.5) veden akvaario on kuitenkin tarkoitus rakentaa eli se jo karsii vaihtoehtoja hiukan. Mutta kunhan nyt saan ensin altaan pystyyn ja kypsymisen käyntiin, siinäkin on jo ihan paljon puuhaa.

Oi, siitä tulee niin hieno...

Huomenna on tiedossa Wanhojen tanssien kuvausta.Vaatteet ja kuvausvehkeet on kunnossa ja viritetty, mutta silti hiukan jänskättää. Olisi niin minun tapaistani sössiä koko homma...
Toisaalta on hauska nähdä kaikki tutut tanssimassa ja räpsiä kuvia isolla salamalla kuin joku ammattikuvaaja konsonaan. Asunikin on kuulemma siinä suhteessa vakuuttava. Joopa joo, kunhan näkevät lopputuloksen...

Kirsu voi jo paremmin ( ja vähän muitakin ilonaiheita)

2008-02-06T20:06:00.000+02:00

Miskan kirsu on alkanut parantua! Hurraa! Ahkeraa rasvausta jatketaan vielä, koska vaikka haavauma (t) ovat kutakuinkin parantuneet, kirsu on vielä selvästi kuiva ja rohtunut reunoilta. Eiköhän se kuitenkin tästä. En vain ymmärrä, mikä tuon yhtäkkisen rohtumisen sai aikaan, eihän täällä ole nyt ollut edes pakkasta tai muuten kuiva ilma...ellei huoneilma sitten. Mitään tietoa/arveluita kellään?

Tässä vertailun vuoksi pari kuvaa:

Tässä näkyy jotenkuten rohtumat sieraimen ympärillä ennen rasvauksen aloitusta...
...ja tässä sama nenukki viisi päivää myöhemmin.
ja tässä myös. Keltainen läikkä nenän kulmassa on jokin mystinen kuvaan ilmestynyt roska, nenässä sitä ei enää näkynyt.

Ja sitten voin todeta, että selvisin koeviikosta olosuhteisiin nähden kunnialla, vain matikka meni oikeasti huonommin kuin mihin olisi ollut mahdollisuudet : enkku vitosesta 7, ruotsi vitosesta 9, matsku ysistä 7, bilsa kutosesta 8, blisa ysistä 9, ET kakkosesta 10, kuvis ykkösestä 9. Että taidan kuitenkin rankan jakson jälkeen onnitella itseäni, vaikka matsku edelleen vähän harmittaa (kuitenkin, mitä voi olettaa, jos tekee kokeen kuudesta tehtävästä kolme ja puoli...)

Vielä yksi ilonaihe: edistymme noudossa, kapula pysyy suussa jo 4 sekuntia, jee! ;) Joo, myönnetään, olen naksutellut sitä aika laiskasti kun on toi seuraaminen ollut enemmän työn alla (ja käännökset ovat muuten tiivistyneet huimasti). Miskasta on hauskaa kaikki tyynni, ei sillä niin väliä, mitä harjoitellaan.

K, K, K ja K

2008-02-04T22:59:00.000+02:00

Koeviikko...
... on ohi. Kokeet menivät vaihtelevasti, suurin osa huonommin kuin yleensä (vaikka enhän minä tietenkään voi tietää arvostelusta vielä mitään). Se oli täysin odotettavissa, motivaatio on hautautunut jonnekin Helsingin loskakasoihin ja viime jakso on muutenkin vienyt viimeisetkin mehut.

Kilpikonna...
...hyppäsi hetken älynväläyksessä lekottelukannolta huoneeni lattialle ja säikäytti minut lähes kuoliaaksi. Konnalle ei käynyt kuinkaan, mutta minä sätin itseäni siitä, että tällaista pääsee tapahtumaan. Akvaarion turvallisuuden varmistaminen - mitähän se on? Idiootti.

Kuiva kirsu:
Miskan kirsu on kuiva, rohtunut ja siinä on pieniä haavaumia. Ostin Bebantenia ja yritän, josko se menisi sillä ohi. En vain ymmärrä, mistä tuommoinenkin yhtäkkiä tuli. Toivottavasti tämä ei nyt ole oire jostakin vakavemmasta. Saakelin koira, kun se sairastaa vähän väliä. Mistä meitä oikein rangaistaan?

Kuolema...
...ahdistaa taas vaihteeksi. Miskan, vanhempien, kavereiden, sisarusten...eikä tarvitse mennä edes kuolemaan asti, riittää että jollekkin ylipäätään sattuu jotain. Oikeastaan enemmän ahdistaa/pelottaa kärsimys, joka kuolemaa usein edeltää kuin itse menetys. Ei mitään ehkä tapahdu juuri nyt, mutta ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Sitten pitäisi muka olla valmis, viisas ja vahva sekä kaikkea muuta yhtä mahdotonta. Ainoastaan oma kuolema ei pelota eikä ahdista, vaan tuntuu turvalliselta. Ehkä käy niin onnellisesti, että minä kuolen ennen kuin kukaan muu ehtii. Vaikka tuskinpa vain, mikäs pahan tappaisi niin sanotusti.

Järjettömiähän tällaiset ajatukset ovat, mutta ei tässä järjestä olekaan kyse eikä tahdosta. Päähän vain huomaamatta hiipii kaikkia ajatuksia ja tunteita, joista ei sitten pääsekään eroon. Ja niin ne alkavat kiertää kehää ympäri, ympäri, ympäri...sitä tuntee joutuneensa umpikujaan, oman päänsä vangiksi. Ahdistus alkaa kerääntyä ja kasvaa kunnes lopulta tapahtuu kuin painekattilalle ja ihminen hajoaa sirpaleiksi jonnekin pöpelikköön. Sitten on hetken tyhjää, kunnes tietoisuus kokoaa sirpaleensa kasaksi, spruuttaa pikaliimaa saumoihin ja länttää palaset yhteen - ja kas: melkein kuin uusi. Sitten se alkaa alusta taas. Järjetöntä.

Katsokaa komeaa turkkiani!

2008-01-30T20:04:00.001+02:00

Katselin juuri kuvia viime kesältä, siltä joka näin jälkeenpäin ajatellen ei ollut loma vaan maanpäällinen helvetti. Vasta nyt tajuan kunnolla, miten hirvittävän huonoon kuntoon Miska silloin meni.

Tuolloin minulle sanottiin, että stressaan turhaan, ei sillä ole mitään hätää ja että kyllä se siitä. Kai se oli tarkoitettu lohdutukseksi, vaikka mikään, mikä ei tullut eläinlääkärin suusta, ei juuri voinut lohduttaa. Mutta näistä kuvista voi sitten kukin itse päätellä, oliko hätä vai ei:

Miska viime kesänä.
Miska toissapäivänä lenkillä.

Jos minulta kysytään, niin toivon ettei Miska näytä enää koskaan siltä kuin ensimmäisessä kuvassa. Karmeaa katseltavaa.

Purkautuminen

2008-01-29T19:36:00.000+02:00

Yh, äh, oih, voih eli koeviikko. Ei kiinnosta lukea ja silti on vaan pakko, kun ei asiat ole hanskassa. Huomenna matskua, ylihuomenna engelskaa ja sitä rataa. Penkin alle menee taas, valmiiksi jo niin saamaton olo. Blääh.

Haluan muuttaa maalle, oman talon ja metsää ja suolahaulikon, jolla voin tulittaa kaikki viiden kympin kriisissä olevat mulkerot, jotka purkavat patoumiaan viattomiin kanssaihmisiin metrossa. Koiran kanssa sitä on tunnetusti ihmislajin pohjasakkaa ja vapaata ristaa niin nuorten kuin vanhojen pään auonnalle, mutta että nyt syyksi riittää jo aivastus. Anna mun kaikki kestää.

Kun Lousku kohtaa ihmisen...

2008-01-27T18:19:00.000+02:00

Kommunikointitaidot, niissä tarvitsisin hiukan tukiopetusta. Tuli taas tänään todistettua, että tapani keskustella on melko päällekäyvä ja äänekäs, varmasti myös ärsyttävä.

Näin siinä käy aina, kun vähän innostun: alan puhua muiden päälle, lisään volyymia, selitän ja viuhdon, argumentoin kärkkäästi ja jatkan väittelyä, vaikka ketään muuta ei enää kiinnosta. Useammin kuin kerran olen saanut keskustelukumppanini hermostumaan, joskus loukkaantumaan ja suuttumaankin, vaikka en ole tarkoittanut mitään pahaa. Ja ihmekös tuo, sanon asiat aika suoraan turhia kaunistelematta, enkä huomaa ajoissa ihmisten sanattomia tai sanallisia merkkejä siitä, että paasaus alkaa pikkuhiljaa riittää. Piikikkäistä ja sanavalmiista kommenteistani puhumattakaan...

Olenkin miettinyt, että miksi hitossa oikein teen niin. Mikä siinä on, että en pysty keskustelemaan kuin normaalit ihmiset, jos aihe on vähänkään herkullinen?

Yksi syy on varmasti perhe: olen sattunut kasvamaan aika suoraan ja sanavalmiiseen keskustelukulttuuriin. Toinen syy on, että yksinkertaisesti rakastan keskustelua: puhumista, paasaamista, inttämistä, väittelyä, pohdintaa, perustelua, kuuntelua, yhteistä ajatusten etsimistä ja testaamista. Kun toinen osapuoli on tottunut minuun ja tapaani ilmaista itseäni (kuten sisko), keskusteluista syntyy usein hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia; jos ei ole...no, hiljenen kesken lauseen ja ihmittelen mihin kaikki katosivat.

Toisaalta en myöskään ajattele ihmisten ottavan minua kovin vakavasti: kuusitoistavuotias, kokematon keltanokka selittämässä jotain kädet viuhtoen -ketä kiinnostaa. Siksi kai koen, että jotta kukaan ylipäätään lotkauttaisi korvaansa, on minun esitettävä asiani tiiviisti, kiertelemättä, varmasti, samaan hengenvetoon perustellen ja hiukan volyymiakin lisäten. Ja sitten kun huomaan, että joku kuuntelee edes hetken - ei kun kaasua ennen kuin se kyllästyy.

Samalla olen niin keskittynyt asiaani ja haltioissani ajatustenvaihdon ja kritiikin saamisen mahdollisuudesta, ettei tietoisuuteeni yksinkertaisesti mahdu sellaiset sivuseikat kuin äänensävy, kehonkieli, äänen voimakkuus tai hienotunteisuus ja kohteliaisuus. Alan herätä vasta siinä vaiheessa, kun huomaan, ettei juttu etene ja keskustelukumppani alkaa vasta-argumenttien sijaan vetäytyä, sovitella, rauhoitella ja hämmentyä. Sitten huomaan, etten saanutkaan kuulla mitään uutta ja mielenkiintoista, toisten pohdintaa ja näkökulmia, koska pelästytin tai suututin heidät paikalta ennen kuin he pääsivät sinne asti. Ja siinä sitä sitten taas olen ja ihmettelen.

Harmillistahan tämä on, koska minä en todellakaan halua suututtaa ihmisiä, en haastaa riitaa saati loukata. Ja silti niin käy tuon tuostakin, kun avaan suuni. Vähän kuin sille kuuluisalle norsulle posliinikaupassa. Tuntuu monesti, että jos haluan pitää kanssaihmiset iloisina, minun on parempi pitää turpani kiinni ja hymistä joo-joota kysyttäessä.

Koirien kanssa se on niin yksinkertaista: suoraa, spontaania ja välitöntä vuorovaikutusta...mutta näistä ihmisistä en saa sitten selkoa millään. Miten niiden kanssa oikein ollaan?

Kalasoppaa

2008-01-26T16:46:00.000+02:00

Olen viimeaikoina ryhdistäytynyt tuon akvaarion kanssa: vaihdoin loisteputken ja sytyttimen (toinenkin menee vaihtoon kohta), siistin rehottavaa viidakkoa ja mikä parasta luovuin omatekoisista kiljupulloista ja hankin hiilidioksidinlevittimen. Lisäksi tungin uuden vuoden kunniaksi uudet savilannoitepallot hiekkaan ja ostin pakastesurviaisia kalojen iloksi. Nyt vain toiveikkaana odottelen jättiläismiekkakasvien, melalehtien, jaavansaniaisten ynnä muiden röyhähtävän ennennäkemättömään kasvuun. Älköön he pettäkö minua.

Toinen, hiukan riskialtiskin puoli tehokkaassa hiilarin käytössä on hiilihappo. Osasta hiilidioksidista muodostuu vedessä hiilihappoa, joka laskee pH:ta. Sinänsä ilmiö on ihan toivottu, koska vesijohtovesi on hiukan liian emäksistä pitämilleni kaloille, pelkään vain, että happamoituminen karkaa käsistä. Toisaalta se on aika epätodennäköistä, kun kyseessä ei ole aktiivilevitin, vaan ihan kuplia pyöräyttelevä labyrinttiviritys. Mutta tarkkaillaan tilannetta.

Haaveissa olisi tulevaisuudeessa hankkia komea parvi (n. 20 yksilöä) mustaneontetroja akvaa kansoittamaan, kun tilaa alkaa olla kalavanhusten kuoltua. Tällä hetkellä pytyssä on siis 6 keltabarbia (joista kaksi kotitekoisia poikasia), palettikalakoiras, 2 partisnaarasta, Lotan peruja oleva vilkas piikkisilmävanhus (kuinkahan kamalan vanha se onkaan ) sekä 5 amanorapua. Tilaa noilla on uiskennella sellaiset 180l.

Mutta kattotaan nyt, kuinka tämä tästä kehittyy. Olen nimittäin myös haaveillut pienestä, pysyvästä karanteeni-rapu akvasta tuon muovisen karanteenikauhistuksen tilalle. Kokoa sillä voisi olla sellaset 90l. Harmi vain, että tuo isukki ei ole oikein vielä lämmennyt idealle...

Minullahan oli ja on edeleen toinen, satalitranen pikkuakva, jonka ostin käytettynä. Se vaan alkoi vuotamaan jostain, ilmeisesti saumoista katastrofaalisin seurauksin ja on ollut siitä pitäen tyhjillään Rastilassa. En ole jaksanut korjata sitä, vaihtaa silikoneja tms, kun vuotokohta ei ole selvillä (lasit on kyllä ihan ehjät). Voi näet olla, että vika on ihan siellä kehyssaumoissa ja niitä ei sitten niin vain korjatakaan.

Olenkin miettinyt, että voisin myydä mokoman terraarioksi jollekin tarvitsevalle, mutta ei ole tullut ketään vielä vastaan..

2008-01-13T12:34:00.001+02:00

Tahtoo talven takaisin! Helvetin ilmastonmuutos.

Takaisin kotona

2008-01-12T13:52:00.001+02:00

Niin, jospa sitä vaihteeksi sepustaisi jotain tännekin.

Intian matka oli uuvuttava, mukava, rentouttava, mielenkiintoinen, jännittävä ja ennen kaikkea -nelosta lainaten- jotain ihan muuta. Intialainen elämänmeno on sellaista rentoa miljoonien ihmisten kaaosta, että sitä on mähdotonta järjestykseen tottuneen suomalaispoloisen ymmärtää. Vaikeaa on myös katsoa silmiin sitä kurjuutta ja köyhyyttä, joka kurkistaa kulmien takaa tuon tuostakin: katulapsia ilman vaatteita; rähjäisiä, loukkaantuneita ja kituvia eläimiä; kadulla eläviä likaisia kodittomia vanhuksia ja nuoriakin: olentoja, joille jokainen päivä on uusi olemassaolon taistelu. Vaikeaa sen käsittäminen on etenkin, kun kurjuus peilautuu Intian talouskasvun luomaan rikkauteen ja yltäkylläisyyteen, ihmisiin, joilla menee hyvääkin paremmin. Liekö kastijärjestelmän aikaansaannosta vai ei, Intian on vastakohtien maa. Siellä toisilla on kaikki ja toisilla ei yhtään mitään.

Suomeen tuleminen tuntui tavattoman hyvältä. Sitä tuntee kuuluvansa tänne, tähän kieleen ja kulttuuriin. On ihana olla taas kaikkien pikkuystävien keskellä nyhertämässä pieniä asioita pienessä maassaan. Ah, tätä Suomen hiekkalaatikon minimaalisuutta. Kotona viimein. :)

Saako ihmisen syödä?

2007-12-16T14:07:00.000+02:00

Keskustelin tässä taannoin isäni kanssa kannibalismista erään uutisen kirvoittamana. Laissa ihmisen syöminen on kuulemma vankilareissuun johtava teko, mitä en tiennyt, tosin en ollut lainsäädäntöä tältä osin erityisemmin tutkinutkaan. Ensi alkuun normi tuntuu itsestäänselvältä, kuka nyt ruokailisi ruumishuoneella. Mutta kun asiaa ajttelee tarkemmin, itsestäänselvyys katoaa sen sileän tien.

Tappaminen, kärsimyksen tuottaminen ja sen sellainen on tietenkin moraalisesti väärin. Mutta mitä väärää on itseasiassa siinä, että hyödyntää jotain jo valmiiksi kuollutta? Mitä eroa on eettisesti halolla ja ruumiilla? Kumpikaan ei tiedosta, tunne eikä muutoinkaan elä eikä ole enää se, mikä joskus oli (puu tai ko. persoona), vai kuinka? Entä miksi ruumiin saa polttaa, leikellä, asettaa vitriiniin tai haudata, mutta ei käyttää ravinnoksi, joka olisi sivumennen sanoen ekologista ja lihaa syöville eettisempää (ei tarvitsisi tappaa ja tuottaa kärsimystä eläville)? Missä on se moraalinen ongelma, jota minä en näe ja joka pitäisi nähdä, jottei olisi isäni mukaan "hullu"?

En kiellä, etteikö ajatus ihmisen syömisestä olisi minusta vähintäänkin kuvottava, mutta voiko moraali perustua vain siihen miltä mikin teko kussakin tilanteessa sattuu tuntumaan? Eikö tunteen lisäksi pitäisi tavoittaa jonkinlaista johdonmukaisuutta? Kun kerran voin tappaa, perata ja syödä kalan ilman, että tunnen ylitsepääsemätöntä kuvotusta, tuntuu nurinkuriselta, että sitten toiminta, jossa kukaan ei kärsi, herättää sellaisen tunteen.

Kuvotukselle on varmasti löydettävissä evolutiivinen, biologinen selitys, mutta se ei vielä vastaa mitään eettiseen ongelmaan, vai vastaako?

Tällä hetkellä voisin sanoa, että omasta puolestani minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku syö jäännökseni sitten kun joskus kuolen. Että hyvää ruokahalua vaan. Mutta minähän olenkin hullu. ;)

Päivitysyritys

2007-12-13T18:01:00.000+02:00

Enää viikko intianmatkaan, malarialääkitys piti aloittaa eilen. Tavallaan tuntuu ihanalta päästä pois täältä koulun, jouluhömpötyksen ja märän keskeltä, mutta toisaalta en haluaisi jättää elukoitani muiden huostaan. Toivottavasti kaikki on hyvin, kun tulen takaisin. Loma tulee joka tapauksessa tarpeeseen: motivaatio koulunkäyntiin on alkanut hiipua ennätysvauhtia. Viimeaikoina lukiota on käynyt lähinnä järkevyyttään, ei siksi että oikeasti haluaisi.

Meneillään oleva jakso taisi muutenkin olla ylilyönti, seitsemän kurssia on paljon. Päälle vielä muut sähläykset videovuosikertomuksesta kirjallisuusdiplomiin...huoh. Mutta kyllä tästä taas jotenkin lutviudutaan.

Hieroja sanoi, että Miskan selkä on edelleen kipeä, mutta päätimme kuitenkin pitää taukoa jonkin aikaa. Tuntuu ikävältä toisen puolesta. Kipu on aina kipua: jokainen tietää miltä se tuntuu.
Muutoin Miska on voinut ihan hyvin. Maha on nyt ollut kunnossa pitkään ja herra pääsi jopa lihomaan kolme kiloa -mikä on huono asia. Nyt ruokamäärää on vähennetty ja laihtumistakin tapahtunut. Hiukan päälle kilo pois vielä, niin sitten ollaan ihannepainossa eli vähän päälle kahdeksassatoista.

Miten se voikin olla niin, että juuri kun koira on muuten parhaimmillaan, fysiikka alkaa pettää? Pennut ovat pentuja, nuoret koirat kesken, aikuiset kehittyvät aina paremmiksi -ja sitten, juuri kun koiran ominaisuudet, kokemus ja omistajasuhde ovat huipussaan, alkaa kehon rappeutuminen ensin hiljaa ja huomaamatta, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mitä järkeä siinäkin on?

Ajatukset ovat taas levällään kuin Jokisen eväät. Lopetan siis tähän ja menen kokoamaan niitä.

Ahdistus

2007-11-30T19:55:00.000+02:00

Koeviikko on taas ohi, huomasin osaavani paljon vähemmän kuin mitä vielä tiistaina kuvittelin. En ole erityisen pettynyt. Koululla tuntuu olevan aika vähän merkitystä nykyään: aivoni askartelevat aivan muissa asioissa.

Ajatukset kiertävät kehää päivästä toiseen, etsivät ratkaisua, jota ei taida olla olemassa. Miksi on niin käsittämättömän vaikeaa hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat? Miksi on vain niin paljon helpompaa hakata päätä seinään, vaikka pääkin olisi siitä jo kipeä? Miksi toiset pääsevät vastoinkäymisistä yli ja osaavat vaihtaa suuntaa umpikujissa, joihin toiset kaatuvat? Voisipa joku kertoa minulle murheettomuuden salaisen reseptin...että voisin olla huoleton ja viattoman iloinen, kuin lapsen silmässä kylpenyt.

miten, miten, miten

Hierontaa

2007-11-28T18:31:00.000+02:00

Hieroja tuli ja hieroi, tunnin aikana ehdimme jutella paljon. Hän totesi, että selkä on tosiaan kipeä/lihakset jumissa ja niimpä sovimme että hän käy toistaiseksi kerran viikossa niitä hoitamassa. Kuitenkin muuten Miskalla on ikäisekseen erittäin hyvät ja pehmeät lihakset, oli hierojan arvio. Keskustelimme liikuttamisesta, ravinnosta ja lihashuollosta ja sain ihan hyviä vinkkejä, vaikka perusjutut tietysti tiedänkin. Hän muun muoassa vinkkasi, että Espooseen on perustettu hiljattain koirakylpylä, jossa koiraa voi käydä uittamassa. Täytyy ottaa siitä enemmän selvää, olisi kiva, jos uimaan pääsisi talvellakin. Miskakin käyttäytyi mallikelpoisesti, vaikka tunti on tietysti koiralle pitkä aika malttaa olla aloillaan. Hieronta kuitenkin selvästi rauhoitti ja tuntui siitä hyvältä, joskin vähän kummalliselta, olihan kerta ensimmäinen. Hieronnan jälkeen herraa pissatti, hierontahan kiihdyttää aineenvaihduntaa. Kaikin puolin positiivinen kokemus, jäi ihan hyvät fiilikset ko. hierojasta (niitä kun on vähän kaikenlaisia).

Arkea

2007-11-25T14:03:00.000+02:00

Sain pyydystettyä Miskalle hierojan, hän tulee tiistaina ensimmäiselle visiitille ja suunnittelemme sitten yhdessä jatkoa. Miska on voinut hyvin, ollut suorastaan riehakas.
Olemme tehneet metsälenkkejä ja Miska on spurttaillut niin, että heikoimpia hirvittää. Tai siis minua hirvittää.

Katson miten se hyppii ja pomppii mättäillä, mutta sen sijaan että nauraisin vapautuneesti niin kuin joskus, melkein kuulen, miten nivelet rutisevat, rikkoontuvat millimetrin tuhannesosa kerrallaan; melkein tunnen selässäni sen vihlaisun, joka saa Miskan kompuroimaan; hengähdän pelästyneesti, kun näen että etujalka pettää hetkeksi alta. Pelkään, että kohta sattuu taas.

Sitten, kuin huomaamatta, pelko muuttuu surunsekaiseksi suuttumukseksi. Vihaksi siitä, että täytyy pelätä; että toiset ovat terveitä ja toiset eivät; että elämä on epäoikeudenmukaista ja rumaa ja että täytyy sinnitellä ja sopeutua aina vain huonompaan ja huonompaan, koska on asioita, joita kukaan ei voi muuttaa. Asioita, joita ei tilannut ja jotka tulivat silti. Tuntuu, että olisi helpompi vain jättää koko koira metsään, hutaa perään että tapa ittes sinne saatana ja juosta pois, koska on niin väsynyt siihen tunneliin, jonka päässä ei ole valoa.

Kuitenkin samalla tajuaa, että kaikki on kiinni siitä, miten itse suhtautuu kokemaansa: näkeekö metsässä juoksemassa iloisen vai sairaan koiran, Miskan vai ongelman. Tavallisina päivinä minä näen ne molemmat, hyvinä vain iloisen koiran ja huonoina vain sairaan. Tänään oli taas se huono päivä.

Talvi on tullut!

2007-11-16T21:20:00.000+02:00

Se on täällä, vuodenajoista kaunein. Lumi, jää, tuuli, kylmyys, sinisyys -rakastan niitä täydestä sydämestäni. Sen sijaan en pidä loskasta, ruskeasta märästä lössöstä, joka Helsingin talveen erottamattomasti kuuluu, vaikka ajan kuluessa siihenkin on tottunut. Toivon että lunta sataisi lisää, paljon, paljon lisää ja että meri jäätyisi. Voisinpa jo samoilla lumikuusten keskellä, juosta jäällä, hiihtää, luistella... vaikka pahoin pelkään että pääsen talven makuun kunnolla vasta kun tulen Intiasta, siis joululoman jälkeen. Olenkohan jotenkin kummallinen, kun minulla ei ole mitään hinkua paeta talvea? Jos ilmaston lämpenemisen seurauksena Helsinkiin tulee Tanskan ilmasto, taidan muuttaa pohjoiseen.

Miska on voinut oikein hyvin, polvi on ilmeisesti parantunut täysin. Huomenna otan yhteyttä hierojaan ja koitan saada sitä asiaa järjestettyä. Elämä tuntuu olevan raiteillaan. Vaikka olen minä jo oppinut, että se tunne voi haihtua yhdessä sekunnin murto-osassa.

Oikeastaan on aika pelottavaa, miten Miska määrittää elämääni. Ajatukseni, tunteeni ja tekemiseni riippuvat siitä halusin tai en. Jos Miskalla on kaikki hyvin, on minullakin; jos Miskalla on jokin hätänä on minullakin ja yleensä vielä potenssiin kaksi.

Toisaalta se ilo ja onni, joka valtaa mielen, kun näen, että Miska nauttii, riemuitsee, voi hyvin ja on tyytyväinen, on todellisinta, yksinkertaisinta ja vilpittömintä onnea, mitä tiedän. Se tekee elämästä elämisen arvoista, vaikka kaikki muu olisi päin härän pyllyä( mitä se onneksi harvoin on). Ehkä sellaista ei voi kokea ilman, että Miskasta aiheutuva ahdistus ja suru on sekin sitä kaikkein yksinkertaisinta, musertavaa tuskaa, joka tuntuu repivän rikki jostain syvältä sielusta.
Ja ehkä se kaikki tuntuu siltä juuri siksi, että Miska on vilpittömin, todellisin, yksinkertaisin ja iloisin olento, jonka tunnen ja sellaisenaan niin tavattoman rakas. Päivääkään en yhteisestä elämästämme vaihtaisi pois, en edes niitä kaikkein vaikeimpia.

Kurkistus peiliin

2007-11-06T20:03:00.000+02:00

Miskan polvi vaikuttaa parantuneen, seuraavaksi suuntaamme hierojan pakeille. Toko, joka nyt on aina ollut lähinnä jokinlaista puuhastelua, on jäänyt äärimmäisen vähähälle. Naksuttimella olen opettanut kosketusalustaa, muuten silläkin tohuaminen on aika jäissä. Turhauttaa. Tunnen samaan aikaan syyllisyyttä siitä, etten ole puuhaillut Misen kanssa ulkoilua ja aktivointileikkejä enempää ja toisaalta outoa pelkoa siitä, että koira menee rikki, jos johonkin ryhdyn.

Turhautumisen lieveilmiöt ovat kanssaihmisten kannalta ikäviä. Kun on kerääntynyt kovasti halua tehdä ja oppia eikä voi purkaa sitä omaan koiraan, alkaa hiukan katkeroituneena tarkastella muiden tekemisiä. Arvostelen niin kuin minulla olisi siihen mitään oikeutta saati pätevyyttä, kommentoin, neuvon ja muutenkin osoitan, millainen pässinpää todellisuudessa olen. Mutta ehkä asian tiedostaminen on askel parempaan. Suuta soukeammalle, kun en mitään mistään tiedä ja nöyrä asenne, että voisin oppia - siinä tälle ikiteinille parannettavaa näin alkuun.

Olen myös huomannut, että me ihmisetkin opimme osittain samoin kuin koirat: riittävän vahva tunnetila voi saada kerrasta aikaan pysyvän muistijäljen, jossa tunnetila yhdistyy tapahtumahetkellä vallineisiin olosuhteisiin. Näin on nimittäin käynyt minulle. Olen alkanut vaistonvaraisesti pelätä paikkaa ja tilannetta, jossa Miskalta lähti jalat alta. Kun kuljen siitä koiran kanssa läpi, pulssi nousee, hengitys kiihtyy ja mielen valtaa jotenkin alkukantainen pelko ja epäluuloisuus, johon ei tehoa järkeily eikä tosiasioiden tiedostaminen. Ja se, jos mikä, on pelottavaa. Minulla kun ei tälläisia pelkoja ole koskaan aiemmin ilmennyt.

En sitten tiedä, onko lääkekin sama kuin koirilla: vastaehdollistaminen. Pitäisikö minun syödä jäätelöä aina lähempänä ja lähempänä kohdetta, ensin ilman koiraa, pysytellen koko ajan pelkoreaktion alapuolella. Edetä askel askeleelta lähemmäs...Voisihan sitä kokeilla.

Kaimion uusi kirja on mielenkiintoinen ja kattava, suosittelen. Sitä olenkin sitten lukenut, kun olisi pitänyt tehdä koulutöitä. Tosin matikkaa olen laskenut tunnollisesti. Ajatella, lukion vaikeimmaksi tituleerattu kusrssi on jo yli puolenvälin ja minä olen yhä kirkkaasti kärryillä. Ihminen on kehityskelpoinen, uskon.

Eläinsuojelurikoksien tuomioita on kovennettava

2007-11-02T17:56:00.000+02:00

Viimeaikoina eläimiä on kohdeltu kaltoin oikein urakalla: koiratappelut, snautserikennelin pentutehtailu tapaus, Lempäälästä pelastettu koiralauma ja monta muuta. Ei voi kuin ihmetellä ihmisten julmuuden määrää, kun eläimet laitetaan kärsimään vailla mitään järjellistä syytä. Mutta lähes yhtä järkyttävää on yhteiskunnan ja kanssaihmisten kyvyttömyys puuttua tähän julmuuteen.

Laissa eläin on monesti lähes omaisuuden asemassa ja niiden eläinsuojelulakien nojalla, jotka ovat olemassa, voidaan antaa ragasitukseksi korkeitaan kaksi vuotta vankeutta. Useimmiten eläinten kaltoin kohtelusta selviää lievillä sakoilla, eläinrääkkäyksestäkin seurauksena on sakkojen lisäksi usein vain määräaikainen eläintenpitokielto, jota kukaan ei käytännössä valvo. Mikään eläimelle aiheutetun kivun, tuskan ja kärsimyksen määrä ei näytä olevan riittävän suuri, jotta siitä voitaisiin langettaa käytössä oleva kahden vuoden vankeusrangaistus. Edes elinikäistä eläintenpitokieltoa ei tohdita käyttää, vaikka olisi vankat näytöt siitä, että lakia rikkonut ihminen ei ole kykeneväinen eläimistä huolehtimaan.

Jos tätä vertaa niihin rangaistuksiin, jotka lankeaisivat, jos ihmisille ja etenkin lapsille, jotka ovat monessa suhteessa samalla tavalla muiden armoilla kuin eläimet, tehtäisiin vastaavia asioita, voi helposti päätellä, ettei eläimen kärsimystä pidetä kovinkaan todellisena eikä eläimellä katsota olevan minkäänlaista itseisarvoa. Kuitenkin: Mitä eroa on ihmisen ja muun eläimen kivulla? Ei niin mitään, sanoisin.

En usko, että rangaistuksilla voidaan välttämättä estää tekoa tapahtumasta tai että vankilasta marsissi välttämättä ulos sen parempana kuin on sinne mennyt. Jotain hyötyä tuomioista kuitenkin on. Kun ihminen laskee tiilenpäitä, hän ei voi vahingoittaa itseään eikä muita. Eläintepitokiellon saanut ei periaatteessa voi toistaa tekosiaan. Ennen kaikkea rangaistusten koventamisella viestitettäisiin, että eläinten kärsimys on todellista ja että ihminen ei ole ainoa eläin, jolla on oikeus elää kärsimättä. Ehkä siten myös ihmisten asenteet eläimiä kohtaan muuttuisivat enemmän empaattisiksi ja vähemmän hyötykeskeisiksi. Niin kauan, kuin eläintä kohdellaan kuin välinettä, se ei elä hyvää elämää, johon sillä epäilemättä on oikeus.

Toivonkin, että lainsäädäntöä muutetaan mitä pikimmiten. Törkeän eläinsuojelurikkomuksen lisääminen ja eläin/ympäristönsuojelurikoksen sisällyttäminen niihin rikoksiin, joista voidaan tuomita vaikka rikos olisi tehty ulkomailla, olisi hyvä alku. Edistystä ei kuitenkaan ole kuulunut. Onko vika poliittisen tahdon puuttumisessa vai missä? Ihmisten pohjattomassa typeryydessä?
Hoi siellä Arkadianmäellä! Herätkää!

Kuvia erityisesti Helille, jos hän sattuu lukemaan tätä.

2007-10-25T14:31:00.000+03:00

Kuulin pitkästä aikaa Miskan entisestä omistajasta. Italiassa muistellaan Miskaa yhä lämöllä ja kaivaten. Eikö sitä niin sanota, että todellinen rakkaus ei häivy koskaan ja että rakkaudesta jää aina jälki. Miskaan se jälki on ainakin jäänyt. Siitä huomaa, että sitä on rakastettu kovasti.

Tunnen suurta myötätuntoa Heliä ja hänen perhettään kohtaan. Voin vain kuvitella, miten vaikeaa on ollut jättää Miska tuntemattomien ihmisten käsiin, sanoa hyvästit, ja vielä niin nopeasti.
Mutta onneksi Miska kotiutui meille ajan kanssa ja on saanut elää ihan kelpo koiranelämää. Ehkä se hiukan lohduttaa heitä.

Miska heiluttaa kaukana oleville ihmisilleen häntää, lähettää nuolaisun ja jodlauksen, joka tarkoittaa että Suomessa on kaikki oikein hyvin, mutta kaksijalkaiset ovat olleet viimeaikoina ihan tylsiä ja nynnyjä eivätkä ole antaneet riehua yhtään. Miska toivoo, että Italiassa on hauskempaa ja että ihmisillä on siellä paljon mustekaloja ja tennispalloja, joilla leikkiä alati.

Tässä Miskan elämää kuvin viime vuosilta (ja kone pursuaa lisää):
Kivaa!

Mikähän paikka tämä on? Ekaa kertaa mökillä.

Ensimmäiseltä keväältä, palloleikit väsyttivät.

Kukkulan kunkku.
Vuosaaren täyttömäellä olemme käyneet lenkkeilemässä usein.

Piehtarointi on Miskasta aina paikallaan.

Yh, taas näitä niiden kotkotuksia. Ai kurainen muka, ja pah!

Jee, oon laivakoirana!

Viuh....vauhtia piisaa täyttömäellä.

Ai mikä lehti? Pusipusi, tule leikkimään tylsimys!

Miska pohtii maailman menoa. Mökillä saa tulla sänkyyn.

Sillä on keppi!

Miskan 11v synttärikakku. Saako jo syödä?

Ai kuoppa? No en minä ainakaan.

Keppi, ihanaa! Keppitanssi.

Vuh! Täällä vartioi kulmakunnan kovin kundi, et älä kissa mulle ala...
Mökkinaapurin kisusta on tullut Miskan arkkivihollinen.

Mitäs pallolle on käynyt?

Mitähän se tekee?

Huomenta!

Tokoilua.

No kyllä minä olin siellä takana, mutta kun...

Kasvimaan tuotokset ja sen uskollinen vahtija.
Miska ajoi linnut pois tuhotöistä.

Kesästä nautiskelua.

Vammoja

2007-10-24T17:58:00.000+03:00

Kipulääkkeen anto on lopetettu ja paraneminen on siten edennyt vaiheeseen kaksi. Miska voi tilaansa nähden oikein hyvin, sen mielestä liikuntakiellot eivät ole mistään kotoisin. Köpöttelylenkkejä jatketaan kuitenkin vielä viikko ja sen jälkeen voidaan varovasti alkaa palata normaaliin liikuntaan. Toistaiseksi kaikki on siis mennyt suunnitelmien mukaan.

Todellinen tilanne selvinnee kuitenkin vasta, kun rasitus nostetaan normaalille tasolle: jos polvi on parantunut, se kestää sen; jos ei, vaiva uusiutuu. Mikäli kyseessä on revähdys, polven pitäisi parantua kahdessa viikossa. Jos vaiva siis uusiutuu, kyseessä ei ehkä ollutkaan pelkkä revähdys.

Oli varsinainen vamma mikä hyvänsä, kovin paljon sille ei voida tehdä: paraneminen on kiinni koiran elimistön palautumis- ja korjautumiskyvyistä. (Sen takia tarkempia, rauhoitusta vaativia tutkimuksia ei tehty.) Mutta sellaisiahan me elolliset olemme, haavoittuvaisia. Meitä ei voi purkaa osiin ja koota uudelleen.

Vikoja ja vammoja meissä on kaikissa, asennevamma ehkä yleisimpänä. Minäkin täytän määritelmän: ”opiskelija, jonka edellytykset ovat heikentyneet vamman, sairauden tai toimintavajavaisuuden vuoksi.” Sain nimittäin virallisen lukilausunnon. Minulla todettiin lievä lukihäiriö äidinkielessä ja keskivaikea vieraissa kielissä. Että olen nyt sitten virallisesti häiriintynyt ja minulle on tehty erityisen tuen suunnitelma. Heh.

Päivä, jona ajattelin koiraa vain kolme kertaa

2007-10-19T23:59:00.000+03:00

En tiennyt, että sellainen on edes mahdollista, etenkään juuri nyt. Mutta niin siinä vain kävi.
Olin hyvän ystäväni kanssa käymässä Tallinnassa, matka oli sovittu jo viikko sitten. Ajattelin, että en pysty nauttimaan reissusta ollenkaan enkä puhumaan mistään. Toisin kävi.

Jostain syystä minulla on kyseisen henkilön seurassa aina tavattoman hyvä olla: turvallinen, iloinen ja hyvä olo. Mikään aihe ei ilmeisesti voi tuntua niin vaikealta, että siitä ei voisi sille henkilölle puhua. Olin ajatellut, että en sano Miskasta mitään. Mutta hän kysyi. Minä vastasin. Ja yhtäkkiä ymmärsin, että vastasin täysin rehellisesti ja yksinkertaisesti eikä se tuntunut pahalta. Ystäväni myös kysyi hyvin rehellisiä kysymyksiä, ei säälinyt, ei vaivautunut, kysyi vain ja kuunteli. Välitti, mutta ei voivotellut. Samalla hän sai minut tajuamaan jotain -olemaan rehellinen myös itselleni.

Tajusin, että Miska tosiaan on vanha ja siksi sairas. Tajusin, että en ole tehnyt mitään väärin tai huonosti; että sillä ei ole mitään väliä, vaikka olisin voinut tehdä jotain toisin; että tämä tosiaan on elämää eikä peli. Elämä alkaa ja se päättyy, mutta sillä ei ole kriteereitä; että voin itse luoda sääntöjä ja pakkoja ja kaikkea, mutta ne eivät todellisuudessa ole missään ihmisyyteni ulkopuolella. Ne säännöt ovat ihmisyydessä ja minä luon niitä joka tapauksessa, koska olen mitä olen. Mutta asiat vain tapahtuvat, ne eivät vaadi minulta mitään eivätkä ne anna minulle mitään. Se olen minä, joka vaadin ja otan.

Ymmärsin, että minun on paras vain katsoa, mitä eteen tupsahtaa ja elää: lutviutua päivästä toiseen olivat ne sitten hyviä tai hirvittäviä, koska kaikki on yhtä liikettä ja muutosta eikä maailma pysähdy kuitenkaan. Että silloin, kun on oikein vaikeaa on parempi keskittyä perustoimintoihin. Hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos.

Näköjään aivot toimivat niin, että ne siirtävät välillä murheet syrjään ja keskittyvät muihin asioihin, aivan ilman tietoista toimintaa. Niin tapahtui tänään ja juuri oikealla hetkellä. On hyvä, että jos vuodessa on paljon päiviä, jolloin 85% ajasta menee koiran ajattelemiseen, on myös yksi päivä, jolloin siihen menee vain 5%.

Miska voi toistaiseksi ihan lupaavasti.

Polvi ja lonkat ja selkä -kas siinä kipupisteet

2007-10-18T18:47:00.000+03:00

Ennen kaikkea vasemman takajalan polvi, se on revähtänyt. Tulehduskipulääkkeet, ylirauhallinen liikunta ja mahan suojaus -mömmöt - kas siinä lääkkeet. Kipulääkkeitä viisi vuorokautta, liikuntarajoituksia kaksi viikkoa ja sitten hierontaan: eläinlääkärin resepti tilanteen paranemiseen.
Asiassa on kuitenkin yksi mutta: kipulääkkeet sekoittavat helposti mahan ja ärsyttävät suolistoa. Jos suolisto-ongelmat ovat vielä kroonisia, koiralla on herkkä vatsa... no, ongelmia voi tulla. Jos ongelmia tulee, lääkitys pitää lopettaa. Ja siinä sitä sitten onkin pieni tenkkapoo.

Mutta toivotaan, että siihen ei jouduta. Vaikka en minä oikein enää tiedä, mitä tässä itseasiassa toivotaan. Aikaa? Eläinlääkäri sen itse sanoi: pahemmaksihan se (nivelrikko) menee. Tervettä koiraa Miskasta ei enää tule. Kuitenkin hän uskoi, että tämä vaiva ei Miskaa vie hautaan, että se on sitten joku toinen. Tai ainakin hän toivoi.

Minä en tiedä, mitä muut toivovat, mutta minä toivon, että tämä päättyy. Ja jos se ei voi päättyä kipujen vähenemiseen ja hallintaan eli osittaiseen paranemiseen, niin sitten se päättyy sillä toisella tavalla. Eikä se tapa ole paha tai kauhea, mutta se on lopullinen. Kovin, kovin lopullinen.

Mutta nyt hoidetaan ja odotetaan ja katsotaan ja skarpataan. Ja minä lupaan olla reipas ja positiivinen ja hyvä koiranomistaja. Yritän ainakin.

2007-10-17T18:36:00.000+03:00

Olemme yrittäneet tänään ulos kolmesti. Kaikki menee ihan normaalisti n. 500 metriä. Sitten alkaa ontuminen. Vasen takajalka tärisee eikä toimi. Miska käy maahan kierimään, makaa siinä hetken, nousee ylös ja lähdemme kotiin. Kotimatkalla koira kulkee välillä normaalisti, välillä jalkaansa aristaen. Kipulääke vaikuttaa edelleen, en tiedä mitä tapahtuu, kun vaikutus lakkaa.

Pitäisi mennä eläinlääkäriin, mutta emme pääse edes metroasemalle asti. Emmekä me edes halua sinne, en minä eikä koira. Jos kaipaan huonoja uutisia, saan ne halvemmallakin. Jos haluan kuulla uudestaan sen, minkä jo tiedän, voin lukea eilisen lehden.Mitään apua sieltä tuskin saa; tilanne ei ole akuutti ja kipulääkettäkin on kaapissa.

Tätäkö se on, se kuuluisa elämä? Että saa itsensä uskomaan vähän, toivomaan pikkuisen, kurkistamaan horisonttiin -ja sitten näekään mitään. Ähäkutti.

Miska 12v.

2007-10-16T23:15:00.000+03:00

Hyvää syntymäpäivää Miska!

Tämä päivä alkoi oikein mukavasti. Miska oli heti aamusta iloinen ja pirteä, leikki mustekalalla ja heilutti häntää. Minäkin olin iloinen ja pirteä. Olen viimeaikoina ollut sitä paljonkin. On tuntunut, että vaara on ohi ja kaikki on niin kuin pitääkin. Tavallista, mutta kuitenkin niin nautinnollista elämää -onnellista?

Menimme tokoon ja kaikki oli edelleen hauskaa. Oi, olin niin hyvällä tuulella. Miska oli riemuissaan. Takaisin tullessa Miska viipotti ravia häntä pystyssä ja minä nauroin mennessäni. Hengittelin raikasta syysilmaa.

Yhtäkkiä Miska laahaa toista takajalkaa perässään ja hyppii kolmella jalalla. Sitten toinenkin takajalka pettää ja se kaatuu. Minä säikähdän ja juoksen sen luo ja luulen että se astui johonkin lasiin tai muuta. Mutta tassuissa ei ole mitään. Yritän auttaa sitä ylös, mutta sitä sattuu. Kaikki romahtaa taas ja hätä sumentaa silmät.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Koitan hieroa sen jalkoja, ne tärisevät. Se nousee jaloilleen, mutta käveleminen ei oikein onnistu. Ihmiset kävelevät ohi ja katsovat pimeässä puistossa polvillaan olevaa tyttöä kummeksuen. Nostan Miskan syliin ja alan kävellä kotiin. Matka tuntuu käsittämättömän pitkältä, vaikka se on niin lyhyt. Kädet kramppaavat, mutta minä en edes huomaa sitä.

Pääsemme kotiin ja lasken koiran maahan. Se kävelee vähän mutta ontuu. Miska käy juomassa, annan sille kipulääkkeen kun en parempaakaan keksi. Hieron taas sen jalkoja ja lonkkia. Se käy pesäänsä nukkumaan hämmentyneen näköisenä. Minä ihmettelen, mitä kummaa äsken tapahtui.

Ja sitten se alkaa taas vaikka sen piti jo olla mennyttä. Käsittämätön ahdistus, pelko, suru ja neuvottomuus pyyhkäisee ylitse aaltoina. Yhtäkkiä toivon, että isä olisi kotona. Että joku lupaisi kaiken järjestyvän. Että joku edes näkisi mitä täällä tapahtuu. Että joku eläisi hetken samaa todellisuutta kuin minä.

Luomiskertomus

2007-10-14T21:45:00.000+03:00

Ensimmäisenä päivänä Jumala loi koiran ja mustekalan.

Toisena päivänä Jumala loi ihmisen palvelemaan koiraa.

Kolmantena päivänä Jumala loi puutarhan, jonne koira voisi kaivaa itselleen pesän.

Neljäntenä päivänä Jumala loi pallon, jotta koira voisi hakea tai olla hakematta sitä.

Viidentenä päivänä Jumala loi raatamisen, jotta ihminen voisi tehdä kaikkensa koiran parhaaksi.

Kuudentena päivänä Jumala loi eläinlääkärin, jotta se pitäisi koiran terveenä ja ihmisen köyhänä.

Seitsemäntenä päivänä Jumala yritti levätä, mutta hänen piti lähteä kävelyttämään koiraa...

Hyviä uutisia:

2007-10-09T21:16:00.000+03:00

-Miska voi oikein hyvin, on pirteä ja innokas.
-Allergiatestin tulokset tulivat ja niiden mukaan en ole allerginen koiralle. Ihanaa!
-Sain kuudennesta pitkän matematiikan kurssista kympin. Jei, mähän osaan jotain!
-Siivosin rastilassa.
-Siivosin kotona.
- Alan oppia lyömään ja syöttämään suoria.
- Olen oppinut pitämään Muusasta ihan oikeasti. Se on aina niin pieni ja iloinen ja nappisilmäinen ja hassu. Mutta katu-uskottava se ei vielä ole.

Kaikki on taas asettunut paikoilleen. Syksyn on kaunis, rauhallinen ja raikas. Miska on ihana. Isä on ihana. Sisko on ihana. Veli on ihana. Äiti on töissä. Ystävät ovat ihania. Muusa on ihana. Joka-aamuinen metrotuttu rouva yrmylä ei ole ihana, se on vaan hassu.
On ajatus, on hetki, on koti. Se riittää minulle.

Hymyilyttää.

Koiratouhuista ja allergiasta

2007-09-27T16:02:00.000+03:00

Viikko sitten viikonloppuna olin pikku-Muusan kanssa Clicker trainers ry :n naksutinleirillä ja kivaa oli. Opin paljon, sain uusia ajatuksia ja muistutuksen siitä, miten hirmuisesti minulla on vielä opeteltavaa; toisaalta myös siitä, että mikä vain on koirien kanssa mahdollista, jos on valmis tekemään töitä. Muusakin tuntui viihtyvän, siitä tulee vielä mainio harrastuskoira.

Koiratouhuinto ei tunnu laantuvan millään, koko ajan pitäisi oppia ja kokea uutta ja tyydyttää tiedonjanoa. Puhumattakaan siitä, miten palkitsevaa ja nautinnollista koiran kanssa touhuaminen ja eläminen on. Siksi tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä sitä, että siitä kaikesta pitää pystyä luopumaan, jos huono tuuri käy.

Sellaista huonoa tuuria on esimerkiksi allergia. Miskasta minä en ole koskaan saanut mitään oireita, mutta pitkäaikainen oleskelu Muusan kanssa on alkanut aiheuttaa epämääräistä tukkoisuutta ja silmien kutiamista. Maanantaina kävin verikokeissa, tulos selviää viikon kuluttua. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.

Ensinnäkin testit eivät ole mitenkään kovin luotettavia, jos kyse on rajatapauksista. Toisaalta allergia on aina yksilöllistä ja sen kehittymistä on vaikea ennustaa. Samoin lääkkeiden teho vaihtelee. Lääkäreistä on vaikea saada irti mitään varmaa, ainoastaan ylimalkaista jossittelua.
Varmaa on ainakin se, että Miska ei minulle allergiaa aiheuta, vaikka syy siihen onkin vielä epäselvä. Siedättyminen on yksi vaihtoehto. Miskan kanssa eläminen voi siis jatkua kuten aina ennenkin. Suuri kysymysmerkki on kuitenkin tulevaisuus. Onko Miska sekä ensimmäinen, että viimeinen koirani? Jos on, tarkoittaa se käytännössä koiratouhujen loppua enemmin tai myöhemmin. Ennenkaikkea se tarkoittaa koirallisen elämäntavan rajoittumista Miskaan. Eipä sillä, niinhän olisi voinut käydä joka tapauksessa. Mutta on eriasia valita sietn kuin sopeutua siihen olosuhteiden pakosta.

Kyllä minä tiesin jo Miskan tullessa, että allergian kehittyminen on ihan mahdollista näillä geeneillä. Ei tämä tullut mitenkään yllätyksenä. Silti se mahdollisuus tuntuu masentavalta ja katkeralta. Väkisinkin sitä toivoo, että olisi varustettu toisilla geeneillä tai että Miska olisi tullut aikaisemmin. Mutta en minä vielä heitä kirvestä kaivoon, katsotaan nyt ensin ne tulokset.

Kai sitä täytyy sitten yrittää sopeutua, jos allergia varmistuu. Alkaa varautua siihen, että Miskan jälkeen on jonkin muun touhun vuoro. Harmi vain, että se ei ole ihan niin helppoa. Tekee mieli vaan haistattaa pitkät koko allegialle ja vaatia p*ska geenisten lisääntymiskieltoa. Ketuttaa ja paljon.

Pieni keltainen

2007-09-16T12:27:00.000+03:00

Akvaariossani on tapahtunut kummia: sinne on ilmestynyt keltabarbinpoikanen. Poikasia on vain yksi ja sekin on koosta päätellen jo useamman viikon ikäinen. Huomasin sen antaessani eväkkäille ruokaa. Tapaus ei sinänsä ole kovin merkillinen, sillä keltabarbit kutevat akvaariossa helposti, jos ne siellä viihtyvät. Erikoista on kuitenkin, että poikanen, se yksikin, on selvinnyt hengissä seura-akvaariossa näin pitkään. Pytyssä asustaa kuitenkin petoja, joiden suurta herkkua ovat mäti ja kalanpoikaset. Myös lappo, suodatin ja ruuan puute koituvat usein pienten poikasten tuhoksi. Mutta tämä pikkuinen on ollut onnekas. Siksi olen päättänyt antaa sille tavoistani poiketen nimen.
Ehdotuksia otetaan vastaan. ;)

Ja tässä vielä pari huonoa, nopeasti räpsäistyä kuvaa poikasesta (ja mahdollisista vanhemmista):

Lintsillä

2007-09-15T22:19:00.000+03:00

Tänään olin pitkään ulkona, viisi tuntia. Kylmäkin tuli. Olin nimittäin Lintsillä elämäni ensimmäisellä keikalla/konsertissa/mikä lieneekin. Soittajat eivät olleet mitään päätähuimaavia, mutta se lienee sivuseikka. Menin sinne lähinnä tapaamaan erästä ihmistä, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. Tuosta vain, sen kummemmin suunnittelematta. Siellä me sitten olimme ja juttelimme kaikesta turhasta, niin kuin yleensä jutellaan. Välillä söin jäätelöä, purkkaa ja lakua. Jotenkin outoa, mutta kivaa.

Syksy

2007-09-13T15:30:00.000+03:00

Syksy on aika hassu vuodenaika. Monesti saan kuulla, että se on ankea ja märkä ja pimeä ja epämiellyttävä. Minä en ymmärrä, missä nämä ihmiset elävät: miten minun syksyni voi vuosi vuoden jälkeen olla niin erilainen.

Minun syksyni tuoksuu hyvälle. Siitä sen ensimmäiseksi tunnistaa, voi haistaa, että on tullut syksy. Minun syksyni on täynnä piristäviä värejä: vihreää, ruskeaa, keltaista ja punaista. Syksyn ilma on raikasta, viileää ja kulkee keuhkoihin vapaasti. Tuuli leikkii ihmisten hiuksilla ja sateenvarjoilla ja minua naurattaa, kun näen jonkun juoksevan hattunsa perässä. Sade huuhtoo mennessään edellisen kesän ja sen hiostavat ja ahdistavat päivät ja auringon, joka ei antanut armoa koskaan vaan häikäisi silmiin ja varasti jokaisen lohduttavan varjon. Pimeys luo turvallisuuden ja vapauden tunteen: kukaan ei näe minua, saan olla aivan rauhassa. Syksy ei vaadi mitään, ei tarvitse olla iloinen eikä pirteä eikä tehokas, vaan voi olla hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Aamuisin aurinko ei rynnistä ikkunoista huoneisiin eikä rymistele kaikkia hereille aikaisin; syksyllä jokainen voi nukkua pitkään omassa hämärässä, lämpimässä pesässään ja kömpiä ylös sitten kun siltä tuntuu. Syksyisin saa olla hidas ja uninen eikä kukaan viserrä ja hoputa vieressä. Voi juoda kuumaa teetä ja haistella ja tutkiskella aamuja eikä tarvitse joutua heti uuteen päivään. Voi laittaa jalkaan eriväriset kumisaappaat, pukeutua sadetakkiin ja loiskutella lätäköissä ja hihittää itsekseen. Voi tarrautua sateenvarjoon tuulisella säällä ja haaveilla, että voisi lentää sillä kuin Myy minne vain mieli tekisi.

Minun syksyni on kertakaikkiaan lohdullinen.

Levittäkää punainen matto, Miska tulee!

2007-09-02T16:54:00.000+03:00

Satuin ottamaan mukaani Matkaan-lehden, kun tulin junalla Jyväskylästä. Lehdessä oli juttu elokuvaohjaaja Markku Pölösestä, jolla tiesin olevan yhden Miskan yhdeksästä pennusta. En tiennyt näistä pennuista mitään muuta, kuten en Miskan historiasta muutenkaan juuri mitään. Siksi hämmästynkseni oli suuri, kun luin jutusta seuraavaa: "Ydintiimiin kuuluvat lisäksi Pölösen puoliso Satu Sadinkangas sekä elokuvakoira Humppa, joka on geenejään myöten suomalaisen laatuelokuvan luottokoira. Humpan rotua on jossakin määrin vaikea määritellä, sillä se on aidon rakkaussuhteen tulos. ---
Humppa on saanut alkunsakin elokuvan teon keskellä, kun Badding-filmin kuvausten koirapariskunta ehti tutustua toisiinsa kovin hyvin."
Että mitä!? Tarkoittaako tämä, että Miska on ollut jossain filmissä?
No, sehän ei selviä kuinkatsomalla.

Ja tosiaan, Miska on ikuistettu valkokankaalle Badding-elokuvassa ! Roolisuoritus on huima: hidastettu veteen juoksu ihmisten kanssa, haukkumista ja rantahiekassa laukkaamista häntä pystyssä. Laskujeni mukaan Miska on filmissä vähän vajaa 5-vuotias (filmi tehty vuonna 2000).
Ajatella, meidän Miska on julkkis! :P

Matematiikka perkele!

2007-08-22T21:21:00.000+03:00

Rakas Kombinatoriikka.
Olen yrittänyt lähestyä sinua jo muutaman päivän ajan, mutta tunnut välttelevän minua -miksi? Haluaisin kovasti tutustua sinuun paremmin. Vaikutat alkuun monimutkaiselta ja luotaantyöntävältä tyypiltä, mutta olen varma, että sinussakin on se miellyttävä ja looginen puoli, kunhan sinua oppii ymmärtämään. Luulen, että minusta, sinusta, Tilastotieteestä ja Todennäköisyyslaskennasta tulisi kova tiimi, jos vain olisit yhteistyöhaluinen. Sinulla olisi meille niin paljon annettavaa!

Tiedän, että saatan vaikuttaa hieman kärsimättömältä ja huolimattomalta henkilöltä, mutta olen oikeasti ihan mukava ja älykäskin. Ongelma on sitkeydessä -tiedäthän, harva jaksaa yrittää samaa tyyppiä loputtomiin, jos tämä ei osoita mitään lämpenemisen merkkejä. Ja sinä et tosiaan ole osoittanut. Kuitenkin sinussa on jotain merkittävää: en tunnu pääsevän sinusta yli enkä ympäri, en voi jatkaa eteenpäin ilman sinua. Siinä on jotain kohtalonomaista.

Ymmärrän, että olet hiukan ujo kaveri, mutta olisin silti odottanut, että viimeistään toisilla treffeillämme olisit kertonut jotain todellista itsestäsi. Meillä oli kuitenkin 75 minuuttia aikaa tutustua...mutta ei, minä sain hoitaa puhumisen ja sinä vain seisoit niin kuin x matematiikan kirjassa. Häpeäisit edes.

Joten huomenna, kun tapaamme, olisitko niin kiltti ja ryhdistäytyisit; minäkin aion todella yrittää parhaani ja keskittyä vain ja ainoastaan sinuun.

Terveisin: se epätoivoinen

Valvetilan painajaisia

2007-08-20T19:27:00.000+03:00

”Minä luotan sinuun pieni ihmiseni”, se sanoo aina uudestaan ja sitten siihen sattuu. Pelko tarttuu siitä paikkaan, aikaan ja muihin, mutta minua se ei osaa pelätä, vaikka syy toistaa itseään. Minuun sattuu myös, mutta hoen typerää mantraa kuinka kaikki on hyvin ja ei mitään hätää enkä usko siihen itsekään. Veri valuu lattialle ja sotkee tassut ja minua pyörryttää. Joku sanoo, että hyvin menee ja vaihtaa putken ja minä mietin miten sinne jouduttiin taas. Ja sitten puhutaan munuaisista ja suolista ja mahasta enkä minä ymmärrä mitään, minä näen vain koiran joka nuolee tassuaan ja sanoo että mennään pois, mennään kotiin. Kurkkua alkaa kuristaa ja käännän pään pois, koska hävettää miten heikko sitä voi olla.

Päästään ulos ja istun penkille ja alan itkeä. Itken ja itken ja itken ja mietin loppua ja sitä, mistä tietää että on oikea aika sanoa hyvästit ja miten helvetissä se tehdään. Vain pari tuntia ja sitten minä tietäisin, toimiiko munuainen vai ei ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos se ei toimi ja en jaksa enempää ja päätän, että se loppuu nyt, kun se on vielä onnellinen eikä kärsi? Mietin, että sen voisi tehdä siinä kauniilla pihalla, missä se nytkin makaa, koska siinä sitä ei pelota. Kuvittelen, että soittaisin sinne ja kysyisin, että löytyisikö aikaa, kun pitäisi tappaa yksi koira ja miten hoitaja iloisesti vastaa, että juu, mihinkä aikaan teille sopisi ja maksatko kortilla vai käteisellä. Ja sitten alkaa oksettaa ja itkettää vielä enemmän ja minä nousen ylös ennen kuin joku näkee ja tulee kysymään mikä on. Varmasti se ihmettelisi, onko tyttö hullu, kun itkee kakkaa koiran karvoissa eikä ymmärrä miten monta lasta Nigeriassa kuolee silläkin hetkellä.

Kotona menen peiton alle ja suljen silmät ja toivon että herättyäni kaikki on paremmin ja melkein nauran omalle lapsellisuudelleni. Kuulen, että koira hiipii huoneeseen ja asettuu lattialle viereeni. Se huokaisee, koska onhan sillä ollut koettelemuksia ja minä nukahdan. Nukun tunteja, koska yöllä ei tullut nukuttua.

Herättyäni tuntuu paremmalta ja mietin oliko se kaikki unta, vaikka tiedän, ettei se ollut. Sisko soittaa ja selittää jotain, mutta minä en kuule mitään, koska olen jossain ihan muualla.

Päätän olla rohkea edes ihan pienen hetken, istun lattialle ja soitan. Hoitaja puhuu hetken hepreaa ja sanoo, että odota hetki, hän kysyy lääkäriltä. Minä odotan. Sitten se sanoo, että arvot ovat normaalit ja kaikki on hyvin. Hetken olen hämilläni, mutta sitten minua alkaa naurattaa oma typeryyteni ja se, miten minun pitää aina maalata piruja ja pelätä pahinta, vaikka eihän siinä oikeasti mitään hauskaa ole.

Mietin, että olen oikeastaan aika säälittävä ja pelkuri tai tyhmä ja heikko ainakin. Niinhän minä olen, mutta ajatus ei juuri hetkauta, koska loppu ei tullutkaan vielä. Miska nuolaisee poskeani ja minä sanon sille, että niin minäkin sinua.

Arkea

2007-08-19T11:46:00.000+03:00

Koulun antia: suhteellinen summafrekvenssi, keskihajonta, tyyppiarvo, mediaani, luokkakeskus, perusjoukko...eli tilastomatematiikkaa. Kuivaa, kuivaa, kuivaa. Kuka tulee kanssani laskentakinkereihin?

Mutta toko ei ole kuivaa, vaan mielenkiintoista. Ryhmätreenit alkavat tiistaina, eilen otin Miskan kanssa ylläpitoharjoituksia Muusan ja Lotan ollessa häiriötekijöinä. Miska oli vapaana ja toimi hyvin tokopannan olessa kaulassa. Kuitenkin se on pantaan niin selvästi ehdollistunut, että ennen sen laittoa ja poisoton jälkeen Miskaa kiinnosti rutkasti enemmän hajut ja juoksuinen Muusa kuin minä ja tokoilu. Mutta kyllä se tästä taas kesän jälkeen lähtee...

Pesäpallossa on tapahtunut edistystä, alan osua palloon. Koppipuoli taas vaatii pikaista kehittymistä, koska sääreni ovat järkyttävillä, sinisenvihreillä mustelmilla, kun en saa palloa räpylään, jos se tulee alhaalta. Väliaikaisesti ajattelin varjella terveyttäni säärisuojilla. Mistähän löytyisi hyvät?

Pyh

2007-08-13T14:55:00.000+03:00

Tiistai 14.8 klo 9.45. Se on huomenna. Koulu alkaa. Arki alkaa.
Yritin piiloutua sängyn alle, mutta eräs karvainen paljasti olinpaikkani alta aikayksikön. Ehkä kokeilen komeroa seuraavaksi.

Tai ehkä vain painelen jatkamaan opintojani ja silmäilen tilastoja, joiden mukaan opiskelu takaa rahaisan tulevaisuuden. Ehkä niin, mutta vuoden opiskelun jälkeen en kyllä tunne itseäni yhtään sivistyneemmäksi. Tai jos jotain opinkin, niin kesä on varmasti tehnyt tehtävänsä. Oikein tunnen aivojeni keventyneen. Tuntuu, että sitä unohtaa vuosi vuodelta enemmän. Vaikka miten ahkeroisi, niin informaatio katoaa kuitenkin aikanaan, siinä missä ikävät ihmiset ja nöyryyttävät kokemukset jättävät lähtemättömän muistijäljen. Miten lohdullista.

Miskan kesää

2007-08-10T15:18:00.000+03:00

Millainen on Miskan kesä ollut parhaimmillaan?
No kivaa on, kun pääsee mökille...

...ja voi leikkiä ja juosta ja touhuta
Mutta paljon on aikaa kulunut myös kaupungissa.
Silloin mukavaa on ulkoileminen, joka tarkoittaa....

...kävelyä...

...reviiribisnesten hoitoa....

...nuuh nuuh nuuhkimista...

... ja löytöretkeilyä. "Täällä on jotain jäännää, voiskohan sitä syödä?"

Ja pari kertaa viikossa on palloleikkejä-
vedessä. ;)
Ja sitten tietysti kaikki tokoilu, aktivointi ja muu aivotoiminta on ihan hauskaa.

Hyvä olla

2007-08-09T17:40:00.000+03:00

Pitkästä aikaa on sellainen olo, että kaikki on hyvin. Se on tavattoman hieno tunne. Sitä tunnetta oppii näköjään arvostamaan vasta, kun on riittävän vahvasti kokenut, miltä tuntuu kun elämä lyö kasvoihin niin että kirveltää. Nytkin ympärillä on paljon tekemättömiä asioita, epäonnistuneita yrityksiä ja kysymyksiä vailla vastauksia, mutta ei mitään, mikä tuottaisi tuskaa. Tuntuu, että voi huokaista helpotuksesta. Että se hirttosilmukka, joka kiristyi kuukausia sitten on löystynyt ja päättänyt jättää tehtävänsä myöhempään. Myöhempään, ei huomiseen. Siinä on toivon ja epätoivon välinen ero. Myöhemmin ei voi olla läsnä jokaisessa hengenvedossa, huominen voi. Myöhemmin on määrittelemätön, sumuinen tulevaisuus, mutta ei mitään muuta. Tietää, että se on siellä, mutta se siitä. Se ei ole täällä. Myöhemmän ainoa vika on, että se on joskus huominen.

Pitkästä aikaa olen olotilassa, jossa tämä päivä on parempi kuin eilinen ja huomiseltakin uskaltaa toivoa jotain. Se saa hymyn ulottumaan silmiinkin; silmät ovat sielun peili. Voi hengittää syvään, sulkea silmät ja nauraa. Taidan olla iloinen. En ole ihan varma, siitä on niin kauan, kun viimeksi tuntui tältä: ei tarvitse nauraa huonolle vitsille, ei hymyillä sosiaalisista syistä eikä pidättää hengitystä. Nyt voi nauraa vain koska naurattaa ja hymyillä vain koska hymyilyttää ja hengittää silkasta halusta elää. Se tuntuu perhanan loistavalta.

Kaikki taitaa todellakin olla hyvin. Ehkä vain tämän päivän, ehkä ensi viikonkin, ken tietää. Mutta ainakin juuri nyt ja minä aion nauttia siitä.

2007-07-28T22:27:00.000+03:00

litroittain pissaa
sanomalehtisilppua
kuolaisia alusvaatteita
rikkinäinen peti
vanua
vanua
vanua
muovisiilin piikkejä
päätön muovisiili
myllätty sohva
suolistokaasuja
karvoja leivässä
karvoja teessä
karvoja sängyssä
karvoja muroissa
kaksi sierainta viilissä
kieli-lipilipilipi-naamassani
kieli-lipilipilipi-käsisssäni
kieli-lipilipilipi-säärissäni
häntä-heiluheiluheilu-kaikkialla
minäpienisöpöihanamuusamielinkielinmutulutukiehnäys alati ympärilläni

Aamen.

Surusta ja kuolemasta.

2007-07-27T23:29:00.002+03:00

Voiko sitä ymmärtää? Voiko sitä oikeasti, rehellisenä itselleen, täysin hyväksyä? Voiko olla sinut kuoleman kanssa? Kun kuulee jonkun kuolleen, voiko sanoa, että ei se mitään? Tai tappaa ilman, että se tuntuu edes hiukan pahalta?

Joskus olin varma, että voi. Silloin, kun olin nähnyt vähemmän enkä ymmärtänyt mitään ja ymmärsin kaiken. Silloin kuolema oli yhtä kuin elämän loppu: katoamistemppu. Se ei tuntunut erityisen surulliselta eikä julmalta. Mutta se käsitys muuttui.

Kuolemasta on tullut tuntematon, nurkissa hiiviskelevä varjo, joka ei koskaan antaudu katseelle. Sen voi nähdä silmäkulmastaan, mutta aina se on kadonnut, kun siitä haluaisi tietää enemmän. Sen sivupersoonia ovat Kipu,Tuska, ja Sairaus. Se elää pelosta ja epätietoisuudesta ja lymyää selän takana aurinkoisenakin kesäpäivänä. Ja se kuolema on aina jonkun muun; en minä omaa loppuani pelkää.

Minä pelkään sitä, että kuka vain voi kadota koska vain. Kipua minä pelkään, sattui sitten mieleen tai ruumiiseen, minuun tai muihin. Ja kuolema sattuu aina.

Minä ymmärrän uskovaisia, ihmisiä, jotka haluavat onnellisen lopun: lupauksen, että kukaan ei kärsi turhaan ja että lopulta ”taas tavataan”. Joskus toivon, että osaisin itsekin uskoa siihen, edes ihan vähän. Mutta en minä osaa.

Kyllä minä ymmärrän kokonaisuuden, luonnon kiertokulun: elämä on kuolemaa ja kuolema on elämää. Ymmärrän myös kivun ja kurjuuden välttämättömyyden: vastakohdat ovat olemassa vain toistensa kautta, ilman kipua ja kurjuutta ei olisi onnellisuutta ja hyvyyttä. Mutta miksi se ei auta hyväksymään yksittäistapauksia? Miksi se ei poista menetyksen tuskaa ja tuskan pelkoa? Miksi rationaalinen ymmärrys ei kohtaa tunteita?

Pahinta on, kun joku sanoo, että ei saa surra, koska sureminen on niin itsekästä. Totta kai se on, mutta mitä muuta ihmiset lopulta ovat kuin itsekkäitä?

Minä en ainakaan osaa olla mitään muuta. Koko minun maailmankuvani on suodattunut minun aistieni lävitse, kaikki ymmärrys peilautuu lopulta oman kokemukseni kautta. Esimerkiksi muiden kärsimys sattuu, koska osaan samaistua muihin: näen alitajuisesti muissa itseni, itseni samassa tilanteessa. Lopulta se on siis oma kipu, joka siinä sattuu. Tai esimerkiksi olisin valmis kuolemaan henkilöiden tai asioiden puolesta, koska alitajuisesti tiedän, miten kamalaa olisi elää, jos en olisi yrittänyt tehdä niin. Tai autan muita, koska siitä tulee hyvä mieli, koska tiedän, miten mukavalta tuntuu kun minua autetaan. Tai toimin moraalitajuni mukaan oikein tilanteessa, jossa se näennäisesti on ikävää, koska todellisuudessa haluan välttyä huonolta omaltatunnolta, syyllisyydeltä ja saan mielihyvää, kun teen mielestäni oikein.

Toinen asia on myös se, että itsensä hallitseminen ei ole aina kovin helppoa. Tunteet ovat juuri sieltä vaikeimmasta päästä. Kun tuntuu saakelin pahalta, niin tuntuu. Ei siinä oikein voi tehdä mitään muuta kuin itkeä. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, että silloin pitäisi tuntua joltain muulta.

Myönnän kyllä, että olen poikkeuksellisen lahjakas suremaan: suren asioita paitsi silloin kun ne ovat tapahtuneet, myös ennen sitä, silloin kun vasta tiedän niiden tulevan tapahtumaan. Enkä usko, että se lopulta edes on niin tyhmää kuin mitä väitetään: se ei lisää surua, vaan jakaa sen pidemmälle aikavälille. Silloin on ehkä aina hiukan surumielinen, mutta toisaalta ei joudu koskaan oksentamaan tuskasta. Tai niin minä ainakin mielelläni uskon, koska siten voin oikeuttaa suruni, jota en kuitenkaan voisi hallita tai ajaa pois.

Äidin pitkäaikainen työkaveri kuoli tänään.

Poseerausta

2007-07-25T21:17:00.000+03:00

Tänään oli hiustenhyvästelypäivä. Leivottiin kakku ja letitettiin hiukset. Aamulla isukki vielä rukoili, että jättäisit nyt edes puolipitkäksi. No, niin minä tosiaan jätin: puoliksi pitkä, puoliksi lyhyt. ;D

Kiitos, Jo

2007-07-23T20:42:00.000+03:00

Harry Potter and the Deathly Hallows on nyt luettu. Joulusta asti laskin päiviä, tunteja ja sekunteja sen tuloon. Kipeästi halusin tietää, miten Rowling päättää tarinan, jonka aloitti kymmenen vuotta sitten. Lopulta se kauan kaivattu kirja oli käsissäni. Nauroin, jännitin, järkytyin, pohdin -ja itkin.

Törmäsiin Pottereihin kolmannella, kun sain lahjaksi sarjan toisen osan. En tiennyt kyseisistä kirjoista mitään etukäteen ja olin hyvin skeptinen. Kansi ei erityisesti houkutellut lukemaan ja niinpä Salaisuuksien kammio lojui pitkään koskemattomana kirjahyllyssäni. Kuitenkin etsiessäni matkalukemista Balille, päätin ottaa sen mukaan. Kirja tempaisi minut mukaansa ennnenkuulumattomalla tavalla. Jäin koukkuun ja pahasti.

Pian luin muut ilmestyneet kirjat ja uppouduin aina vain syvemmälle Rowlingin luomaan maailmaan. Siitä tuli tärkeä osa elämääni: paikka, jonne saatan mennä, kun haluan hetkeksi pois ympärilläni vallitsevasta todellisuudesta. Uuden osan ilmestymisen koin neljä kertaa...Harry vanheni samaa tahtia kuin minä. Olen lukenut kirjoja uudestaan ja uudestaan, löytäen niistä aina jotain uutta ja mielenkiintoista.

Lukiessani sarjan viimeistä osaa, sivujen vähetessä, ymmärsin aina vain selvemmin, että Rowlingin keromasta tarinasta oli tullut minulle paljon enemmän kuin hyvää kirjallisuutta. Siitä oli tullut jotain hyvin läheistä, tärkeää ja merkityksellistä. Nyt, kun tarina on saatettu päätökseen, olo on järkyttynyt ja tyhjä. Tuntuu käsittämättömältä, että enää ei ilmesty uutta osaa, että Rowling on nyt kertonut kaiken, mitä hänellä oli kerrottavanaan.

Sitä kertomusta kunnioittaen ja Albus Dumbledorea lainaten:
Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Tukkaturhauma

2007-07-18T20:57:00.000+03:00

Niin, minulla on pitkä, paksu ja terve tukka. Hiukset ovat vaaleanruskeat ja ulottuvat puoleenväliin selkää. Sellaiset ne ovat olleet hyvin kauan. Lyhyet ne olivat viimeksi ennen kuin opin kävelemään, puolipitkät joskus ala-asteella. Miksi näin? No, ei mistään erityisestä syystä. Pitkää tukkaa tunnutaan tytöillä pidettävän itsestäänselvyytenä, lyhyt on jotenkin poikkeus -mitä lyhyempi, sitä merkittävämpi poikkeus.

Hiukset ovat minusta ihan kivan näköiset tällaisenaan -mutta siihen ulkonäköön se kivuus sitten jääkin. Niistä on paljon vaivaa ja ne rajoittavat elämää. Ne ovat alituiseen tiellä ja vaativat huomiointia. Minä olen tottunut siihen, koska niin on ollut aina. Hiljaisesti olen hyväksynyt kohtaloni. Tai no, olen usein itsekseni haaveillut siilistä, tuosta käytännöllisyyden huipentumasta. Mutta vain haaveillut ja leikkinyt ajatuksella, enhän minä olisi mitään niin radikaalia uskaltanut tehdä.

Nyt olen alkanut tulla toisiin aatoksiin: olen tosissani ruvennut miettimään siilin leikkaamista. Siili olisi pysyvä (no joo, kasvaahan ne hiukset takaisin) -ja oikeastaan ainoa- ratkaisu kaikkiin hiusongelmiini. Siili olisi varmasti mukavan tuntuinen ja ihanan käytännöllinen. Tuskinpa se on erityisen viehättävä silmille, mutta jostain syystä se seikka tuntuu samantekevältä -siis minulle. Jotenkin minua ei erityisesti jaksa häiritä, vaikka näyttäisin leukemiapotilaalle tai muuten kummalliselle, kunhan tuntuu hyvältä. Eipähän tarvitse sitten tuijotella peiliin niin paljon. =D Ennen se olisi kyllä häirinnyt -tai en niinkään, miltä näytän, vaan miltä näytän muiden mielestä ja miltä minun heistä pitäisi näyttää. Nykyään pidän itsestään selvänä, että ulkonäköni ei miellytä jokaista, eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Olen liian varma itsestäni antaakseni negatiivistenkaan kommenttien pahemmin liikuttaa -elleivät ne tule henkilöiltä, joiden mielipiteillä todella on minulle merkitystä. Siksi kuitenkin hiukan epäröin.

Isäni oli jokseenkin järkyttynyt suunnitelmistani ja sanoi, että mielellään katselisi "kaunista tukkaani vielä muutaman vuoden". Hän ei selvästikään pitänyt ajatuksesta eikä luvannut ajaa kuontaloani, kun sitä kysyin, vaikka hän on siinä taitava. Sanoi, että sen tekeminen omalle tyttärelle tuntuisi jotenkin ilkeältä. Minä en ymmärrä: hänellähän on itselläänkin lyhyt tukka ja hän ajamalla toteuttaisi minun toiveeni.

Samaa mieltä on eräs ystäväni, jolle uskaltauduin kertomaan suunnitelmistani. Hänestä en ole ajatellut asiaa loppuun asti ja "hullu, jos teen sen". Hänen mielipiteensä oli hyvin selvä:ei ei ei ei ei. Hänestä ottaisin suuren riskin (minkä ihmeen riskin?). Olen menossa tämän tyypin mökille viikonlopuksi ja lupasin olla leikkaamatta ennen sitä. Hän aikoo selvästi kääntää pääni. No, siinäpä yrittää.

Äitini on tähän nähden piristävä poikkeus. Hänestä tukan voi ihan hyvin ajaa, jos siltä tuntuu, mutta se kannatttaisi tehdä kesällä, kun on lämmintä. "Jos kerta olet tuota mieltä, niin älä jahkaile, vaan aja. Ihmisillä on huonompiakin huveja; tukka on uusiutuva luonnonvara ja kasvaa ajan mittaa takaisin. Sitäpaitsi sinulla on kaunis pää."

Lotta on hiukan skeptisempi: "Oletko nyt ihan varma? Se on kuitenkin aika pysyvää, niitä hiuksia ei saa takaisin sormia napsauttamalla. Ja mitä jos hermostut niiden kasvattamiseen, niin kuin minulle kävi?"

Onko minulla siis jokin velvollisuus näyttää muista "kivalta"? Velvollisuus olla katu-uskottava herttainen tyttö? Vai saanko näyttää kummalliselta, jos itse siitä pidän, enkä rajoita sillä muiden elämää?

Ajatusten selkiyttämiseksi tein listan siilin puolesta ja sitä vastaan:

Plussat
-vilpoisuus
-pääsisin eroon hirvikärpäsongelmasta(marjastavalle ja sienestävälle iso juttu)
-tykkään siitä, miltä siili tuntuu kädellä koetettuna
-käytännöllisyys!! (esim. eivät ole tiellä, näkisin aina eteeni, eivät mene takkuun, eivät kerää roskia metsästä, shampoota yms. kuluisi vähemmän)
-vaivattomuus!!
-näkisin pääni paremmin
- näkisin kasvoni paremmin
- saisin tyydytettyä uteliaisuuteni
-voisin tehdä "tutkinmusta" ulkonäön merkityksestä, ihmisten käyttäytymisestä ja suhtautumisesta ulkonäköön: oppisin lisää muista ihmisistä ja itsestäni
-saisin nähdä lukuisten ihmisten yllättyneet/järkyttyneet ilmeet (hupia jos mikä)

Miinukset
-Jos en pitäisikään lopputuloksesta, se olisi silti suht pysyvää.
- Ulkonäköni ei miellyttäisi monia (ihan niin kuin se nyt sitten miellyttäisi).
-Saisin ruotia muodonmuutokseni syitä uteliaille.
- Tukan takaisin kasvattamiseen sisältyy epämieluisia vaiheita ja kalliita parturikäyntejä.
- Talvella korvat jäätyisivät helpommin?

Niin, jotenkin tuntuu tuo käytännöllisyys kovasti ajavan ulkonäön edelle...onko se hulluutta? :)

Hei me leivotaan! (eli sotketaan)

2007-07-12T13:18:00.001+03:00

Hallittu kaaos... Taikinaa tuli kaksi kulhollista Slurp, slurp "Ai miten niin mitä? Minähän siivoan!" Paistovalmiit Uuunivahti

Ne ovat valmiita!

Pessimismistä

2007-07-11T15:52:00.000+03:00

Viime aikoina olen tuntenut oloni hiukan surulliseksi. Sinänsä ei kai pitäisi - kesä on kauneimmillaan ja kaikki on jokseenkin hyvin. Mutta minussa asuvaa pessimistiä se ei lohduta. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän on menetettävää. Sitä enemmän on syytä pelätä huomista, sitä päivää, jolloin voi taas hukata kaiken. Se on typerää, mutta minulle niin kovin tyypillistä. Pessimististä tulee optimisti vasta, kun pohja tulee vastaan, kun mikään ei enää voisi olla huonommin. Ja jokainen tietää, ettei sitä pohjaa koskaan tule vastaan.

Mitä järkeä on siis pitää hengissä pessimismiä, joka ei johda mihinkään? Vastaus on hyvin yksinkertainen: siten voi suojella itseään. Pessimisti ei koskaan pety. Mitä enemmän on toivonut ja luottanut, sitä karvaammin saattaa pettyä. Pessimisti pelaa varman päälle: jos sattuukin käymään hyvin, niin voi yllättyä positiivisesti. Jostain kumman syystä pahimmille pessimisteille vain kovin harvoin käy hyvin.

Optimismi on todella asia, jota minun pitäisi harjoitella. Osaan kyllä olla positiivinen: nähdä asioissa hyviä puolia silloin kun ne ovat tapahtuneet. Pitäisi vielä osata uskoa siihen, että aurinko nousee huomennakin. Toki minä haaveilen. Rakennan kaikenlaisia huomisen utopioita, sellaisia joihin mielellään uppoutuu, karkaa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin vain haaveita, itsensä viihdyttämistä. En minä niihin tosissani usko.

Tunnettu tosiasia on, että minun on aina ollut vähän vaikea elää päivä kerrallaan, nauttia hetkestä. Haluan tutkailla, tarkastella ja ajatella ensin ja tehdä vasta sitten. En heittäytyä päätä pahkaa ties minne ja ihmetellä jälkeenpäin. Siitä seuraa helposti tiettyä poissaolevuutta ja flegmaattista, hiukan pihalla olevaa, olemusta - ja likinäköisyyttä. Kun tähyää antaumuksella horisonttiin, ei samaan aikaan näekään lähelle. Se on tavallaan kovin paradoksaalista: yrittää olla asioista perillä ja ajatella loppuun asti ja onkin sen takia ihan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Sen takia minä rakastan eläimiä: ne elävät hetkessä. Niiden tavoittamiseksi on pakko olla itsekin läsnä siinä samassa sekunnissa. Muusa-pentu on sitä hetkellisyyttä parhaimmillaan - sen kanssa ei voi herpaantua kuin sen nukkuessa. On pakko olla alati tietoinen siitä, mitä se tekee juuri nyt. Muutoin saa huomata olevansa keskellä kaoottisten tapahtumien ketjua, jonka päätteeksi saa hakea koiraa karkumatkalta alakertalaisen asunnosta. Sellainen on kovin nöyryyttävää, tiedän tuoreesta kokemuksesta.

Mikä ihme sitten saa pessimistin odottamaan, vaikkakin epäillen, huomista? Mikä saa hänet aamulla avaamaan silmänsä?

Se on kaikista ominaisuuksistani hallitsevin, ihmisille erittäin tyypillinen piirre: vilpitön uteliaisuus. Halu tietää, kuinka sille sitten kävi: nousiko aurinko?

Muusavahdissa

2007-07-09T11:50:00.000+03:00

Muusaaa! Muusa! Tule nyt, hei! Muusa liikettä! Sinä et ole sokerista tehty, ei se tapa. Hop hop.

Niinpä niin, sataa. Minua se ei haittaa, mutta Muusasta se on ikävää. Olen tämän viikon siskon asunnolla vahtimassa pikkutermiittiä. Eilen illalla leikimme vetoleikkiä ja tuloksena oli kolmen hampaan (yläkulmikset ja poskihammas) irtoaminen. Ne ovat kaikki tallessa siskoa varten. ;)

Yö meni ihan hyvin, joku nukkui vieressäni. Joku ei ole oikein syönyt. Jokua harmittaa, kun mamma on poissa. Mutta kyllä se tästä, olemme keskustelleet henkeviä ja minä olen laulanut Muusalle sadelauluja, jos se vaikka auttaisi sadeinhoon. :)

"Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom..."

Hyvää yötä

2007-06-20T22:59:00.000+03:00

Yniset, liikehdit,

näet unta.

Millainen on

unesi

valtakunta?

Onko siellä pallo?

Entä kissa?

Onko ruokaa, lämpöä, läheisyyttä?

Oma sänky?

Ei kipua, kiirettä, kyynisyyttä?

Vahdin untasi,

sinäkin vahdit minun:

uneni läpi

kuulen tuhinaa - sinut,

sinäkin kuuntelet,

vaikka nukut.

On pimeää.

On viileää.

Voi hengittää,

vihdoin.

Rauhassa

me ollaan vaan

ihan kahdestaan

ja nukutaan.