Harry Potter and the Deathly Hallows on nyt luettu. Joulusta asti laskin päiviä, tunteja ja sekunteja sen tuloon. Kipeästi halusin tietää, miten Rowling päättää tarinan, jonka aloitti kymmenen vuotta sitten. Lopulta se kauan kaivattu kirja oli käsissäni. Nauroin, jännitin, järkytyin, pohdin -ja itkin.
Törmäsiin Pottereihin kolmannella, kun sain lahjaksi sarjan toisen osan. En tiennyt kyseisistä kirjoista mitään etukäteen ja olin hyvin skeptinen. Kansi ei erityisesti houkutellut lukemaan ja niinpä Salaisuuksien kammio lojui pitkään koskemattomana kirjahyllyssäni. Kuitenkin etsiessäni matkalukemista Balille, päätin ottaa sen mukaan. Kirja tempaisi minut mukaansa ennnenkuulumattomalla tavalla. Jäin koukkuun ja pahasti.
Pian luin muut ilmestyneet kirjat ja uppouduin aina vain syvemmälle Rowlingin luomaan maailmaan. Siitä tuli tärkeä osa elämääni: paikka, jonne saatan mennä, kun haluan hetkeksi pois ympärilläni vallitsevasta todellisuudesta. Uuden osan ilmestymisen koin neljä kertaa...Harry vanheni samaa tahtia kuin minä. Olen lukenut kirjoja uudestaan ja uudestaan, löytäen niistä aina jotain uutta ja mielenkiintoista.
Lukiessani sarjan viimeistä osaa, sivujen vähetessä, ymmärsin aina vain selvemmin, että Rowlingin keromasta tarinasta oli tullut minulle paljon enemmän kuin hyvää kirjallisuutta. Siitä oli tullut jotain hyvin läheistä, tärkeää ja merkityksellistä. Nyt, kun tarina on saatettu päätökseen, olo on järkyttynyt ja tyhjä. Tuntuu käsittämättömältä, että enää ei ilmesty uutta osaa, että Rowling on nyt kertonut kaiken, mitä hänellä oli kerrottavanaan.
Sitä kertomusta kunnioittaen ja Albus Dumbledorea lainaten:
Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti