Koiratouhuista ja allergiasta

Viikko sitten viikonloppuna olin pikku-Muusan kanssa Clicker trainers ry :n naksutinleirillä ja kivaa oli. Opin paljon, sain uusia ajatuksia ja muistutuksen siitä, miten hirmuisesti minulla on vielä opeteltavaa; toisaalta myös siitä, että mikä vain on koirien kanssa mahdollista, jos on valmis tekemään töitä. Muusakin tuntui viihtyvän, siitä tulee vielä mainio harrastuskoira.

Koiratouhuinto ei tunnu laantuvan millään, koko ajan pitäisi oppia ja kokea uutta ja tyydyttää tiedonjanoa. Puhumattakaan siitä, miten palkitsevaa ja nautinnollista koiran kanssa touhuaminen ja eläminen on. Siksi tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä sitä, että siitä kaikesta pitää pystyä luopumaan, jos huono tuuri käy.

Sellaista huonoa tuuria on esimerkiksi allergia. Miskasta minä en ole koskaan saanut mitään oireita, mutta pitkäaikainen oleskelu Muusan kanssa on alkanut aiheuttaa epämääräistä tukkoisuutta ja silmien kutiamista. Maanantaina kävin verikokeissa, tulos selviää viikon kuluttua. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.

Ensinnäkin testit eivät ole mitenkään kovin luotettavia, jos kyse on rajatapauksista. Toisaalta allergia on aina yksilöllistä ja sen kehittymistä on vaikea ennustaa. Samoin lääkkeiden teho vaihtelee. Lääkäreistä on vaikea saada irti mitään varmaa, ainoastaan ylimalkaista jossittelua.
Varmaa on ainakin se, että Miska ei minulle allergiaa aiheuta, vaikka syy siihen onkin vielä epäselvä. Siedättyminen on yksi vaihtoehto. Miskan kanssa eläminen voi siis jatkua kuten aina ennenkin. Suuri kysymysmerkki on kuitenkin tulevaisuus. Onko Miska sekä ensimmäinen, että viimeinen koirani? Jos on, tarkoittaa se käytännössä koiratouhujen loppua enemmin tai myöhemmin. Ennenkaikkea se tarkoittaa koirallisen elämäntavan rajoittumista Miskaan. Eipä sillä, niinhän olisi voinut käydä joka tapauksessa. Mutta on eriasia valita sietn kuin sopeutua siihen olosuhteiden pakosta.

Kyllä minä tiesin jo Miskan tullessa, että allergian kehittyminen on ihan mahdollista näillä geeneillä. Ei tämä tullut mitenkään yllätyksenä. Silti se mahdollisuus tuntuu masentavalta ja katkeralta. Väkisinkin sitä toivoo, että olisi varustettu toisilla geeneillä tai että Miska olisi tullut aikaisemmin. Mutta en minä vielä heitä kirvestä kaivoon, katsotaan nyt ensin ne tulokset.

Kai sitä täytyy sitten yrittää sopeutua, jos allergia varmistuu. Alkaa varautua siihen, että Miskan jälkeen on jonkin muun touhun vuoro. Harmi vain, että se ei ole ihan niin helppoa. Tekee mieli vaan haistattaa pitkät koko allegialle ja vaatia p*ska geenisten lisääntymiskieltoa. Ketuttaa ja paljon.

Pieni keltainen

Akvaariossani on tapahtunut kummia: sinne on ilmestynyt keltabarbinpoikanen. Poikasia on vain yksi ja sekin on koosta päätellen jo useamman viikon ikäinen. Huomasin sen antaessani eväkkäille ruokaa. Tapaus ei sinänsä ole kovin merkillinen, sillä keltabarbit kutevat akvaariossa helposti, jos ne siellä viihtyvät. Erikoista on kuitenkin, että poikanen, se yksikin, on selvinnyt hengissä seura-akvaariossa näin pitkään. Pytyssä asustaa kuitenkin petoja, joiden suurta herkkua ovat mäti ja kalanpoikaset. Myös lappo, suodatin ja ruuan puute koituvat usein pienten poikasten tuhoksi. Mutta tämä pikkuinen on ollut onnekas. Siksi olen päättänyt antaa sille tavoistani poiketen nimen.
Ehdotuksia otetaan vastaan. ;)

Ja tässä vielä pari huonoa, nopeasti räpsäistyä kuvaa poikasesta (ja mahdollisista vanhemmista):

Lintsillä

Tänään olin pitkään ulkona, viisi tuntia. Kylmäkin tuli. Olin nimittäin Lintsillä elämäni ensimmäisellä keikalla/konsertissa/mikä lieneekin. Soittajat eivät olleet mitään päätähuimaavia, mutta se lienee sivuseikka. Menin sinne lähinnä tapaamaan erästä ihmistä, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. Tuosta vain, sen kummemmin suunnittelematta. Siellä me sitten olimme ja juttelimme kaikesta turhasta, niin kuin yleensä jutellaan. Välillä söin jäätelöä, purkkaa ja lakua. Jotenkin outoa, mutta kivaa.

Syksy

Syksy on aika hassu vuodenaika. Monesti saan kuulla, että se on ankea ja märkä ja pimeä ja epämiellyttävä. Minä en ymmärrä, missä nämä ihmiset elävät: miten minun syksyni voi vuosi vuoden jälkeen olla niin erilainen.

Minun syksyni tuoksuu hyvälle. Siitä sen ensimmäiseksi tunnistaa, voi haistaa, että on tullut syksy. Minun syksyni on täynnä piristäviä värejä: vihreää, ruskeaa, keltaista ja punaista. Syksyn ilma on raikasta, viileää ja kulkee keuhkoihin vapaasti. Tuuli leikkii ihmisten hiuksilla ja sateenvarjoilla ja minua naurattaa, kun näen jonkun juoksevan hattunsa perässä. Sade huuhtoo mennessään edellisen kesän ja sen hiostavat ja ahdistavat päivät ja auringon, joka ei antanut armoa koskaan vaan häikäisi silmiin ja varasti jokaisen lohduttavan varjon. Pimeys luo turvallisuuden ja vapauden tunteen: kukaan ei näe minua, saan olla aivan rauhassa. Syksy ei vaadi mitään, ei tarvitse olla iloinen eikä pirteä eikä tehokas, vaan voi olla hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Aamuisin aurinko ei rynnistä ikkunoista huoneisiin eikä rymistele kaikkia hereille aikaisin; syksyllä jokainen voi nukkua pitkään omassa hämärässä, lämpimässä pesässään ja kömpiä ylös sitten kun siltä tuntuu. Syksyisin saa olla hidas ja uninen eikä kukaan viserrä ja hoputa vieressä. Voi juoda kuumaa teetä ja haistella ja tutkiskella aamuja eikä tarvitse joutua heti uuteen päivään. Voi laittaa jalkaan eriväriset kumisaappaat, pukeutua sadetakkiin ja loiskutella lätäköissä ja hihittää itsekseen. Voi tarrautua sateenvarjoon tuulisella säällä ja haaveilla, että voisi lentää sillä kuin Myy minne vain mieli tekisi.

Minun syksyni on kertakaikkiaan lohdullinen.

Levittäkää punainen matto, Miska tulee!

Satuin ottamaan mukaani Matkaan-lehden, kun tulin junalla Jyväskylästä. Lehdessä oli juttu elokuvaohjaaja Markku Pölösestä, jolla tiesin olevan yhden Miskan yhdeksästä pennusta. En tiennyt näistä pennuista mitään muuta, kuten en Miskan historiasta muutenkaan juuri mitään. Siksi hämmästynkseni oli suuri, kun luin jutusta seuraavaa: "Ydintiimiin kuuluvat lisäksi Pölösen puoliso Satu Sadinkangas sekä elokuvakoira Humppa, joka on geenejään myöten suomalaisen laatuelokuvan luottokoira. Humpan rotua on jossakin määrin vaikea määritellä, sillä se on aidon rakkaussuhteen tulos. ---
Humppa on saanut alkunsakin elokuvan teon keskellä, kun Badding-filmin kuvausten koirapariskunta ehti tutustua toisiinsa kovin hyvin."
Että mitä!? Tarkoittaako tämä, että Miska on ollut jossain filmissä?
No, sehän ei selviä kuinkatsomalla.

Ja tosiaan, Miska on ikuistettu valkokankaalle Badding-elokuvassa ! Roolisuoritus on huima: hidastettu veteen juoksu ihmisten kanssa, haukkumista ja rantahiekassa laukkaamista häntä pystyssä. Laskujeni mukaan Miska on filmissä vähän vajaa 5-vuotias (filmi tehty vuonna 2000).
Ajatella, meidän Miska on julkkis! :P