Matematiikka perkele!

Rakas Kombinatoriikka.
Olen yrittänyt lähestyä sinua jo muutaman päivän ajan, mutta tunnut välttelevän minua -miksi? Haluaisin kovasti tutustua sinuun paremmin. Vaikutat alkuun monimutkaiselta ja luotaantyöntävältä tyypiltä, mutta olen varma, että sinussakin on se miellyttävä ja looginen puoli, kunhan sinua oppii ymmärtämään. Luulen, että minusta, sinusta, Tilastotieteestä ja Todennäköisyyslaskennasta tulisi kova tiimi, jos vain olisit yhteistyöhaluinen. Sinulla olisi meille niin paljon annettavaa!

Tiedän, että saatan vaikuttaa hieman kärsimättömältä ja huolimattomalta henkilöltä, mutta olen oikeasti ihan mukava ja älykäskin. Ongelma on sitkeydessä -tiedäthän, harva jaksaa yrittää samaa tyyppiä loputtomiin, jos tämä ei osoita mitään lämpenemisen merkkejä. Ja sinä et tosiaan ole osoittanut. Kuitenkin sinussa on jotain merkittävää: en tunnu pääsevän sinusta yli enkä ympäri, en voi jatkaa eteenpäin ilman sinua. Siinä on jotain kohtalonomaista.

Ymmärrän, että olet hiukan ujo kaveri, mutta olisin silti odottanut, että viimeistään toisilla treffeillämme olisit kertonut jotain todellista itsestäsi. Meillä oli kuitenkin 75 minuuttia aikaa tutustua...mutta ei, minä sain hoitaa puhumisen ja sinä vain seisoit niin kuin x matematiikan kirjassa. Häpeäisit edes.

Joten huomenna, kun tapaamme, olisitko niin kiltti ja ryhdistäytyisit; minäkin aion todella yrittää parhaani ja keskittyä vain ja ainoastaan sinuun.

Terveisin: se epätoivoinen

Valvetilan painajaisia

”Minä luotan sinuun pieni ihmiseni”, se sanoo aina uudestaan ja sitten siihen sattuu. Pelko tarttuu siitä paikkaan, aikaan ja muihin, mutta minua se ei osaa pelätä, vaikka syy toistaa itseään. Minuun sattuu myös, mutta hoen typerää mantraa kuinka kaikki on hyvin ja ei mitään hätää enkä usko siihen itsekään. Veri valuu lattialle ja sotkee tassut ja minua pyörryttää. Joku sanoo, että hyvin menee ja vaihtaa putken ja minä mietin miten sinne jouduttiin taas. Ja sitten puhutaan munuaisista ja suolista ja mahasta enkä minä ymmärrä mitään, minä näen vain koiran joka nuolee tassuaan ja sanoo että mennään pois, mennään kotiin. Kurkkua alkaa kuristaa ja käännän pään pois, koska hävettää miten heikko sitä voi olla.

Päästään ulos ja istun penkille ja alan itkeä. Itken ja itken ja itken ja mietin loppua ja sitä, mistä tietää että on oikea aika sanoa hyvästit ja miten helvetissä se tehdään. Vain pari tuntia ja sitten minä tietäisin, toimiiko munuainen vai ei ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos se ei toimi ja en jaksa enempää ja päätän, että se loppuu nyt, kun se on vielä onnellinen eikä kärsi? Mietin, että sen voisi tehdä siinä kauniilla pihalla, missä se nytkin makaa, koska siinä sitä ei pelota. Kuvittelen, että soittaisin sinne ja kysyisin, että löytyisikö aikaa, kun pitäisi tappaa yksi koira ja miten hoitaja iloisesti vastaa, että juu, mihinkä aikaan teille sopisi ja maksatko kortilla vai käteisellä. Ja sitten alkaa oksettaa ja itkettää vielä enemmän ja minä nousen ylös ennen kuin joku näkee ja tulee kysymään mikä on. Varmasti se ihmettelisi, onko tyttö hullu, kun itkee kakkaa koiran karvoissa eikä ymmärrä miten monta lasta Nigeriassa kuolee silläkin hetkellä.

Kotona menen peiton alle ja suljen silmät ja toivon että herättyäni kaikki on paremmin ja melkein nauran omalle lapsellisuudelleni. Kuulen, että koira hiipii huoneeseen ja asettuu lattialle viereeni. Se huokaisee, koska onhan sillä ollut koettelemuksia ja minä nukahdan. Nukun tunteja, koska yöllä ei tullut nukuttua.

Herättyäni tuntuu paremmalta ja mietin oliko se kaikki unta, vaikka tiedän, ettei se ollut. Sisko soittaa ja selittää jotain, mutta minä en kuule mitään, koska olen jossain ihan muualla.

Päätän olla rohkea edes ihan pienen hetken, istun lattialle ja soitan. Hoitaja puhuu hetken hepreaa ja sanoo, että odota hetki, hän kysyy lääkäriltä. Minä odotan. Sitten se sanoo, että arvot ovat normaalit ja kaikki on hyvin. Hetken olen hämilläni, mutta sitten minua alkaa naurattaa oma typeryyteni ja se, miten minun pitää aina maalata piruja ja pelätä pahinta, vaikka eihän siinä oikeasti mitään hauskaa ole.

Mietin, että olen oikeastaan aika säälittävä ja pelkuri tai tyhmä ja heikko ainakin. Niinhän minä olen, mutta ajatus ei juuri hetkauta, koska loppu ei tullutkaan vielä. Miska nuolaisee poskeani ja minä sanon sille, että niin minäkin sinua.

Arkea

Koulun antia: suhteellinen summafrekvenssi, keskihajonta, tyyppiarvo, mediaani, luokkakeskus, perusjoukko...eli tilastomatematiikkaa. Kuivaa, kuivaa, kuivaa. Kuka tulee kanssani laskentakinkereihin?

Mutta toko ei ole kuivaa, vaan mielenkiintoista. Ryhmätreenit alkavat tiistaina, eilen otin Miskan kanssa ylläpitoharjoituksia Muusan ja Lotan ollessa häiriötekijöinä. Miska oli vapaana ja toimi hyvin tokopannan olessa kaulassa. Kuitenkin se on pantaan niin selvästi ehdollistunut, että ennen sen laittoa ja poisoton jälkeen Miskaa kiinnosti rutkasti enemmän hajut ja juoksuinen Muusa kuin minä ja tokoilu. Mutta kyllä se tästä taas kesän jälkeen lähtee...

Pesäpallossa on tapahtunut edistystä, alan osua palloon. Koppipuoli taas vaatii pikaista kehittymistä, koska sääreni ovat järkyttävillä, sinisenvihreillä mustelmilla, kun en saa palloa räpylään, jos se tulee alhaalta. Väliaikaisesti ajattelin varjella terveyttäni säärisuojilla. Mistähän löytyisi hyvät?

Pyh

Tiistai 14.8 klo 9.45. Se on huomenna. Koulu alkaa. Arki alkaa.
Yritin piiloutua sängyn alle, mutta eräs karvainen paljasti olinpaikkani alta aikayksikön. Ehkä kokeilen komeroa seuraavaksi.

Tai ehkä vain painelen jatkamaan opintojani ja silmäilen tilastoja, joiden mukaan opiskelu takaa rahaisan tulevaisuuden. Ehkä niin, mutta vuoden opiskelun jälkeen en kyllä tunne itseäni yhtään sivistyneemmäksi. Tai jos jotain opinkin, niin kesä on varmasti tehnyt tehtävänsä. Oikein tunnen aivojeni keventyneen. Tuntuu, että sitä unohtaa vuosi vuodelta enemmän. Vaikka miten ahkeroisi, niin informaatio katoaa kuitenkin aikanaan, siinä missä ikävät ihmiset ja nöyryyttävät kokemukset jättävät lähtemättömän muistijäljen. Miten lohdullista.

Miskan kesää

Millainen on Miskan kesä ollut parhaimmillaan?
No kivaa on, kun pääsee mökille...

...ja voi leikkiä ja juosta ja touhuta
Mutta paljon on aikaa kulunut myös kaupungissa.
Silloin mukavaa on ulkoileminen, joka tarkoittaa....

...kävelyä...

...reviiribisnesten hoitoa....

...nuuh nuuh nuuhkimista...

... ja löytöretkeilyä. "Täällä on jotain jäännää, voiskohan sitä syödä?"

Ja pari kertaa viikossa on palloleikkejä-
vedessä. ;)
Ja sitten tietysti kaikki tokoilu, aktivointi ja muu aivotoiminta on ihan hauskaa.

Hyvä olla

Pitkästä aikaa on sellainen olo, että kaikki on hyvin. Se on tavattoman hieno tunne. Sitä tunnetta oppii näköjään arvostamaan vasta, kun on riittävän vahvasti kokenut, miltä tuntuu kun elämä lyö kasvoihin niin että kirveltää. Nytkin ympärillä on paljon tekemättömiä asioita, epäonnistuneita yrityksiä ja kysymyksiä vailla vastauksia, mutta ei mitään, mikä tuottaisi tuskaa. Tuntuu, että voi huokaista helpotuksesta. Että se hirttosilmukka, joka kiristyi kuukausia sitten on löystynyt ja päättänyt jättää tehtävänsä myöhempään. Myöhempään, ei huomiseen. Siinä on toivon ja epätoivon välinen ero. Myöhemmin ei voi olla läsnä jokaisessa hengenvedossa, huominen voi. Myöhemmin on määrittelemätön, sumuinen tulevaisuus, mutta ei mitään muuta. Tietää, että se on siellä, mutta se siitä. Se ei ole täällä. Myöhemmän ainoa vika on, että se on joskus huominen.

Pitkästä aikaa olen olotilassa, jossa tämä päivä on parempi kuin eilinen ja huomiseltakin uskaltaa toivoa jotain. Se saa hymyn ulottumaan silmiinkin; silmät ovat sielun peili. Voi hengittää syvään, sulkea silmät ja nauraa. Taidan olla iloinen. En ole ihan varma, siitä on niin kauan, kun viimeksi tuntui tältä: ei tarvitse nauraa huonolle vitsille, ei hymyillä sosiaalisista syistä eikä pidättää hengitystä. Nyt voi nauraa vain koska naurattaa ja hymyillä vain koska hymyilyttää ja hengittää silkasta halusta elää. Se tuntuu perhanan loistavalta.

Kaikki taitaa todellakin olla hyvin. Ehkä vain tämän päivän, ehkä ensi viikonkin, ken tietää. Mutta ainakin juuri nyt ja minä aion nauttia siitä.