Neljän tunnin lenkki

Lauantaiseen tapaani nukuin myöhään ja sikeästi. Herätys tuli vinkuvan koiran muodossa siinä yhdentoista kieppeillä, siispä ylös, ulos ja lenkille. Lähtö sujui rivakasti unisuudesta huolimatta, mutta juuri kun olin läimäissyt ulko-oven kiinni, mieleeni juolahti eräs ajatus: avaimet. Niin, ei ole vaikea arvata, että ne eivät olleet taskussani.

Ei siinä muu auttanut, kuin soittaa isukille Jyväskylään, että mistäs löytyy vara-avaimet, kun Lottakaan ei ollut maisemissa. Sukulaisilla sellaiset olisivat olleet, harmin vain, että sukulaiset olivat Paistjärvellä mökillä ja tulivat vasta kolmen maissa. Siihen asti piti siis olla aamulenkillä. Juuri silloin, kuin tilauksesta, puhelin piippasi ja Sini kysyi lenkkiseuraa. Suostuin ilomielin ja niinpä lähdimme Miskan ja Nellin kanssa Uutelaan.

Uutelassa aika vieri nopeasti upeassa säässä ja mukavassa seurassa. Miska vietti koiran elämää uiden (luulisi että merivesi on vielä kylmää), piehtaroiden ja keppejä syöden. Neljän kilometrin jälkeen se alkoi kuitenkin kaivata kotiin ruokakupin ääreen, kun ei ollut saanut vielä aamuruokaa. Puhelin soi kahden maissa ja lähdimme takaisinpäin siinä uskossa, että ovenavaajat olisivat pian asemissa.

Vaan toisin kävi. Vara-avainta ei ollut löytynyt. Päätin siis soittaa kiinteistöhuoltoon, että tulevat avaamaan oven. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen: koska en ole kirjoilla paikassa, jossa asun, eivät he ensin voineet tulla avaamaan ovea. Kuitenkin isukin soitettua heille lakimiehen ja asunnonomistajan ominaisuudessaan mieli oli jo muuttunut ja ovenavaaja saapui puoli neljältä.

Luppu hyvin, kaikki hyvin, voisi kai sanoa. Ainakin Miska huokaisi helpotuksesta päästyään sisään ja saatuaan ruokaa. Ja tulihan siinä mukavan pitkä lenkki kohottamaan niin koiran kuin omistajankin kuntoa.