Vanha koira

Olen miettinyt viime aikoina, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kun Miska tuli, niin se tarkoitti mulle vaan, että koiralla on elämää takana enemmän kuin edessä. Käytännössä se oli yhdentekevää -täysillä painettiin eteenpäin. Nyt se on jotenkin tullut todellisemmaksi. Kun katson Miskaa, tajuan, että se ei ole niin kuin Muusa. Sen mieli on levollinen ja kroppa kulunut, käytetty. Tuntuu, että se on tajunnut elämästä jotain -se näkyy sen katseesta. Miskan kanssa on helppo kommunikoida, se ymmärtää. Miska tietää, mitä se tekee. Sen mieli on enemmän kuin mitä se on ollut nuorena.

Siksi kai on vaikeaa ymmärtää, ettei sen ruumis ole entisensä. Ripulia, patti kaulassa, rappeumaa munuaisissa ja vaikeuksia liikkumisessa -niitä ei Muusalla ole. Jotenkin ne tuntuu niin vääriltä, epäreiluilta. Ei Miska ole ansainnut sellaista. Ehkä mun on vaikea ymmärtää kun olen itse niin nuori. Tottakai tiedän että me kaikki vanhenemme ja että jokaisen taival päättyy aikanaan -tiedän, mutta en oikeasti ymmärrä. Ja jos ei ymmärrä, on vaikea hyväksyä.

Jos olen rehellinen itselleni, niin myönnän, että Miskan vanheneminen pelottaa minua. Enemmän kuin tuttujen ihmisten, koska se ei voi sanoin kuvailla, miltä siitä tuntuu. Minä vain seuraan sivusta ja katson, kun tuntematon voima muuttaa sitä. Ja itseeni verrattuna vielä tavattoman nopeasti. Haluaisin ottaa Miskan pois ajasta, pysäyttää kellon, vaikka tiedän, että se olisi väärin sen lisäksi, että se on mahdotonta. Kaikki mun stressaaminen, panikoiminen ja hössöttäminen on sitä, kun hädissäni etsin sitä stop-nappulaa, jota ei ole olemassa. Syytän itseäni, koska se on helpompaa kuin sen hyväksyminen, etten voi tehdä mitään.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa asiat niin tyynesti, ihmisiä, jotka toteavat vain, että elämä on sellaista ja että ei kannata murehtia liikaa. En minäkään halua murehtia, mutta silti tunnen oloni voimattomaksi ja surulliseksi, joskus ahdistuneeksi. Tiedän, että se ei hyödytä ketään, päinvastoin, mutta en voi sille mitään.

Tekee kipeää ymmärtää, miten tärkeä Miska on minulle. Kun se olisikin vain koira, niin kuin minä ole sille vain ihminen. Mutta kun se on happi keuhkoille, auronko iholle ja nauru vatsalle. Miten minä opin elämään ilman sitä, sitten kun se joskus lähtee?