Syksy on aika hassu vuodenaika. Monesti saan kuulla, että se on ankea ja märkä ja pimeä ja epämiellyttävä. Minä en ymmärrä, missä nämä ihmiset elävät: miten minun syksyni voi vuosi vuoden jälkeen olla niin erilainen.
Minun syksyni tuoksuu hyvälle. Siitä sen ensimmäiseksi tunnistaa, voi haistaa, että on tullut syksy. Minun syksyni on täynnä piristäviä värejä: vihreää, ruskeaa, keltaista ja punaista. Syksyn ilma on raikasta, viileää ja kulkee keuhkoihin vapaasti. Tuuli leikkii ihmisten hiuksilla ja sateenvarjoilla ja minua naurattaa, kun näen jonkun juoksevan hattunsa perässä. Sade huuhtoo mennessään edellisen kesän ja sen hiostavat ja ahdistavat päivät ja auringon, joka ei antanut armoa koskaan vaan häikäisi silmiin ja varasti jokaisen lohduttavan varjon. Pimeys luo turvallisuuden ja vapauden tunteen: kukaan ei näe minua, saan olla aivan rauhassa. Syksy ei vaadi mitään, ei tarvitse olla iloinen eikä pirteä eikä tehokas, vaan voi olla hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Aamuisin aurinko ei rynnistä ikkunoista huoneisiin eikä rymistele kaikkia hereille aikaisin; syksyllä jokainen voi nukkua pitkään omassa hämärässä, lämpimässä pesässään ja kömpiä ylös sitten kun siltä tuntuu. Syksyisin saa olla hidas ja uninen eikä kukaan viserrä ja hoputa vieressä. Voi juoda kuumaa teetä ja haistella ja tutkiskella aamuja eikä tarvitse joutua heti uuteen päivään. Voi laittaa jalkaan eriväriset kumisaappaat, pukeutua sadetakkiin ja loiskutella lätäköissä ja hihittää itsekseen. Voi tarrautua sateenvarjoon tuulisella säällä ja haaveilla, että voisi lentää sillä kuin Myy minne vain mieli tekisi.
Minun syksyni on kertakaikkiaan lohdullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti