Viimeaikoina on ollut jotenkin oudon turhautunut olo. Olen puuhaillut Miskan kanssa vähän sitä sun tätä: opettanut käsimerkit luoksetuloon, seuraamiseen, istumiseen, etsimiseen ja paikallaoloon sekä harjoitellut seuraamista ja opettanut täyskäännöksen vasemmalle selän takaa kiertäen. Kaikki edellä mainittu on mennyt toisi hyvin ja molemmilla on ollut hauskaa ja antoisaa.
Silti tuntuu monesti, että haluaisin enemmän. Haluaisin vielä vähän lisää hauskuutta, päänvaivaa, onnistumisen elämyksiä ja sitä hienoa tunnetta, kun tekee yhdessä koiran kanssa. Miskalle nykyinen on kuitenkin ihan riittävästi enkä todellakaan halua tehdä enempää kuin se jaksaa. Se olisi sitäpaitsi yksi varmimmista tavoista tappaa koiran motivaatio.
Kuitenkin haluaisin harjoitella paitsi enemmän, myös juttuja ("vauhtia ja vaarallisia tilanteita"), jotka ovat Miskan fysiikalle liikaa. Kaipaisin niin kovasti lisää kokemuksia ja haasteita, joista voisin oppia ja siten kehittyä ohjaajana. Toki sitä kehittyy koko ajan, mutta perustempuilla ja tokolla se on aika yksipuolista.
Olenkin löytänyt itseni mitä epätoivoisimmista tilanteista hamuamassa toisten koiria milloin mihinkin harjoitukseen, kentän laidalta istuksimasta ja haaveilemasta harrastuskoirasta. Jotenkin olo on jopa vähän syyllinen: eikö Miska muka kelpaa sellaisena kuin on.
Miska on maailman rakkain ja ihanin enkä ikinä vaihtaisi sitä mihinkään, se nyt on selvä. Mutta siitä huolimatta minä haluaisin kovasti puuhata myös asioita, joita Misen kanssa ei (enää) voi tehdä. Ja toisaalta haluaisin tehdä niitä juuri oman koiran kanssa, ristiriitaista.
Ehkä minä voin lainata välillä siskon koiraa, vaikka ei se tietenkään ole sama asia. Se on luonteeltaan sellainen, että sovimme huonosti yhteen: Muusa on nopea, hektinen häslä, kestää huonosti toistoa ja kiihtyy nollasta sataan puolessa sekunnissa. Toisaalta se oppii erittäin nopeasti, on tarkka ja suhteelisen helposti motivoitavissa. Minun ja Muusan suhteesta jää kuitenkin aina puuttumaan jotain, koska emme asu yhdessä eikä se ole minun koirani. Se "jotain" on harrastuksissa yllättävän olennaista. Se on sitä liisteriä, joka sitoo koiran sen omistajaan: yhteisiä kokemuksia, kömmähdyksiä, yhteen kasvamista ja yhdessä oppimista.
Joskus todella toivon, että minä ja Miska olisimmie törmänneet toisiimme aikaisemmin, silloin, kun se oli vielä nuori ja elämänsä kunnossa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Pakko huomauttaa, että monilla tosissaan koiraurheilua harrastavilla on useampi koira. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että he pitäisivät siitä ensimmäisestä jotenkin vähemmän, se olisi jotenkin huonompi tai muuten vaan kelvoton. Ihan samalla tavalla se, että sinä janoat enemmän ei tarkoita sitä, että Miska jäisi jotenkin kakkoseksi, huonommaksi, vähäpätöisemmäksi. Pikemminkin molemmat tilanteet kuvaavat sitä, miten koiran ohjaaja nauttii haasteista ja kokemuksista. Sanomattakin on selvää, että kaksi tai kolme koiraa tarjoaa haasteita ja kokemuksia enemmän kuin yksi. Ja ohjaajana kehittymiseen tarvitaan kokemuksia myös erilaisista koirista. Eikai siinä ole mitään pahaa, että haluaa kehittyä ja oppia lisää :)
Tietenkin saat lainata Muusaa niin paljon kun intoa riittää. Muusa nimittäin kyllä jaksaa, paljon enemmän kun mulla on aikaa sen kanssa oikeasti harrastaa. Sitäpaitsi mikäs sen parempi tapa kehittyä ohjaajana kuin hankkia kokemuksia kahden täysin erilaisen koiran (Muusa & Miska) ohjaamisesta.
On varmaan niin, että sun ja Muusan suhde ei ole sama kuin minun ja Muusan, mutta aika lähelle päästään kyllä. Muusa on todella leimaantunut sinuun ihan pienestä pitäen ja itse asiassa luulen sen pitävän sinua osana arkeansa ja laumaansa enemmän kuin mitä itse koet Muusan sinulle olevan. Hassua, vaikka voisi ajatella, että mun ja Muusan luonteet sopivat paremmin yhteen kun sun ja Muusan, niin todellisuudessa sä olet kuitenkin onnistunut Muusan motivoimisessa ja sille asioiden opettamisessa paljon paremmin kuin minä. Eli sivusta katsottuna ihan hyvin teillä synkkaa :)
Jos haluat kevääksi ja kesäksi (jne) puuhaa ja haastetta (myös onnistumisen elämyksiä) saat harrastella Alin kanssa aivan niin paljon kuin haluut. Tai vain opettaa sille asioita ja testata omia menetelmiäs. Tältä tytöltä on meinaan kärsivällisyys loppu ja itku silmässä monta kertaa viikossa.
Voin tuoda ja viedä koiraa. Sanot ajan ja paikan ja se on siellä odottamassa. Ehkä voisin myös itsekin oppia jotain siinä sivussa.
No mutta voishan sitä Aliakin treffailla, tutustua ja jotain puuhaillakin. En nyt tarkoita mitään massiivista harrastamista, mutta sellaista pientä opettelua.
Mutta ennen kuin sellaista voi kuvitella tekevänsä, täytyy tietysti kunnolla tutustua koiraan ja saavuttaa sen luottamus. Voidaan mennä joskus vaikka lenkkeilemään, ensin kolmistaan ja sitten jossain vaiheessa minä ja Ali kahdestaan. Siinä voi jutustella ja kysellä, tarkkailla koiraa ja luoda kontaktia.
Sittenhän mulla on ensikesänä kavereina oma koiruus, samaa perhettä oleva Muusa ja hoitokoira Ali?! Kuulostaa kivalta, ei käy loma pitkäksi! :P
Lähetä kommentti