Miskan kuoltua tuntui, että en halua koiraa enää koskaan: että en mitenkään kestä uudestaan sitä kaikkea huolta ja tuskaa, kun koira sairastaa ja lopulta kuolee. En antanut itselleni edes lupaa ajatella muuta. Ja silti minä näin päiväunia pienestä pennusta ja yllätin itseni silloin tällöin pohtimasta, millaista sen kanssa olisi. Se oli pelottavaa, olin menettämässä otteeni vakaasta päätöksestä.
Viimeinen niitti arkkuuni oli sisko, joka otti asian esiin uudestaan ja uudestaan, lupasi olla tukena ja apuna eikä ottanut mutinoitani vastaan kyseenalaistamatta. Tajusin lopulta itsekin, että Miska ja siihen liittyvä surutyö on oma juttunsa, toinen koira taas aivan omansa. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä pentu olisi mikään Miskan korvike, vaan aivan oma persoonansa ja projektinsa. Ja sitten hups vain, minä huomasin olevani keskellä pitkään kytenyttä haavettani. Vieläpä iloisen odottavasti ja innostuneesti, en suikaan ahdistuneena ja kauhusta jäykkänä.
Joko minä olen lopullisesti päästäni seonnut tai sitten olen löytänyt tästä maailmasta jotain, joka juuri minua varten: elämän koirien kanssa.
Tällainen minulle taitaa tulla sitten ensi keväänä :)
1 kommentti:
Nytkö sä vasta ite tajusit, etä sun "kohtalo" ja onni tässä elämässä on koirat. Me muut tajuttiin se jo aikaa sitten.
Mä en kestä noita pikku-palleroita. Aaaaargh, ne on nii-iin ihania ja saa aikuisen ihmisen käyttäytymään mitä ihmeellisimmillä ja hassuimmilla tavoilla. Täytyykin tässä alkaa perehtymään porokoiriin, että selvii millaisen leikkikaverin noi pilsnerit saa.
Lähetä kommentti