”Minä luotan sinuun pieni ihmiseni”, se sanoo aina uudestaan ja sitten siihen sattuu. Pelko tarttuu siitä paikkaan, aikaan ja muihin, mutta minua se ei osaa pelätä, vaikka syy toistaa itseään. Minuun sattuu myös, mutta hoen typerää mantraa kuinka kaikki on hyvin ja ei mitään hätää enkä usko siihen itsekään. Veri valuu lattialle ja sotkee tassut ja minua pyörryttää. Joku sanoo, että hyvin menee ja vaihtaa putken ja minä mietin miten sinne jouduttiin taas. Ja sitten puhutaan munuaisista ja suolista ja mahasta enkä minä ymmärrä mitään, minä näen vain koiran joka nuolee tassuaan ja sanoo että mennään pois, mennään kotiin. Kurkkua alkaa kuristaa ja käännän pään pois, koska hävettää miten heikko sitä voi olla.
Päästään ulos ja istun penkille ja alan itkeä. Itken ja itken ja itken ja mietin loppua ja sitä, mistä tietää että on oikea aika sanoa hyvästit ja miten helvetissä se tehdään. Vain pari tuntia ja sitten minä tietäisin, toimiiko munuainen vai ei ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos se ei toimi ja en jaksa enempää ja päätän, että se loppuu nyt, kun se on vielä onnellinen eikä kärsi? Mietin, että sen voisi tehdä siinä kauniilla pihalla, missä se nytkin makaa, koska siinä sitä ei pelota. Kuvittelen, että soittaisin sinne ja kysyisin, että löytyisikö aikaa, kun pitäisi tappaa yksi koira ja miten hoitaja iloisesti vastaa, että juu, mihinkä aikaan teille sopisi ja maksatko kortilla vai käteisellä. Ja sitten alkaa oksettaa ja itkettää vielä enemmän ja minä nousen ylös ennen kuin joku näkee ja tulee kysymään mikä on. Varmasti se ihmettelisi, onko tyttö hullu, kun itkee kakkaa koiran karvoissa eikä ymmärrä miten monta lasta Nigeriassa kuolee silläkin hetkellä.
Kotona menen peiton alle ja suljen silmät ja toivon että herättyäni kaikki on paremmin ja melkein nauran omalle lapsellisuudelleni. Kuulen, että koira hiipii huoneeseen ja asettuu lattialle viereeni. Se huokaisee, koska onhan sillä ollut koettelemuksia ja minä nukahdan. Nukun tunteja, koska yöllä ei tullut nukuttua.
Herättyäni tuntuu paremmalta ja mietin oliko se kaikki unta, vaikka tiedän, ettei se ollut. Sisko soittaa ja selittää jotain, mutta minä en kuule mitään, koska olen jossain ihan muualla.
Päätän olla rohkea edes ihan pienen hetken, istun lattialle ja soitan. Hoitaja puhuu hetken hepreaa ja sanoo, että odota hetki, hän kysyy lääkäriltä. Minä odotan. Sitten se sanoo, että arvot ovat normaalit ja kaikki on hyvin. Hetken olen hämilläni, mutta sitten minua alkaa naurattaa oma typeryyteni ja se, miten minun pitää aina maalata piruja ja pelätä pahinta, vaikka eihän siinä oikeasti mitään hauskaa ole.
Mietin, että olen oikeastaan aika säälittävä ja pelkuri tai tyhmä ja heikko ainakin. Niinhän minä olen, mutta ajatus ei juuri hetkauta, koska loppu ei tullutkaan vielä. Miska nuolaisee poskeani ja minä sanon sille, että niin minäkin sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti