Se on täällä, vuodenajoista kaunein. Lumi, jää, tuuli, kylmyys, sinisyys -rakastan niitä täydestä sydämestäni. Sen sijaan en pidä loskasta, ruskeasta märästä lössöstä, joka Helsingin talveen erottamattomasti kuuluu, vaikka ajan kuluessa siihenkin on tottunut. Toivon että lunta sataisi lisää, paljon, paljon lisää ja että meri jäätyisi. Voisinpa jo samoilla lumikuusten keskellä, juosta jäällä, hiihtää, luistella... vaikka pahoin pelkään että pääsen talven makuun kunnolla vasta kun tulen Intiasta, siis joululoman jälkeen. Olenkohan jotenkin kummallinen, kun minulla ei ole mitään hinkua paeta talvea? Jos ilmaston lämpenemisen seurauksena Helsinkiin tulee Tanskan ilmasto, taidan muuttaa pohjoiseen.
Miska on voinut oikein hyvin, polvi on ilmeisesti parantunut täysin. Huomenna otan yhteyttä hierojaan ja koitan saada sitä asiaa järjestettyä. Elämä tuntuu olevan raiteillaan. Vaikka olen minä jo oppinut, että se tunne voi haihtua yhdessä sekunnin murto-osassa.
Oikeastaan on aika pelottavaa, miten Miska määrittää elämääni. Ajatukseni, tunteeni ja tekemiseni riippuvat siitä halusin tai en. Jos Miskalla on kaikki hyvin, on minullakin; jos Miskalla on jokin hätänä on minullakin ja yleensä vielä potenssiin kaksi.
Toisaalta se ilo ja onni, joka valtaa mielen, kun näen, että Miska nauttii, riemuitsee, voi hyvin ja on tyytyväinen, on todellisinta, yksinkertaisinta ja vilpittömintä onnea, mitä tiedän. Se tekee elämästä elämisen arvoista, vaikka kaikki muu olisi päin härän pyllyä( mitä se onneksi harvoin on). Ehkä sellaista ei voi kokea ilman, että Miskasta aiheutuva ahdistus ja suru on sekin sitä kaikkein yksinkertaisinta, musertavaa tuskaa, joka tuntuu repivän rikki jostain syvältä sielusta.
Ja ehkä se kaikki tuntuu siltä juuri siksi, että Miska on vilpittömin, todellisin, yksinkertaisin ja iloisin olento, jonka tunnen ja sellaisenaan niin tavattoman rakas. Päivääkään en yhteisestä elämästämme vaihtaisi pois, en edes niitä kaikkein vaikeimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti