Koeviikko on taas ohi, huomasin osaavani paljon vähemmän kuin mitä vielä tiistaina kuvittelin. En ole erityisen pettynyt. Koululla tuntuu olevan aika vähän merkitystä nykyään: aivoni askartelevat aivan muissa asioissa.
Ajatukset kiertävät kehää päivästä toiseen, etsivät ratkaisua, jota ei taida olla olemassa. Miksi on niin käsittämättömän vaikeaa hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat? Miksi on vain niin paljon helpompaa hakata päätä seinään, vaikka pääkin olisi siitä jo kipeä? Miksi toiset pääsevät vastoinkäymisistä yli ja osaavat vaihtaa suuntaa umpikujissa, joihin toiset kaatuvat? Voisipa joku kertoa minulle murheettomuuden salaisen reseptin...että voisin olla huoleton ja viattoman iloinen, kuin lapsen silmässä kylpenyt.
miten, miten, miten
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti