Enää viikko intianmatkaan, malarialääkitys piti aloittaa eilen. Tavallaan tuntuu ihanalta päästä pois täältä koulun, jouluhömpötyksen ja märän keskeltä, mutta toisaalta en haluaisi jättää elukoitani muiden huostaan. Toivottavasti kaikki on hyvin, kun tulen takaisin. Loma tulee joka tapauksessa tarpeeseen: motivaatio koulunkäyntiin on alkanut hiipua ennätysvauhtia. Viimeaikoina lukiota on käynyt lähinnä järkevyyttään, ei siksi että oikeasti haluaisi.
Meneillään oleva jakso taisi muutenkin olla ylilyönti, seitsemän kurssia on paljon. Päälle vielä muut sähläykset videovuosikertomuksesta kirjallisuusdiplomiin...huoh. Mutta kyllä tästä taas jotenkin lutviudutaan.
Hieroja sanoi, että Miskan selkä on edelleen kipeä, mutta päätimme kuitenkin pitää taukoa jonkin aikaa. Tuntuu ikävältä toisen puolesta. Kipu on aina kipua: jokainen tietää miltä se tuntuu.
Muutoin Miska on voinut ihan hyvin. Maha on nyt ollut kunnossa pitkään ja herra pääsi jopa lihomaan kolme kiloa -mikä on huono asia. Nyt ruokamäärää on vähennetty ja laihtumistakin tapahtunut. Hiukan päälle kilo pois vielä, niin sitten ollaan ihannepainossa eli vähän päälle kahdeksassatoista.
Miten se voikin olla niin, että juuri kun koira on muuten parhaimmillaan, fysiikka alkaa pettää? Pennut ovat pentuja, nuoret koirat kesken, aikuiset kehittyvät aina paremmiksi -ja sitten, juuri kun koiran ominaisuudet, kokemus ja omistajasuhde ovat huipussaan, alkaa kehon rappeutuminen ensin hiljaa ja huomaamatta, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mitä järkeä siinäkin on?
Ajatukset ovat taas levällään kuin Jokisen eväät. Lopetan siis tähän ja menen kokoamaan niitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti