Koulutuspohdintaa

Tajusin juuri, että Kuruhan saa ensimmäiset rokotukset viikon päästä: kuukauden päästä ovat jo ovet avoinna "koirakouluihin". En vain ole vieläkään ihan varma, haluanko mennä yhteenkään.

Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.

Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.

Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!

Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.

Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?

Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.

Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?