Miska 12v.

Hyvää syntymäpäivää Miska!

Tämä päivä alkoi oikein mukavasti. Miska oli heti aamusta iloinen ja pirteä, leikki mustekalalla ja heilutti häntää. Minäkin olin iloinen ja pirteä. Olen viimeaikoina ollut sitä paljonkin. On tuntunut, että vaara on ohi ja kaikki on niin kuin pitääkin. Tavallista, mutta kuitenkin niin nautinnollista elämää -onnellista?

Menimme tokoon ja kaikki oli edelleen hauskaa. Oi, olin niin hyvällä tuulella. Miska oli riemuissaan. Takaisin tullessa Miska viipotti ravia häntä pystyssä ja minä nauroin mennessäni. Hengittelin raikasta syysilmaa.

Yhtäkkiä Miska laahaa toista takajalkaa perässään ja hyppii kolmella jalalla. Sitten toinenkin takajalka pettää ja se kaatuu. Minä säikähdän ja juoksen sen luo ja luulen että se astui johonkin lasiin tai muuta. Mutta tassuissa ei ole mitään. Yritän auttaa sitä ylös, mutta sitä sattuu. Kaikki romahtaa taas ja hätä sumentaa silmät.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Koitan hieroa sen jalkoja, ne tärisevät. Se nousee jaloilleen, mutta käveleminen ei oikein onnistu. Ihmiset kävelevät ohi ja katsovat pimeässä puistossa polvillaan olevaa tyttöä kummeksuen. Nostan Miskan syliin ja alan kävellä kotiin. Matka tuntuu käsittämättömän pitkältä, vaikka se on niin lyhyt. Kädet kramppaavat, mutta minä en edes huomaa sitä.

Pääsemme kotiin ja lasken koiran maahan. Se kävelee vähän mutta ontuu. Miska käy juomassa, annan sille kipulääkkeen kun en parempaakaan keksi. Hieron taas sen jalkoja ja lonkkia. Se käy pesäänsä nukkumaan hämmentyneen näköisenä. Minä ihmettelen, mitä kummaa äsken tapahtui.

Ja sitten se alkaa taas vaikka sen piti jo olla mennyttä. Käsittämätön ahdistus, pelko, suru ja neuvottomuus pyyhkäisee ylitse aaltoina. Yhtäkkiä toivon, että isä olisi kotona. Että joku lupaisi kaiken järjestyvän. Että joku edes näkisi mitä täällä tapahtuu. Että joku eläisi hetken samaa todellisuutta kuin minä.