Arkea

Sain pyydystettyä Miskalle hierojan, hän tulee tiistaina ensimmäiselle visiitille ja suunnittelemme sitten yhdessä jatkoa. Miska on voinut hyvin, ollut suorastaan riehakas.
Olemme tehneet metsälenkkejä ja Miska on spurttaillut niin, että heikoimpia hirvittää. Tai siis minua hirvittää.

Katson miten se hyppii ja pomppii mättäillä, mutta sen sijaan että nauraisin vapautuneesti niin kuin joskus, melkein kuulen, miten nivelet rutisevat, rikkoontuvat millimetrin tuhannesosa kerrallaan; melkein tunnen selässäni sen vihlaisun, joka saa Miskan kompuroimaan; hengähdän pelästyneesti, kun näen että etujalka pettää hetkeksi alta. Pelkään, että kohta sattuu taas.

Sitten, kuin huomaamatta, pelko muuttuu surunsekaiseksi suuttumukseksi. Vihaksi siitä, että täytyy pelätä; että toiset ovat terveitä ja toiset eivät; että elämä on epäoikeudenmukaista ja rumaa ja että täytyy sinnitellä ja sopeutua aina vain huonompaan ja huonompaan, koska on asioita, joita kukaan ei voi muuttaa. Asioita, joita ei tilannut ja jotka tulivat silti. Tuntuu, että olisi helpompi vain jättää koko koira metsään, hutaa perään että tapa ittes sinne saatana ja juosta pois, koska on niin väsynyt siihen tunneliin, jonka päässä ei ole valoa.

Kuitenkin samalla tajuaa, että kaikki on kiinni siitä, miten itse suhtautuu kokemaansa: näkeekö metsässä juoksemassa iloisen vai sairaan koiran, Miskan vai ongelman. Tavallisina päivinä minä näen ne molemmat, hyvinä vain iloisen koiran ja huonoina vain sairaan. Tänään oli taas se huono päivä.