Saako ihmisen syödä?

Keskustelin tässä taannoin isäni kanssa kannibalismista erään uutisen kirvoittamana. Laissa ihmisen syöminen on kuulemma vankilareissuun johtava teko, mitä en tiennyt, tosin en ollut lainsäädäntöä tältä osin erityisemmin tutkinutkaan. Ensi alkuun normi tuntuu itsestäänselvältä, kuka nyt ruokailisi ruumishuoneella. Mutta kun asiaa ajttelee tarkemmin, itsestäänselvyys katoaa sen sileän tien.

Tappaminen, kärsimyksen tuottaminen ja sen sellainen on tietenkin moraalisesti väärin. Mutta mitä väärää on itseasiassa siinä, että hyödyntää jotain jo valmiiksi kuollutta? Mitä eroa on eettisesti halolla ja ruumiilla? Kumpikaan ei tiedosta, tunne eikä muutoinkaan elä eikä ole enää se, mikä joskus oli (puu tai ko. persoona), vai kuinka? Entä miksi ruumiin saa polttaa, leikellä, asettaa vitriiniin tai haudata, mutta ei käyttää ravinnoksi, joka olisi sivumennen sanoen ekologista ja lihaa syöville eettisempää (ei tarvitsisi tappaa ja tuottaa kärsimystä eläville)? Missä on se moraalinen ongelma, jota minä en näe ja joka pitäisi nähdä, jottei olisi isäni mukaan "hullu"?

En kiellä, etteikö ajatus ihmisen syömisestä olisi minusta vähintäänkin kuvottava, mutta voiko moraali perustua vain siihen miltä mikin teko kussakin tilanteessa sattuu tuntumaan? Eikö tunteen lisäksi pitäisi tavoittaa jonkinlaista johdonmukaisuutta? Kun kerran voin tappaa, perata ja syödä kalan ilman, että tunnen ylitsepääsemätöntä kuvotusta, tuntuu nurinkuriselta, että sitten toiminta, jossa kukaan ei kärsi, herättää sellaisen tunteen.

Kuvotukselle on varmasti löydettävissä evolutiivinen, biologinen selitys, mutta se ei vielä vastaa mitään eettiseen ongelmaan, vai vastaako?

Tällä hetkellä voisin sanoa, että omasta puolestani minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku syö jäännökseni sitten kun joskus kuolen. Että hyvää ruokahalua vaan. Mutta minähän olenkin hullu. ;)

Päivitysyritys

Enää viikko intianmatkaan, malarialääkitys piti aloittaa eilen. Tavallaan tuntuu ihanalta päästä pois täältä koulun, jouluhömpötyksen ja märän keskeltä, mutta toisaalta en haluaisi jättää elukoitani muiden huostaan. Toivottavasti kaikki on hyvin, kun tulen takaisin. Loma tulee joka tapauksessa tarpeeseen: motivaatio koulunkäyntiin on alkanut hiipua ennätysvauhtia. Viimeaikoina lukiota on käynyt lähinnä järkevyyttään, ei siksi että oikeasti haluaisi.

Meneillään oleva jakso taisi muutenkin olla ylilyönti, seitsemän kurssia on paljon. Päälle vielä muut sähläykset videovuosikertomuksesta kirjallisuusdiplomiin...huoh. Mutta kyllä tästä taas jotenkin lutviudutaan.

Hieroja sanoi, että Miskan selkä on edelleen kipeä, mutta päätimme kuitenkin pitää taukoa jonkin aikaa. Tuntuu ikävältä toisen puolesta. Kipu on aina kipua: jokainen tietää miltä se tuntuu.
Muutoin Miska on voinut ihan hyvin. Maha on nyt ollut kunnossa pitkään ja herra pääsi jopa lihomaan kolme kiloa -mikä on huono asia. Nyt ruokamäärää on vähennetty ja laihtumistakin tapahtunut. Hiukan päälle kilo pois vielä, niin sitten ollaan ihannepainossa eli vähän päälle kahdeksassatoista.

Miten se voikin olla niin, että juuri kun koira on muuten parhaimmillaan, fysiikka alkaa pettää? Pennut ovat pentuja, nuoret koirat kesken, aikuiset kehittyvät aina paremmiksi -ja sitten, juuri kun koiran ominaisuudet, kokemus ja omistajasuhde ovat huipussaan, alkaa kehon rappeutuminen ensin hiljaa ja huomaamatta, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mitä järkeä siinäkin on?

Ajatukset ovat taas levällään kuin Jokisen eväät. Lopetan siis tähän ja menen kokoamaan niitä.