Miska on nyt kuollut

Se sai onnellisen ja rauhallisen lopun. Miska oli upea koira. Kuolleenakin se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Tassunjälkiä sydämessä,
onnen arpia puolikkaassa sielussa.
Tähän suruun ei ole lääkettä: se ei ole sairaus, joka sattuu.
Tuska ja kaipaus pysäyttivät minut, mutta eivät aikaa: aurinko nousee kai huomennakin, vaikka sinä näit sen tänään viimeisen kerran.
Nuku rauhassa rakas, ikuista unta minun sydämessäni.

Lomako?

Pakko kai se on yrittää päivittää tätäkin, vaikka en yhtään tiedä, mitä ja miten tänne kirjoittaisin. Kesäloma on taas alkanut puoliksi huomaamatta, ei kovin iloisissa merkeissä. Olen hekisesti aika uupunut, en suinkaan koulusta, vaan koirasta. Tai pikemminkin sitä koskevista vaikeista päätöksistä, joista en pidä, mutta jotka joudun tekemään halusin tai en.

Miskasta on tullut vanha ja kipeä. Ensimmäisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jälkimmäisessä on. Vielä sillä on kaikki suhteellisen hyvin -mutta alaspäin mennään ja rytinällä. Moni pelaisi pelin loppuun ja lopettaisi rakkainpansa vasta, kun sen elämä on silkkaa kärsimystä. Minä en kuitenkaan halua joutua sinne asti: minä en halua, että Miska joutuu kärsimään vain, jotta me ihmiset saisimme vähän lisää aikaa. Sillä ajasta tässä on enää kyse, Miskasta ei tervettä ja kivutonta tule enää koskaan. Päinvastoin sen elämä huononee päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti. Siksi minusta on oikein lopettaa Miskan tarina tähän kesään, nyt kun sen elämässä on vielä vähintään yhtä paljon hyvää kuin huonoa. Miska, jos joku, on ansainnut elämän, joka on loppuun asti tyydyttävää ja koiramaista. Koska koiran onni ja ilo ovat suurimmaksi osaksi fyysisiä, ei kipeä koira, ainakaan touhukas ja itsenäinen Miska, elä tyydyttävää elämää ruumis hajalla, vaikka ihminen vastaavassa tilanteessa vielä eläisikin.

En oleta, että kovinkaan moni pystyy ymmärtämään verrattain aikaista päätöstäni, mutta toivon, että jokainen tajuaa, että mitä ikinä teenkin, teen sen siksi että rakastan Miskaa niin hirvittävän paljon ja että haluan toimia oikein, rehellisenä itselleni. Ei tämä ole helppoa, en koskaan kuvitellutkaan, että olisi. Minuun sattuu paljon, niin paljon että sitä on ehkä vaikea ymmärtää. Se tuska ei näy ulospäin itkuna tai surullisina sanoina, vaan kietoo koko mielen mustaan verhoon ja kaivaa sydämeen valtavaa, hukuttavaa tyhjyyttä. Olo on raskas, väsynyt ja vanha, kuin olisin elänyt täällä jo aivan liian kauan.

Pidän kirjaa Miskan kunnosta vielä yli juhannuksen, mutta en usko, että se muuttaa mitään. Mutta se antaa aikaa hyvästellä ja yrittää sopeutua: selvittää itselleen vielä kerran miksi: miksi nyt, miksi ylipätään ja miksi minä, johon se sattuu niin paljon.