sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Agiliitoilua

Olen viettänyt viikonloppua agilityn MM-kisoissa ja kivaa on ollut! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, urheilujuhlan tuntua ja tietenkin paljon upeita koiria ja ohjaajia: agility on todella yleisölaji. Vaikka en lajia kovin perusteellisesti tunnekaan (en ole koskaan harrastanut), en voi kuin syvästi kunnioittaa sitä työtuntien määrää, jonka koirakot ovat puurtaneet päästäkseen edustamaan maataan MM-kisoihin. Ja se silmiähivelevän saumaton yhteistyö ja intohimo, joka koirista ja niiden ohjaajista paistaa! Ah, mitä katseltavaa!

Olen itsekin aivan vahingossa ruvennut innostumaan lajista siinä määrin, että voisinpa kuvitella harrastavani sitä oman koiran kera joskus tulevaisuudessa. Muusan treenejä olenkin jo pitkään ollut seuraamassa. Kivaa on ollut myös päästä kokeilemaan ideoitani käytännössä Lotan ja Muusan kanssa. Minulla kun on paha tapa ajatella ja analysoida kaikkea niin perusteellisesti, että on kovin vaikea tyytyä valmiiksi annettuihin toimintamalleihin....olen usein kysymässä, että miksi noin, miksei näin. Rasittavaa varmaankin, sääliksi käy tulevia koulutusohjaajiani. :P

lauantai 6. syyskuuta 2008

Porokoira

Niin, minulla on pitkään ollut haave nimeltä porokoira. Sellainen kaukainen, turvallisen mahdoton ja salainen haave poropaimenen pennusta. Ajatus, jolla leikin jo ennen Miskaa, sen aikana ja jälkeen. Viattomasti ja ilman todellisia aikomuksia.

Miskan kuoltua tuntui, että en halua koiraa enää koskaan: että en mitenkään kestä uudestaan sitä kaikkea huolta ja tuskaa, kun koira sairastaa ja lopulta kuolee. En antanut itselleni edes lupaa ajatella muuta. Ja silti minä näin päiväunia pienestä pennusta ja yllätin itseni silloin tällöin pohtimasta, millaista sen kanssa olisi. Se oli pelottavaa, olin menettämässä otteeni vakaasta päätöksestä.

Viimeinen niitti arkkuuni oli sisko, joka otti asian esiin uudestaan ja uudestaan, lupasi olla tukena ja apuna eikä ottanut mutinoitani vastaan kyseenalaistamatta. Tajusin lopulta itsekin, että Miska ja siihen liittyvä surutyö on oma juttunsa, toinen koira taas aivan omansa. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä pentu olisi mikään Miskan korvike, vaan aivan oma persoonansa ja projektinsa. Ja sitten hups vain, minä huomasin olevani keskellä pitkään kytenyttä haavettani. Vieläpä iloisen odottavasti ja innostuneesti, en suikaan ahdistuneena ja kauhusta jäykkänä.

Joko minä olen lopullisesti päästäni seonnut tai sitten olen löytänyt tästä maailmasta jotain, joka juuri minua varten: elämän koirien kanssa.

Tällainen minulle taitaa tulla sitten ensi keväänä :)