Alia hoitamassa

Niin, Lousku on taas saanut maistella koirallisen elämän arkea. Aika hyvältähän se maistuu: pitkät metsälenkit, kouluttelu ja hassutelu Alin kanssa on tarjonnut tervetullutta vaihtelua elämääni. Myös kämppä on kotoisa, viihdyn täällä oikein hyvin. Pesti jatkuu ensi perjantaihin, mutta jo nyt olemme saaneet Alin kanssa aikaan yhtä ja toista, kuten hajottaneet lampun, sotkeneet, edistyneet hihnakäytöksessä ja piereskelleet yhdessä sohvalla. :D

Ali on suhtautunut minuun yllättävän luottavaisesti ja tuttavallisesti: ei vierasta, ottaa kontaktia ja haluaa olla lähellä. Tavallaan vähän liiankin: yksinjääminen aiheutti sen verran stressiä, että maha meni sekaisin. Apteekin kautta kotiin siis. Nyt on koira paastolla ja saa attapecteja nassuun. Mitään sen suurempaa hätää ei kuitenkaan ole eikä Ali vaikuta mitenkään kipeältä. Normaali pinserimeininki siis jatkuu. :)

Sanovat, että aika parantaa. En tiedä, onko se totta: ikävä kasvaa päivä päivältä sietämättömämmäksi. Aluksi olin valtavan väsynyt ja hämmentynyt. Mutta ikävä, se tuli vasta myöhenmmin. Musertava tunne siitä, että jotain tärkeää on hukassa, että ei ole hyvä olla. Uudestaan ja uudestaan kuva Miskasta piirtyy verkkokalvolleni, tuskaisesti kuin keitaan kangastus janoon kuolevan silmiin. Levottomuus, ahdistus ja määrittelemätön hätä valtaavat mielen uudestaan ja uudestaan. Ja silti tiedän, että se on ohi nyt. Miskaa ei ole enää.

Koulu alkoi. Minä olen kotona ja sairastan. Makaan silmät kiinni ja pohdin: ajattelen, etsin ja kierrän kehää. Joskus minä vielä löydän. Näen. Jonain päivänä, jonain päivänä ihan varmasti. Tahdon uskoa niin.

Sitä odotellessa voisin juoda kupin teetä ja nukkua hiukan. Puikula on aika kiva. Minäkin voisin olla päivän pieni, ruskea ja nappisilmäinen ja rakastaa koko maailmaa omanani. Se olisi varmasti mukavaa.