Tapiolan suoraveloitus rocks

Kuru-ressuka on saanut jostain kennelyskän! Viikon se ainakin iti, koska sen verran on aikaa edellisestä koiratapaamisesta. Ja niistäkin joku on ollut oireeton kantaja/ei vielä itse saanut oireita. Niin kurjaa niin kurjaa! Mistään ei tule surullisempi mieli, kun toisen sairastamisen katselemisesta.... :(

No, tulipa tapiolan suoraveloituskin nyt testattua. Ja harjoiteltua kopelointia: hienosti pupelo antoi käsitellä itseään, ei ollut moksiskaan. Mutta silti, voi paskojen paska kun ottaa päähän!!

Kuru mökkeilee

Päivitelläänpäs tätäkin. Pikku-Kuru oli kuluneen viikonlopun ensimmäistä kertaa mökillä. Että se nautti! Juoksi ympäriinsä, leikki kepeillä ja istua ihmetteli maaseudun hiljaisuutta. Ulkona se viihtyi yksinäänkin ja pysyi hienosti pihapiirissä. :)

"Mikäs se tämä paikka on?"


"Mahtaako täällä olla ketään?"


"No, kakka-asiat ainakin hoituu ihan perinteisesti."


"Ai, että missä keppi? No ei täällä ainakaan."


"Täällä se on, minä löysin!"


Taisi ottaa mökkeily vähän koville... :D

Koulutuspohdintaa

Tajusin juuri, että Kuruhan saa ensimmäiset rokotukset viikon päästä: kuukauden päästä ovat jo ovet avoinna "koirakouluihin". En vain ole vieläkään ihan varma, haluanko mennä yhteenkään.

Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.

Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.

Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!

Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.

Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?

Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.

Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?

Lunta!

Kuru on vihdoin päässyt elementtiinsä: lumi on täällä! Pentu peuhaa siinä riemua täynnä, hyppii, pomppii, kierii ja mönkii. :) Muutoin tänne ei kuullu mitään ihmeellistä. Parin tunnin yksinolo on jo sujunut joten kuten ilman että koira on ainakaan koko aikaa huutanut. Muusa-tätiä ollaan ahdisteltu ja painittu Granjan kanssa sekä leikitty, syöty, ulkoiltu ja nukuttu. Luoksetulo ja istuminen sujuvat jo oikein hienosti! Tyttö on reipas ja kasvaa kovasti. :)



Tässä ovat ilmassa kaikki 6,3 kiloa pikkukoiraa....



Ja ottelu päättyi ilmeisen voitokkaasti! :P



"Minä poseeraan tässä hienosti käskyn alla ja näytän miten iso jo olen!"

Poliittinen eläin

Tänää Kuru oli päivähoidossa VINOn toimistolla Lotan kanssa. Ihan kivasti meni, vaikka taisi olla aika uuvuttavaa. Iltapäivällä käytiin vielä kaverin luona kyläilemässä, jossa Kuru tutustui 4-vuotiaaseen pikkupoikaan. Kovasti olisi Kurun tehnyt mieli ruveta leikkimään sen kanssa, mutta pentuparkaa estettiin.

Kasvatuspuolella fiilikset ovat aika hämmentyneet. Päästin Kurun iltalenkillä vapaaksi fleksistä ja se painalsi iloissaan 150 metrin päässä maailmaa tutkimassa, säikytteli ohikulkijoita ja piti hauskaa. Menin välillä piiloonkin, mutta ei tuota tuntunut hetkauttavan. Kutsuessa kirmasi luokse tovin mietittyään. Miten kummassa yksinolo voi samalle koiralle olla niin kovin vaikeaa? On se kyllä oudon huoleton kymmenviikkoiseksi...olin ajatellut että vapaanapitoa voisi harjoitella pentuaikana helposti, kun koira pysyy luonnostaan lähellä -ja vielä mitä. Vaikeampaahan tuon kanssa harjoittelu on, kun ei se ole käskyilläkään vielä hallinnassa. Huoh.

Ei Kuru kyllä muutenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä: aikuisia koiria ei kunnioiteta yleensä tippaakaan, haukkumalla ilmoitetaan kuuluvasti tyytymättömyydestä ja periksi ei anneta vaikka kuonosta vuotaisi jo verta. Kuru esimerkiksi hyppii päättäväisesti sohvaa päin lentäen kipeästi selälleen 9 kertaa peräkkäin, jos se joka kymmenennellä kerralla onnistuu pääsemään sinne. No, toisaalta periksiantamattomuus on plussaa sitten isona harrastuksissa. :) Virtaa pupelolla riittää uskomattoman paljon, onneksi se muistaa joskus nukkuakkin. Keskittymiskykykin on aika hyvä.

Moni on sanonut, että aivan kamala riiviö minulla ja että harvoin törmää noin jästipäiseen pentuun. Kuru on siis juuri sitä, mitä pitikin! :P En minä mitään lapasta halunnutkaan. :)

Se paisuu!

Kuru kasvaa nopeasti: nyt painoa on jo 5.7 kiloa! Ja koipeakin pukkaa. :)

Hienot korvat ja muuta uutta

Kurun korvat ovat nyt tanakasti pystyssä! Laittaisin kuvan, jos olisi yksikin hyvä....ehkä lisään sen myöhemmin. :) Kouluvierailut ja muu epäilyttävä mukanakulkeminen on edelleen jatkunut, koska pikkukoiran yksinolo on aika vaiheessa. Kymmenen minuuttia sujuu jo hyvin, mutta sen jälkeen alkaa huuto -joka jatkuu vaikka tunnin putkeen, jos on tarvis. :/ Pakko kyllä myötää, että ei sitä yksinoloa ole harjoiteltukaan niin intensiiviesti, että olisi varaa odottaa mitään muuta. Mutta nyt ryhdistäydymme, ovista ramppaaminen alkakoon!

Kuru on myös opetellut maahanmenoa, ehdollistunut naksuttimeen ja löytänyt vihdoin tasoistaan painiseuraa irlanninvesispanieli Granjasta. Tytöillä oli eilen sellainen mutanäytös että ei paremmasta väliä...ja arvatkaa miltä Kurun hienot valjaat nyt näyttävät?! Nyyh!

Granjan lisäksi pupelo tapasi myös talon muuta asukit eli vanhaherra Timin (villakoira) ja espanjanvesikoirat Jokun ja Kaukon. Hienosti tulivat juttuun, mitä nyt Kauko vähän haukkui kun tyttöjen meno meni sen mielestä liian villiksi. Mutta pitäähän isännän vähän nuorisoa komentaa! ;)

Mutta sellaista tällä erää, kuvia luvassa myöhemmin.

Poroja ei ole, vaan lampaita tulee!

Sain sukujuhlissa sovittua Kurulle ensi kesäksi lammaslauman paimennusharjoituksiin. Lampaat ovat mökkinaapurillamme toukokuusta lokakuuhun hoitamassa maisemaa lähes joka vuosi. Ja minä sain luvan opettaa siellä Kurua paimentamaan! Ainoa ongelma on se, että einhän minä tiedä koko hommasta yhtään mitään... Kukas minut opettaa paimennushommiin? :)

Wuf! sanoi Kuru kun lapsen näki.

Kurulla on selvästi näkyvissä jo aikuismaista pelko/väistämiskäyttäytymistä. Herkkä sosiaalistumiskausi takaa sen, että kaikkeen uuteen totutaan hyvin nopeasti, mutta ei kuitenkaan enää purematta niellä. Asiat, joihin se ei ilmeisesti ole kasvattajan luona siedättynyt (kuten mölyävät lapset), saavat aikaan tuumintatauon ja lyhyen ja ytimekkään haukahduksen. Ruumiinkieli kertoo varauksellisuudesta, jonka pikkukoira kuitenkin voittaa nopeasti (yleensä noin kolmannella kerralla ärsykkeeseen törmätessään). Päättelisin tästä, että Kurun tapa osoittaa epävarmuutta/pelkoa tulee aikuisenakin olemaan helpommin haukkuminen/muriseminen ja pörhistely "pakenemisen ja piiloutumisen" sijaan. Puolustusviettiä siis todennäköisesti löytyy, samoin rohkeutta.

Täytynee siis "mörköiässä" olla tarkkana, että aggressiolla koira ei saavuta rauhaa/uhka ei häviä louskuttamalla, vaan että pelottavista tilanteista otetaan niskalenkki ohjaajan opastuksella. Rauhallista ja periksiantamatonta siedättämistä, ylireippautta ja ihmisen turvaan ehdollistamista lienee siis luvassa tulevaisuudessa. Mikäs siinä. Ainoa mikä ehkä hiukan huolestuttaa on ympäristön reaktiot... kuinkahan moni jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti isoon, mustaan, pelottavasti louskuttavaan, nuoreen koiraan? :/ No, kai se on vaan sitten otettava vastaan kaikki paska, mikä niskaan kaadetaan. Ja toisaalta: noin nuoren koiran luonne ja regointitavat ehtivät tässä muuttua vielä moneen kertaan....

Punnitsin pikkuneidin: 4,9 kg. Vissiin ihan normaali paino yhdeksänviikkoiselle poropennulle?

Sosiaalistaminen on ollut aika tiuhatahtista: metrot, ratikat, bussit, erilaiset pinnat,vieraat sisätilat, ihmisvilinä, koulu :D, vieraat ihmiset ja kaikenlaiset Louskun tahallaan kotona aiheuttamat äänet (jotta pikkuneiti ei rupea ääniä vahtimaan) ovat jo ihan selvää kauraa. Koirista on tavattu Muusan lisäksi Ali (Muusan veli) ja espanjanvesikoira Nero. Lisäksi Kuru osaa jo auttavasti käsimerkistä istua ja on ehdollistettu omaan pyyhkeeseen siten, että se osaa käydä sille nukkumaan tai syömään luuta vieraissa paikoissa.

Kuulostaa kauhean paljolta viikon ohjelmaksi, mutta kun toinen on niin tavattoman lunki eikä helpolla stressaannu, niin olen uskaltanut olla liikeellä. Nukkuminen ja syöminen myös sujuu ihan paikasta riippumatta, että sekään ei ole pakottanut kotona pysymään. Toinen retkotti syvässä unessa äikäntunnillakin ilman huolen häivää. xD Sitä paitsi sisällä nyhjäily ei tunnu mitenkään riittävän reippaan neidin ohjelmaksi, se alkaa nimittäin kehitellä itselleen pian ihan omia seikkailuja.... ;P

Summasummarum: täällä menee oikein hyvin, ainoa ongelma on samanikäisten leikkikavereiden puute. :(

Ostoskeskuksessa

Tänään oltiin Kurun kanssa ihmettelemässä kaikenlaisia kummallisuuksia: metroja, busseja, ihmisvilinää, liukuportaita, spottivaloja ja erilaisia kävelyalustoja. Hienosti meni, on niin lunki tyyppi! Lapsiakin ollaan tavattu jo monia eikä ne enää niin jännitä. Kun pikkuista alkoi väsyttämään, harjoiteltiin omalle pyyhkelle rauhoittumista ja siinähän tuo nukkuikin sitten aimo tovin. :) Paljon on touhua pennun päivissä, vaan niin tuntuu olevan tarmoakin.

Hei maailma, täältä minä tulen!

Tällainen pikkutyttö tänne sitten muutti:


Kuru eli Iresa Wimpa saapui taloon sattumusten kautta. Olin suunnitellut pentua vasta ensi keväälle, kunnes huomasin lupaavan yhdistelmän. Kyseiset pennut olisivat luovutusikäisiä joulukuussa. Soitin sitten Pihlajamäen kasvattajalle kysyäkseni yhdistelmästä ja kertoakseni millaista pentua olen etsimässä. Sattumalta hänellä oli juuri silläkin hetkellä kuvaukseen sopiva sijoituskotia etsivä tyttönen jaloissaan....ja pakkohan sitä oli lähteä katsomaan.

Yritykset pitää pää kylmänä kaatuivat viimeistään siihen, kun tapasin pennun: se oli juuri kaikkea sitä, mitä olin etsinyt. Tarmokkaasti se pisti aikuisia koiria ojennukseen, ei nöyristellyt eikä arkaillut, häntä pystyssä ja omilla jaloillaan tukevasti seisten. Ihmiset otettiin avosylin ja iloiten vastaan. Saalisviettiä ja taistelutahtoa löytyy vaikka muille jakaa, avoimuutta, rohkeutta ja reippautta samaten. Neiti tuntuu olevan harvinaisen päättäväinen, kontaktihakuinen eikä ota paineita oikein mistään. Ääntään se käyttää kyllä myös arkailematta, mihin täytyy kiinnittää huomioita tulevaisuudessa. En kuitenkaan usko haukkumisen muodostuvan miksikään ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Täällä ollessaan se on jo kavunnut koirien yleensä pelottaviksi kokemat kierreportaat omatoimisesti ylös, ottanut mittaa peilukuvastaan, pissannut repun päälle ja karannut naapurin pihalle. :D Muusankin se jo tapasi ja taisi olla Kuru, joka vei sen painin 6-0. Muusaa tosin vahdittiin ja estettiin rajut otteet, mistä pentu sai toki tasoitusta. ;)


Ai minäkö?

Ensimmäinen yö nukuttiin samassa sängyssä, Kuru tyynyllä tietenkin. Eihän tuo penikka missään kopassa pysynyt. No, kyllä minun vieressä saa koirat nukkua kunhan oppivat menemään alas käskystä ja pyytämään luvan kun haluavat tulla. Ei pääse sitten mitään katastrofeja sattumaan kuralenkin jälkeen... :P


Kutittaa!

Mutta se on nyt sitten elämä taas täynnä pentumaisia asioita: pissapapereita, leikkejä, sosiaalistamista, yhteispelin opettelemistä sekä paljon kommelluksia ja hellyyttäviä hetkiä. :)

Kuru

Pieni porotyttö on saapunut sulostuttamaan elämääni! Huomattavasti odotettua aiemmin ja erinäisten sattumien kautta. Kuvia ja muuta lisää myöhemmin. :)

Jos...

Miskan syntymäpäivät, se täyttäisi tänään kolmetoista. Niin kova ikävä. Itkettää.

Porokoirakuvia

Tässäpä näitä lupaamiani kuvia viime viikonlopulta!

Serkuksilla on vauhtia!


Namikerjurit :)


Jörö,Tomera ja Louhi leikkivät


Tomera, 5kk neiti


Jörö


Metku


Louhi-neito


Louhi ja jörö ovat siis sisaruksia, tayttivät vastikään hienot 2 vuotta. :)

Difficultātem facit doctrīna.

Viikonloppu meni porokoirien toko-kisoja ja näyttelyitä katsellessa Jyväskylässä. Kivaa oli, kuvia ehkä myöhemmin! Muutoin kuuluu vaaleja ja vaaleja. Ja koulua. Ugh, olen latinankurssilla, jonne menin lähinnä vitsillä enkä osaa mitään... :P Mutta ei haittaa, otan huvin kannalta. Eipä tässä ihmeenpiä. Äänestäkää Lottaa!

Agiliitoilua

Olen viettänyt viikonloppua agilityn MM-kisoissa ja kivaa on ollut! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, urheilujuhlan tuntua ja tietenkin paljon upeita koiria ja ohjaajia: agility on todella yleisölaji. Vaikka en lajia kovin perusteellisesti tunnekaan (en ole koskaan harrastanut), en voi kuin syvästi kunnioittaa sitä työtuntien määrää, jonka koirakot ovat puurtaneet päästäkseen edustamaan maataan MM-kisoihin. Ja se silmiähivelevän saumaton yhteistyö ja intohimo, joka koirista ja niiden ohjaajista paistaa! Ah, mitä katseltavaa!

Olen itsekin aivan vahingossa ruvennut innostumaan lajista siinä määrin, että voisinpa kuvitella harrastavani sitä oman koiran kera joskus tulevaisuudessa. Muusan treenejä olenkin jo pitkään ollut seuraamassa. Kivaa on ollut myös päästä kokeilemaan ideoitani käytännössä Lotan ja Muusan kanssa. Minulla kun on paha tapa ajatella ja analysoida kaikkea niin perusteellisesti, että on kovin vaikea tyytyä valmiiksi annettuihin toimintamalleihin....olen usein kysymässä, että miksi noin, miksei näin. Rasittavaa varmaankin, sääliksi käy tulevia koulutusohjaajiani. :P

Porokoira

Niin, minulla on pitkään ollut haave nimeltä porokoira. Sellainen kaukainen, turvallisen mahdoton ja salainen haave poropaimenen pennusta. Ajatus, jolla leikin jo ennen Miskaa, sen aikana ja jälkeen. Viattomasti ja ilman todellisia aikomuksia.

Miskan kuoltua tuntui, että en halua koiraa enää koskaan: että en mitenkään kestä uudestaan sitä kaikkea huolta ja tuskaa, kun koira sairastaa ja lopulta kuolee. En antanut itselleni edes lupaa ajatella muuta. Ja silti minä näin päiväunia pienestä pennusta ja yllätin itseni silloin tällöin pohtimasta, millaista sen kanssa olisi. Se oli pelottavaa, olin menettämässä otteeni vakaasta päätöksestä.

Viimeinen niitti arkkuuni oli sisko, joka otti asian esiin uudestaan ja uudestaan, lupasi olla tukena ja apuna eikä ottanut mutinoitani vastaan kyseenalaistamatta. Tajusin lopulta itsekin, että Miska ja siihen liittyvä surutyö on oma juttunsa, toinen koira taas aivan omansa. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä pentu olisi mikään Miskan korvike, vaan aivan oma persoonansa ja projektinsa. Ja sitten hups vain, minä huomasin olevani keskellä pitkään kytenyttä haavettani. Vieläpä iloisen odottavasti ja innostuneesti, en suikaan ahdistuneena ja kauhusta jäykkänä.

Joko minä olen lopullisesti päästäni seonnut tai sitten olen löytänyt tästä maailmasta jotain, joka juuri minua varten: elämän koirien kanssa.

Tällainen minulle taitaa tulla sitten ensi keväänä :)

Alia hoitamassa

Niin, Lousku on taas saanut maistella koirallisen elämän arkea. Aika hyvältähän se maistuu: pitkät metsälenkit, kouluttelu ja hassutelu Alin kanssa on tarjonnut tervetullutta vaihtelua elämääni. Myös kämppä on kotoisa, viihdyn täällä oikein hyvin. Pesti jatkuu ensi perjantaihin, mutta jo nyt olemme saaneet Alin kanssa aikaan yhtä ja toista, kuten hajottaneet lampun, sotkeneet, edistyneet hihnakäytöksessä ja piereskelleet yhdessä sohvalla. :D

Ali on suhtautunut minuun yllättävän luottavaisesti ja tuttavallisesti: ei vierasta, ottaa kontaktia ja haluaa olla lähellä. Tavallaan vähän liiankin: yksinjääminen aiheutti sen verran stressiä, että maha meni sekaisin. Apteekin kautta kotiin siis. Nyt on koira paastolla ja saa attapecteja nassuun. Mitään sen suurempaa hätää ei kuitenkaan ole eikä Ali vaikuta mitenkään kipeältä. Normaali pinserimeininki siis jatkuu. :)

Sanovat, että aika parantaa. En tiedä, onko se totta: ikävä kasvaa päivä päivältä sietämättömämmäksi. Aluksi olin valtavan väsynyt ja hämmentynyt. Mutta ikävä, se tuli vasta myöhenmmin. Musertava tunne siitä, että jotain tärkeää on hukassa, että ei ole hyvä olla. Uudestaan ja uudestaan kuva Miskasta piirtyy verkkokalvolleni, tuskaisesti kuin keitaan kangastus janoon kuolevan silmiin. Levottomuus, ahdistus ja määrittelemätön hätä valtaavat mielen uudestaan ja uudestaan. Ja silti tiedän, että se on ohi nyt. Miskaa ei ole enää.

Koulu alkoi. Minä olen kotona ja sairastan. Makaan silmät kiinni ja pohdin: ajattelen, etsin ja kierrän kehää. Joskus minä vielä löydän. Näen. Jonain päivänä, jonain päivänä ihan varmasti. Tahdon uskoa niin.

Sitä odotellessa voisin juoda kupin teetä ja nukkua hiukan. Puikula on aika kiva. Minäkin voisin olla päivän pieni, ruskea ja nappisilmäinen ja rakastaa koko maailmaa omanani. Se olisi varmasti mukavaa.

Ikävä

Jos vain voisin koskea, leikkiä ja antaa suukon...edes kerran. Jos vain voisin kääntää aikaa ja pysäyttää hetken... Jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi, tekisin onnelleni kodin Miskan ruskeisiin silmiin. En tarvitsisi mitään muuta.



Mutta en voi. En enää koskaan.

Yleishyödytöntä elämää

Kun elämällä oli tarkoitus, kaikki oli erilaista. Mikään ei ollut helppoa, mutta sitäkin merkityksellisempää: oli suunta ja tavoite, päämäärä, vastaus, varmuus. Tunsi, että jokin on tärkeää; niin tärkeää, että ei tarvita muuta; että kaikki muu on toissijaista. Oli valmis mihin vain, jos se vain auttaisi kohti päämäärää.

Ja sitten muutamassa sekunnissa se kaikki katosi. On vain tyhjiä ruokakuppeja, tyhjiä ajatuksia ja tyhjiä päiviä, jotka valuvat aamusta iltaan vailla tarkoitusta. On saman tekevää, nouseeko ylös yhdeksältä, yhdeltä vai eikö nouse ollenkaan. Voi lähteä kävelylle tai olla lähtemättä ja kaikki tuntuu samalle, ei hyvälle eikä huonolle, ei yhtään millekkään.

Katselen kesäpäivän ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi en osaa samaistua niihin. Jokaisella on oma elämä, erilainen arki ja sarja tehtyjä valintoja, jotka ovat lennättäneet heidät siihen, kadulle minun tarkkailtavakseni. Mutta toisin kuin minä, he ovat menossa jonnekin. Kukin omaan suuntaansa, mutta yhtä vauhdilla ja määrätietoisesti.

Kadun kulkijoita katsellessa sekin alkaa tuntua yhdentekevältä, että onko suuntaa vai eikö ole, liikkuuko vai pysyykö paikallaan, haluaako vai onko haluamatta. Ja kuitenkin, jollain hassulla tavalla haluaisin, että minullakin olisi suunta. Että olisi jotain, joka antaisi elämälle merkityksen. Jokin väri tämän harmauden keskellä, edes hiukan mustaa tai valkoista.

Suljen silmät ja annan ajatusten lentää vapaasti sinne, missä haluaisin olla. Piirrän mieleeni kaukaista kesäpäivää, vihreää ruohoa, mökin ja auringon: muiston toisesta todellisuudesta, sellaisesta, jossa oli koira. Näen mielessäni ruskeiden silmien tiiviin, keskittyneen katseen; tarkkaavaiset, mustan karvan peittämät korvat; tuuhean hännän, joka heiluu odottavasti puolelta toiselle. Kuulen korvissani sen tutun, vaativan haukahduksen ja tassujen rummutuksen maata vasten, kun Miska säntää pallon perään, hyppää korkealle ilmaan ja nappaa kopin yhtä taitavasti kerta toisensa jälkeen. Muistan Miskan leikkisän, onnellisen virneen, joka levisi kuonosta hännänpäähän sen tehdessä sitä, mitä eniten rakasti. Siinä virneessä oli kaiken merkitys, minun elämäni suunta.

Miska on nyt kuollut

Se sai onnellisen ja rauhallisen lopun. Miska oli upea koira. Kuolleenakin se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Tassunjälkiä sydämessä,
onnen arpia puolikkaassa sielussa.
Tähän suruun ei ole lääkettä: se ei ole sairaus, joka sattuu.
Tuska ja kaipaus pysäyttivät minut, mutta eivät aikaa: aurinko nousee kai huomennakin, vaikka sinä näit sen tänään viimeisen kerran.
Nuku rauhassa rakas, ikuista unta minun sydämessäni.

Lomako?

Pakko kai se on yrittää päivittää tätäkin, vaikka en yhtään tiedä, mitä ja miten tänne kirjoittaisin. Kesäloma on taas alkanut puoliksi huomaamatta, ei kovin iloisissa merkeissä. Olen hekisesti aika uupunut, en suinkaan koulusta, vaan koirasta. Tai pikemminkin sitä koskevista vaikeista päätöksistä, joista en pidä, mutta jotka joudun tekemään halusin tai en.

Miskasta on tullut vanha ja kipeä. Ensimmäisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jälkimmäisessä on. Vielä sillä on kaikki suhteellisen hyvin -mutta alaspäin mennään ja rytinällä. Moni pelaisi pelin loppuun ja lopettaisi rakkainpansa vasta, kun sen elämä on silkkaa kärsimystä. Minä en kuitenkaan halua joutua sinne asti: minä en halua, että Miska joutuu kärsimään vain, jotta me ihmiset saisimme vähän lisää aikaa. Sillä ajasta tässä on enää kyse, Miskasta ei tervettä ja kivutonta tule enää koskaan. Päinvastoin sen elämä huononee päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti. Siksi minusta on oikein lopettaa Miskan tarina tähän kesään, nyt kun sen elämässä on vielä vähintään yhtä paljon hyvää kuin huonoa. Miska, jos joku, on ansainnut elämän, joka on loppuun asti tyydyttävää ja koiramaista. Koska koiran onni ja ilo ovat suurimmaksi osaksi fyysisiä, ei kipeä koira, ainakaan touhukas ja itsenäinen Miska, elä tyydyttävää elämää ruumis hajalla, vaikka ihminen vastaavassa tilanteessa vielä eläisikin.

En oleta, että kovinkaan moni pystyy ymmärtämään verrattain aikaista päätöstäni, mutta toivon, että jokainen tajuaa, että mitä ikinä teenkin, teen sen siksi että rakastan Miskaa niin hirvittävän paljon ja että haluan toimia oikein, rehellisenä itselleni. Ei tämä ole helppoa, en koskaan kuvitellutkaan, että olisi. Minuun sattuu paljon, niin paljon että sitä on ehkä vaikea ymmärtää. Se tuska ei näy ulospäin itkuna tai surullisina sanoina, vaan kietoo koko mielen mustaan verhoon ja kaivaa sydämeen valtavaa, hukuttavaa tyhjyyttä. Olo on raskas, väsynyt ja vanha, kuin olisin elänyt täällä jo aivan liian kauan.

Pidän kirjaa Miskan kunnosta vielä yli juhannuksen, mutta en usko, että se muuttaa mitään. Mutta se antaa aikaa hyvästellä ja yrittää sopeutua: selvittää itselleen vielä kerran miksi: miksi nyt, miksi ylipätään ja miksi minä, johon se sattuu niin paljon.

Hauskaa vappua!

Olen aivan naatti: päivä on ollut touhua täynnä. Koulun päälle riensin siskon luokse leipomaan (kasvispiirakkaa, mokkapaloja ja mustikkamuffinsseja), ravasin väentungoksessa kaupoissa ja lenkitin koiran. Päälle söin maittavan päivällisen ja nyt siemailen simaa ja rentoutan kipeitä jalkojani. Huomenna on vuorossa vappupiknikki Suomenlinnassa, sisältää ruokaa, juomaa ja mukavaa seuraa. Odotan innolla. Niin ja aion myös iskeä vappuvärit hiuksiini, hehee. :P

Nauttikaa kauniista säistä ja pitäkää hauskaa, mutta älkää ihmiset kiltit rikkoko pulloja kaduille, niillä tassuttelevat muutkin!

Ei mitään mielenkiintoista

Kokeet selvitetty, viimeistä jaksoa takana viikko. Pitäisi tehdä kauheasti aisioita, en jaksa edes ajatella mitä kaikkea. Väsyttää. Paljon.

Flunssa on onneksi lopullisesti selätetty ja Miskakin voi ihan hyvin. Ehkä se tästä, päivä kerrallaan.

Kysymyksiä

Tämä on livejournalin ongelma - ajattelemme olevamme läheisiä, mutta emme tiedä mitään toisistamme. Korjataakseni tämän haluan sinun kysyvän jotakin, joka sinun pitäisi mielestäsi tietää minusta. Jotakin, joka on aivan päivänselvää, mutta josta sinulla ei ole aavistustakaan.

Sitten postaa tämä omaan journaliisi ja ota selville, mitä ihmiset eivät tiedä sinusta.

Siirtyköön tämä nyt tänne bloggeriin, kun kerran kävin muualla kyselemässä.

Leikkiä ikä kaikki

Joo, kuten huomaatte, kipeänä on tylsää. Olen kuluttanut aikaa leikkimällä bloggerilla, vaikka en osaa oikein käyttää sitä. Pahoittelen suuresti, jos myrkynviehreä kauhistukseni aiheuttaa lukijoille päänsärkyä -minulla sitä on jo valmiiksi, joten en huomaa eroa.

Mutta pistä perhanasta saa vaihdettua tuon kommenttipalkin värin?

Flunssa

Miska voi taas ihan hyvin, minulla sen sijaan on mitä kamalin olo. Eilen illalla alkoi jo kuume nousta, mutta se ei ollut kyllä mitään verrattuna tähän. Silmät vuotaa, räkä valuu, pyörryttää, särkee ja kolottaa. Ibubrofeenia olen napsinut, mutta vaikutukset ovat aika laihoja. Eihän mulla ollutkaan kuin sata ja yksi asiaa, joitka olisi pitänyt tai olisin halunnut tehdä loman aikana. Mutta se siitä, ei onnistu tässä kunnossa. Olin jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kun väsyttää, mutta ei pysty nukkumaan (kaikki röörit tukossa); kun haluaisi nousta ylös, mutta ei pysy pystyssä tai kun särkee jokaista niveltä ja lihasta tekee mitä hyvänsä. Raivostuttavaa tämmöinen. :(

Harrastuksia?

Viimeaikoina on ollut jotenkin oudon turhautunut olo. Olen puuhaillut Miskan kanssa vähän sitä sun tätä: opettanut käsimerkit luoksetuloon, seuraamiseen, istumiseen, etsimiseen ja paikallaoloon sekä harjoitellut seuraamista ja opettanut täyskäännöksen vasemmalle selän takaa kiertäen. Kaikki edellä mainittu on mennyt toisi hyvin ja molemmilla on ollut hauskaa ja antoisaa.

Silti tuntuu monesti, että haluaisin enemmän. Haluaisin vielä vähän lisää hauskuutta, päänvaivaa, onnistumisen elämyksiä ja sitä hienoa tunnetta, kun tekee yhdessä koiran kanssa. Miskalle nykyinen on kuitenkin ihan riittävästi enkä todellakaan halua tehdä enempää kuin se jaksaa. Se olisi sitäpaitsi yksi varmimmista tavoista tappaa koiran motivaatio.

Kuitenkin haluaisin harjoitella paitsi enemmän, myös juttuja ("vauhtia ja vaarallisia tilanteita"), jotka ovat Miskan fysiikalle liikaa. Kaipaisin niin kovasti lisää kokemuksia ja haasteita, joista voisin oppia ja siten kehittyä ohjaajana. Toki sitä kehittyy koko ajan, mutta perustempuilla ja tokolla se on aika yksipuolista.

Olenkin löytänyt itseni mitä epätoivoisimmista tilanteista hamuamassa toisten koiria milloin mihinkin harjoitukseen, kentän laidalta istuksimasta ja haaveilemasta harrastuskoirasta. Jotenkin olo on jopa vähän syyllinen: eikö Miska muka kelpaa sellaisena kuin on.

Miska on maailman rakkain ja ihanin enkä ikinä vaihtaisi sitä mihinkään, se nyt on selvä. Mutta siitä huolimatta minä haluaisin kovasti puuhata myös asioita, joita Misen kanssa ei (enää) voi tehdä. Ja toisaalta haluaisin tehdä niitä juuri oman koiran kanssa, ristiriitaista.

Ehkä minä voin lainata välillä siskon koiraa, vaikka ei se tietenkään ole sama asia. Se on luonteeltaan sellainen, että sovimme huonosti yhteen: Muusa on nopea, hektinen häslä, kestää huonosti toistoa ja kiihtyy nollasta sataan puolessa sekunnissa. Toisaalta se oppii erittäin nopeasti, on tarkka ja suhteelisen helposti motivoitavissa. Minun ja Muusan suhteesta jää kuitenkin aina puuttumaan jotain, koska emme asu yhdessä eikä se ole minun koirani. Se "jotain" on harrastuksissa yllättävän olennaista. Se on sitä liisteriä, joka sitoo koiran sen omistajaan: yhteisiä kokemuksia, kömmähdyksiä, yhteen kasvamista ja yhdessä oppimista.

Joskus todella toivon, että minä ja Miska olisimmie törmänneet toisiimme aikaisemmin, silloin, kun se oli vielä nuori ja elämänsä kunnossa...

Tyhmästä päästä kärsii koiran ruumis

Täällä kakka lentää taas. Ihan voin itseäni kiittää tästä: annoin koiran syödä keppejä, riehua itsensä kipeäksi ja jotta ripuli olisi taattu, heitin päälle vielä vatsansekoittaja-Rimadylit. *tap, tap*, hienosti toimittu, viisas tyttö olet!

Mutta ei se kuulkaa enää tunnu niin pahalta. Ihminen leipääntyy. Siihenkin tottuu, että itsellä on paha olla, koska koira on kipeä. Rutiinilla, sillä nämä hoituu.

Jänishousun lista

Miksi on taas niin surullinen ja hermostunut olo, vaikka mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut? Miksi minua ei ollenkaan ilahduta kevät eikä tuleva kesä, vaan päin vastoin ahdistaa?

Ajattelin listata tähän kaikki ne asiat, joita tällä hetkellä pelkään. Ehkä ne sitten jättävät minut rauhaan.

-Kesä, että siitä tulee yhtä hirveä kuin viimeksi ja että tällä kertaa en selviydykään.
-Miska: pelkään Miskan jokaista osaa, pelkään harjata ja silittää sitä,tutkia ja katsella, koska jos jokin on pielessä, niinä hetkinä sen huomaa. Ihan yhtä paljon pelkään olla tutkimatta, koska vielä kamalampaa olisi, että sillä olisi jokin huonosti ja minä en huomaisi sitä. Loppujen lopuksi taidan siis ylipäätään pelätä, mistä, milloin ja miten se seuraavaksi rampautuu.
-Perhe ja ystävät. No, se tavallinen, että jollekin sattuu jotain.
-Oma typeryyteni on pelottavaa. Jonain päivänä olen vielä paksummassa liemessä kuin mitä pystyn nielemään.
-Koulu: epäonnistuminen, pelkään, että vuoden kuluttua huomaan vain tuhlanneeni aikaa ja viiden vuoden kuluttua, että en oppinut mitään, että kaikki on unohtunut.
-Kipu: että sattuu, päähän tai ruumiiseen.
-Ihmisyys pelottaa, se että me tuhoamme täältä kaiken kauniin.
-Tulevaisuus. En tiedä kumpi pelottaa enemmän: että sitä ei olisi, vai se että on.
-Vanheneminen; että joudun hautaamaan omat vanhempani tai mikä vielä pahempaa, että niistä tulee raihnaisia, muistamattomia ja avuttomia; että jonkun pitäisi kääriä niitä vaippoihin ja pestä ja nöyryyttää eli "hoitaa". Minusta ei ole sellaiseen: se on liian rumaa ja ihmisarvoa alentavaa.
-Pettyminen: se että toivoo tai haluaa turhaan.
-Valinnat. Pelkään, että valitsen väärin ja kadun jälkeenpäin; että en osaa tehdä oikeita ratkaisuja silloin kuin se olisi kaikkein tärkeintä.
-Kiintyminen ja luopuminen. Pelkään, että kiinnyn liikaa asioihin, joista joudun ennnenpitkään luopumaan.
-Epätoivo: pelkään hetkiä, joina tunnelin päässä ei näy valoa.
-Pelkään, että olen huonoa seuraa eikä kukaan jaksa minua.
-Pelkään, että pelkäämisestä ei tule koskaan loppua.

Miten montaa asiaa sitä osaakin pelätä samanaikaisesti...

Kas, hengissä yhä!

Vuoden vanhempi, vaan ei täysi-ikäinen vielä. Mutta eihän täällä kukaan nuorene. ;)
Ps. Päivämäärä on muuten sama kuin Aku Ankalla. :D

Osaa se papparainenkin!

Eilen illalla sattui jotain hupaisaa: Miskasta paljastui aivan uusia puolia. Kas kun tavalliselle iltalenkkipolullemme oli ilmestynyt kaatunut peinoiskoripalloteline. Se lymysi juuri polun alkupäässä, jossa katulampun valo häipyy ja vaihtuu metsän pimeydeksi.

Ja mitä tekee pupupöksy-Miska, joka normaalisti juoksee esim. pelkäämiänsä raketteja pakoon häntä koipien välissä ja pyrkii syliin (kyllä vain, se ainoa kerta, kun Miska osoittaa mitään sylikoirataipumuksia)? No, peruuttaa hiukan taaksepäin minun viereeni ja aloittaa siitä sitten kostean murinan ja kumean haukun nikavillat ja häntä pystyssä yrittäen pullistua niin pelottavaksi kuin suikin mahdollista; minä en voi muuta kuin revetä nauruun. Pupupöksy-Miska on yhtäkkiä niin suurta ja puolustusviettistä koiraa että johan siinä alkaa koripallotelineetkin tutista!

Mutta kaikki hauska loppukoon aikanaan: käskin Miskan istumaan ja menin itse verenhimoisen telineen luokse (tässä vaihessa Miskan haukku kuulosti jo vähän kimeänhätääntyneeltä, mutta se istui kuitenkin kuuliaisesti paikoillaan) ja vähän kopauttelin sitä ja sanoin Miskalle, että tulee katsomaan. No, papparainen lopetti sitten hämmentyneenä murinan ja haukun, tuli nuuskimaan telinettä ja heilutti sitten minulle rennosti häntää sen oloisena, että heh heh, kerrankos sitä erehtyy. Nostimme telineen pytyyn ja jatkoimme matkaa tätä jännittävää välikohtausta naureskellen. =D

Skrubun asumus

Seuraavassa siis nopeasti räiskittyjä kuvia Maastikselle.

Akvaarion tilavuus on 250l, nafti, mutta menee, kun konnalla on maa-alue erikseen eli kaikki 250l ovat uimatilaa. Akvaariossa ei tällä hetkellä ole pohjamateriaalia koska siellä ennen ollut sora keräsi itseensä tuhottomasti sontaa lappoamisesta huolimatta ja heikensi siksi veden laatua. Ihanteellinen olisi ehkä jokin pohjaan viritettävä ruohomatto tai sitten isorakeinen kivimurska. Paljas lasi näyttää silmään kamalalta, mutta ei tunnu konnaa juuri häiritsevän. Ennen kaikkea se on ratkaisuista vaivattomin ja hygieenisin. Akvaario on sijoitettu huoneen perälle nurkkaan, vastapäätä lounaisikkunoita. Akvaarioon paistaa siis aurinko osan päivää, joskaan ei kovin voimakkaasti.

Akvan sisustus hiukan vaihtelee (virikkeellistämistä), nyt pohjalla on vain pieni kanto ja sisäsuodatin. Välillä siellä on mm. keraaminen uunivuoantapainen syvä astia, isompi monihaarainen kanto, seepiansuomu lillumassa, porkkana roikkumassa narusta jne. vaihtelu virkistää. Sisustus kuitenkin niin, että esteetöntä uimatilaa jää mahd. paljon. Punakorvat ovat myös sen verran voimakkaita, että mitään sellaisia viritelmiä ei kannata laittaa, jotka saa puskemalla kumoon. Skrubu ainakin harrastaa ihan omatoimista sisustusta eli siirtelee kantoja ym.

Akvan yläpuolella on itse tekemäni (pleksiä+silikonia+ruohomattoa+taustat) irrotettava terraarionpuolikas, jossa on sisustuksena pari kiveä (pitävät ruohomaton paikallaan). UV-lamppu ja lämpöspotti ovat kiinni klipsuilla ja lampun asentoa voi säädellä. Molemmissa on ajastin. Lämmittelyalueelle konna pääsee kiipeämällä ensin levähdyskannolle (kiinni köydellä viereisessä lipastossa)ja siitä sitten rampille. Skrubu oppi homman aika nopeasti. Ulkosuodattimen letkut olen laittanut nalkkiin kannon ja lasin väliin, ettei Skrubu pääse kiskomaan niitä (muuten on vedet äkkiä lattialla). Levähdyskannolta pääsee hyppäämään lattialle (asia on työn alla), mutta onneksi siihen suoritukseen tarvitaan jo sika huono mäihäkin. Pudotus ei ole kovin korkea ja lasku on pehmeä (matto), että loukkaantumisriski on pieni, vaikka se riski on tietysti olemassa.

Mitähän vielä...no, tässä nyt lyhykäisyydessään, kysy jos tulee mieleen jotain. :)

Mökkikuvia viime viikonlopulta

Mökki


Saunarakennus

Missähän minä olen?

Poseeraus huomioliivi päällä.


Paistjärven maisemia.

Miska istuu ilta-auringossa odottamassa hitaita tallaajia.

Miska kaivoi jostain maailman eltaantuneimman tennispallon ja kantoi sitä ympäriinsä onnessaan.

Majavan jälkiä:




Tässä sitten muutaman tältäpäivältä Pikku-Muusan ja muiden iskän synttärivieraiden lähdettyä:

Miska kävi nukkumaan Muusan viltille kaikessa hiljaisuudessa...;)

Vihdoin rauha...

Haparoivia askeleita kohti jotakin uutta

Päätin, että en anna periksi. Minä sopeudun, koska se on ainoa vaihtoehto. Askel kerrallaan, minä olen päättänyt luoda Miskalle hyvän arjen. Siitä ei tule samanlaista kuin se, mitä joskus oli, mutta siitä voi silti tulla ihan hyvä.

Kaikki lähtee minusta: minun on luovuttava joistain asioista, keksittävä uusia, opeteltva elämään koiran kanssa toisin. Teen sen, jotta Miska ei joudu luopumaan yhtään enemmästä kuin mistä se on jo luopunut. Kuulon heikkeneminen tai näön kehnous ei ole sen vika eikä sen elämänlaatu saa käsrsiä siitä minun lamaantumiseni takia. Siksi olen ottanut ensimmäiseksi tavoitteeksi seuraavaa:

1. Käsimerkit. Opetan Miskalle käsi-vartalomerkit kaikkeen tarvittavaan. Niin suurieleiset, että se näkee ne kaukaakin niissä käskyissä, joissa se on tarpeen. Sellaisia ovat esimerkiksi luoksetulo ja pysähtyminen. Muut voivat olla vähäeleisempiä, koska koiran voi kutsua lähelle niitä suorittamaan. Ja sanomattakin on selvää, että minulle on aivan sama, miten hölmöltä mahdollisesti näytän niitä käyttäessäni. Miska määrittäköön, mikä käy ja mikä ei. Käsimerkit on syytä opettaa nyt, kun Miska kuulee vielä jotain, siltä varalta, että kuulo jatkaa heikkenemistään.

2. Katsekontakti. Miskasta opetetaan kyttääjä. Spontaanista katsekontaktista seuraa aina palkka. Katsominen on aina kannattavaa.

3. Turvallisuus. Opettelen tarkkailemaan ympäristöä valppaana, uusin silmin. Opettelen välttämään vaaratilanteet.

4. Lakkaan katkeroitumasta. Opettelen haluamaan sitä, mikä on saavutettavissa ja keskityn siihen. Lopetan voivottelun ja itsesäälin. Paskaa tapahtuu kaikille ja toisille vieläpä niin paljon enemmän kuin minulle...


Siinäpä sitä: eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Epätietoisuus

Kävimme tänään lekurilla ja saimme ripuliin sen perinteisen tylosiini+pahoinvointilääke kuurin. Korvat tutkittiin, otettiin näytteitä, laboroitiin ja putsattiin ja tässä tulos: lievä tulehdus toisen korvan suulla, troppia (salvaa) siihen. Bakteeri+hiivataso normaali. Kuulon rajuun heikkenemiseen ell ei osannut sanoa mitään, totesi vain, että mikään ei viittaa sisäkorvassa olevan tulehdusta tms. Laittoi siis kuulovamman vanhenemisen piikkiin ja epäili, että kuulon huonontuminen on oikeasti alkanut aikoja sitten, emme vain ole huomanneet sitä. Muuta ei selviä ilman erillisiä kuulotutkimuksia, joita ell ei ilmeisesti pitänyt tarpeellisina.

Oli vanhenemista tai ei, jos kuulo huononee samaa vauhtia kuin viimeisen kuukauden-parin aikana, Miska on kuuro ennen kesää. Mistään ei tietenkään voi tietää, tapahtuuko niin vai jämähtääkö kuulo tähän asteeseen. Paremmaksi se ei ainakaan enää tule. Olen ihan puulla päähän lyöty: mitä hittoa tässä nyt sitten pitäisi tehdä.

Miten huonokuuuloisen ja huononäköisen, nivelrikkoisen ja mahaongelmaisen koiran kanssa oikein eletään? Miten sitä voi käskyttää tai pitää vapaana? Pitäisikö mennä lisätutkimuksiin tai toiselle eläinlääkärille?

Niin ja vielä pisteenä iin päälle: silmäluomessa huomattiin patti, joka pitää todennäköisesti poistaa ennemmin tai myöhemmin, ettei ärsytä silmää.

Juuri kun kaikki oli taas niin hyvin...

...niin Miskan maha meni sekaisin, tällä kertaa ihan kunnolla. Tänään on paska lentänyt, oksentanutkin tuo poloinen on. Oltiin mökillä pari viimepäivää, en tiedä mistä tämä nyt taas tuli. Viime viikkoina on pientä vatsan löysyyttä/ripulia ollut muutaman kerran, mutta vetelää on tullut silloin tasan yhden kasan verran ja se siitä, ei mitään tähän verrattavaa. Iltaa kohden meno on Attapektilla ja paastolla rauhoittunut, ehkä se taas tästä. Miska itse on niin reipas, vaikka olo onkin silmin nähden kurja!

Eikä tässä ikävä kyllä kaikki. Meillä on myös korvaongelmia. Miska on jo pidempään (muutaman viikon) rapsutellut oikeaa korvaa (ja vain sitä)ja saanut ohimon yläpuolelle pienen haavankin aikaan. Haava on tosin betadinella parantunut -ja auennut raapimisesta uudestaan. Mystistä tässä on se, että korvassa itsessään ei näytä olevan mitään vikaa (ja siksi en ole vienyt koiraa eläinlääkäriin), ei töhnää, ei hajua - mutta Miska ei ilmeisesti kuule kunnolla. Se selvisi nyt sitten mökillä suhteellisen varmasti.

Aikaisemminkin olemme vain luulleet, että sillä on kevättä rinnassa, huono motivaatio tms. ja siksi käskyt kaikuvat kuuroille korville. Mutta nyt erinäisten pillitestien ja käytännön vaaratilanteiden jälkeen on todettava, että kyse ei ole uppiniskaisuudesta vaan korkeintaan reilussa kuukaudessa radikaalisti huonontuneesta kuulosta. Miska ei kuule, kun auto ajaa pihaan tai joku tulee kotiin, ei luoketulokäskyä kauempaa eikä reagoi puheäänellä sanottuihin käskyihin, jos niihin ei liity mitään eleitä. Ja ennen kuin kukaan ehtii kauhistella, miksi eläinlääkäriin ei ole menty jo aikapäiviä sitten, todettakoon, että kuulemisen testaaminen ei ole kauhean helppoa, saati huonokuuloisuuden spontaani huomaaminen. Koira kun lukee eleitä aika etevästi.

Mutta nyt sitten mennään lekurille näyttämään korvia ja selvittämään tätä hämmentävää tapausta. Voi kai olla, että kuulo heikkenee vanhemmiten, mutta ei kai se noin nopeasti voi tapahtua? Ja entä se rapsuttelu?

Mitä minuun tulee, niin yllätys yllätys: ahdistaa ja pelottaa vaihteeksi. Miksi en vienyt Miskaa lääkäriin heti, kun se rupesi rapsuttelemaan? Mitä jos se kuuroutuu?

Joskus tuntuu, että minusta ei ehkä sittenkään ole koiranomistajaksi; että olen liian herkkä tai lapsi tai jotain; että Miskassa on vain liian paljon. Silloin toivon, että olisin vähän vanhempi, vähän viisaampi, vähän vahvempi... ja pystyisin pitämään Miskasta vähän paremmin huolta.

Akvaariokuvia

Tässä nyt siis uusi akvaario, 100 litarinen mustaneonien tuleva koti. Vesi on vielä bakteereista sameaa, kasvit vasta siirretty ja kypsyminen kesken, mutta kyllä siitä jo hiukan osviittaa saa. Kasvit ovat kaikki samoilta seuduilta (Etelä-Amerikka, Brasilia) kuin tulevat kalatkin eli jonkin sortin biotooppi on kai kysessä. Lisää kuvia luvassa myöhemmin (koittakaa kestää).







18o litrainen, kalat näkyvät epämääräisinä läiskinä, jos ovat näkyäkseen.






Tässä vielä Skrubu aamulekottelullaan (lamppu on normaalisti päällä, laitoin sen pois kuvan oton ajaksi)

Kursseja

Maastis haastoi minut kurssien keksintään. No, täältä pesee. Minä puolestani heitän haasteella Annaa.

Kurssiojelma keväälle 2008:

1. Ylösnousemuskurssi
-Kuinka päästä aamulla ylös sängystä, kun jokainen lihaksesi ja hermosolusi sitä pientä, isällisellä äänellä nalkuttavaa lukuunottamatta, on täysin toimintakyvytön?
Kurssilla harjoitellaan erilaisia itsepiiskausmenetelmiä, rakennetaan sägystä pystyynnostavia, herätyskellon kanssa rytmitettyjä laitteita, kokeillaan vaihtoehtoisia herätyshoitoja kylmästä vedestä kukkatippojen kautta kofeiiniruiskeisiin sekä harjoitellaan vakuuttavia selityksiä toistuvaan tunneilta myöhästelyyn.

2. Suunnitelmallista koirankoulutusta -kurssi
Otitko naksuttimen käteesi vailla tarkkaa käsitystä siitä, mitä välikriteereitä "treenaamasi" nouto itseaisassa pitää sisällään? Muutitko mieltäsi liikkeen lopullisesta ulkoasusta kesken harjoittelun? Unohditko pohtia, montako toistoa sisällytät jaksoon ja montako jaksoa tuokioon? Entäpä perusasiat, mitä, missä, miten ja miksi? Tuliko taas vain sähellettyä innostuksen puuskassa vailla järjen hiventä?
Kurssilla paneudutaan koulutuksen maltilliseen suunnitteluun, ylöskirjaamiseen ja loppuunasti ajatteluun. Pohditaan miten säännöllisestä epäsäännöllisyydestä päästään järjestelmälliseen ja harkittuun koirankoulutukseen. Ja mikä ihmeellisintä: saadaan tuloksia aikaan!

3. Koulutus on mekaaninen taito -kurssi
Putoilevatko namit kädestä? Etkö pysty samanaikaisesti hallitsemaan koiraa, nameja, kosketusalustaa, naksua ja itseäsi? Eikö ajoitus osu kohdalle sitten millään? Oletko aina koiraasi jäljessä? Paloiko pinna? Saatko alituisesti koulutusohjaajalta kommentteja epämäärisestä steppaamisesta, kääntyilystä, vingurtamisesta, viuhtomisesta tahi muusta pakkoliikkeenomaisesta kehonhallinnan puuttumisesta?
Kurssilla harjoitellaan koirankoulutusta monipuolisesti ryhmissä -ilman koiraa. Kehitetään ohjaajan motorisia taitoja erilaisen liikunnan keinoin sekä videoidaan jokaisen osallistujan käytännön treenausta Hirvittävän Totuuden läväyttämiseksi silmien eteen. Erilaisia kehon- ja mielentilan hallintaan liittyviä harjoituksia on myös luvassa runsain mitoin.


4. Irti suklaasta -kurssi
Hujahtiko Fatserin sininen ohimennen naamariin? Söitkö joulukalenterin jokaisen luukun tyhjäksi jo kuun toisena päivänä? Metsästitkö lempisuklaatasi taas kolmestakymmenestä eri kaupasta?
Tumma-, vaalea-, maito-, pähkinä-, minttu-, marjasuklaa jne. tällä kursilla syödään suklaata niin paljon, että sitä ei tee mieli enää ikinä elämässä.

5. Käytännönmatematiikkaa koiranomistajille -kurssi
Kurssilla opetellaan hallitsemaan matematiikan perusmenetelmät. Tehtävien aiheet poimitaan käytännön elämästä, kuten:
Mari lopettaa työt markkinointisihteerinä ja hankkii vastedes tulot kenneltoiminnasta. Kun kustakin koirasta saa keskimäärin 320 euroa, ja ruokaan menee yhteensä 180 euroa kuussa, niin montako piskiä Marin täytyy myydä vuodessa, jotta hän saavuttaa verottomat kuukausitulot 1500 euroa? Muita kuluja syntyy 130 euroa kuussa. Mari hoitaa itse eläinlääkärin tehtävät. Koirat myydään pimeästi.

Jos perinnölliset sairaudet lisääntyvät 9 prosenttia kussakin sukupolvessa, kun koirat valitaan jalostuskäyttöön näyttelymenestyksen perusteella, niin montako sukupolvea tarvitaan perinnöllisten sairauksien kaksinkertaistumiseen?

Laren rottweiler Mustard tarvitsee päivittäisen liha-annoksen. Koululaiset pääsevät koulusta klo 14 ja kävelevät viiden kilometrin tuntinopeudella. Mustardin nopeus on 20 km tunnissa. Kerrostalon kulmalle olevaan kohtaamispaikkaan on koulusta 200 metriä ja Laren kotoa 150 metriä. Mihin aikaan Mustard tulee lähettää matkaan, että se yllättää sopivasti nurkan takaa tulevat lapset? ;D

6. Ajanhallintakurssi
Vuorokaudessa on 24 tuntia. Tunnissa on 60 minuuttia. Minuutissa on 60 sekuntia. Ihmisen pitää nukkua 8 tuntia vuorokaudessa. Suomessa eletään keskimäärin 75 vuotiaksi. Se tarkoittaa, että sinä et ehdi tehdä kaikkea eikä sinun edes tarvitse.

Siinäpä noita, osallistumisia otetaan vastaan!

Sisko auta!

Yritin tässä taannoin laskea, että kauanko Miska on ollut meillä. Muistin, että se tuli kolme vuotta sitten helmikuussa, mutta yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ole hajuakaan päivämäärästä....ja sitten aloin jo epäillä, oliko se sittenkään helmikuu....

Muistan kyllä sen päivän erinomaisesti, sen hetken kun ensimmäisen kerran tapasimme; miten Miskan häntä heilui iloisesti ja henki haisi kuin tukkeutunut viemäri; miten se oli samaan aikaan niin ihana ja jännittävä ja uusi ja hämmentävä. Ja miten se oli paikassa, josta kaikkein viimeisimmäksi olisin odottanut löytäväni koiran, saati jonkun, joka opettaisi minulle, millaista on olla tyytyväisen sijaan onnellinen tai miltä tuntuu olla niin surullinen, ettei enää edes ymmärrä surevansa.

Olisi siis kiva voida rengastaa kalenterista päivä, jolloin meidän ja Miskan tiet kohtasivat. Osaisikohan siskokulta auttaa siinä? :)

Kakkaongelmia

Miskalla on taas mahavaivoja. :( Tällä kertaa ei onneksi (?) ole ripulia tms. vaan vatsa on ollut tänään todella kovalla, ilmeisesti keppien syönnin seurauksena. Aamulenkillä ressukka ensin päkisteli ja päkisteli ilman tulosta, ja sitten kun sai jotain aikaan, niin kävi hullusti. Kakka jumiutui peräaukkoon (osittain jäätyikin) eikä liikkunut minnekkään ilman avustusta. Eihän siinä muu auttanut kuin kiskoa se ulos, mikä tietenkin sattui ja koira huusi kuin tapettava. Ei se edes mitään kunnon kakkaa ollut, vaan lähinnä keppimössöä. Sitten menimme äkkiä kotiin ja huuhtelin lämpimällä vedellä loput pois ja paikat puhtaiksi. Miska oli niin surkeana, että pahaa teki sitä väkisin suihkutella. Tämän päivän se on sitten ollut kaurapuuro-raejuustodietillä.

Kaikkeen sitä koiranomistaja joutuukin: kuinkahan monen täytyy vedellä paljain käsin kakkaa ulos koiranpepusta kädet jäässä ja koiran kiljuessa? Ja voin taata, että ei todellakaan naurattanut eikä naurata vieläkään.

Uutta ja Wanhaa

Vuotava 128 litrainen purkki on edelleen myymättä, ei ole kuulunut ostajia, vaikka laiton ilmoituksen AW: iinkin. No, ei se mitään, uusi on jo tulossa eikä vanhasta rahaa olisi juuri irronnut kuitenkaan. Sain siis isukin ylipuhuttua 74 litraisen akvan hankintaan. Tulee kuulemma synttärilahjaksi (13.3, 17 v.), vaikka aijonkin rahdata sen kotiin jo hiihtolomalla. Olen niin innoissani!

Suunnitelmissa on perustaa oma pönttö mustaneoneille, joista olen tunnetusti jo pitkään haaveillut. Kasvit ja mahdollinen pohjakala(t) ovat vielä ihan auki, mutta onneksi altaan kypsyessä on aikaa pohtia. Runsaskasvinen, hämärähkö, pehmeän ja happaman (tai ei nyt niinkään, pH 6-6.5) veden akvaario on kuitenkin tarkoitus rakentaa eli se jo karsii vaihtoehtoja hiukan. Mutta kunhan nyt saan ensin altaan pystyyn ja kypsymisen käyntiin, siinäkin on jo ihan paljon puuhaa.

Oi, siitä tulee niin hieno...

Huomenna on tiedossa Wanhojen tanssien kuvausta.Vaatteet ja kuvausvehkeet on kunnossa ja viritetty, mutta silti hiukan jänskättää. Olisi niin minun tapaistani sössiä koko homma...
Toisaalta on hauska nähdä kaikki tutut tanssimassa ja räpsiä kuvia isolla salamalla kuin joku ammattikuvaaja konsonaan. Asunikin on kuulemma siinä suhteessa vakuuttava. Joopa joo, kunhan näkevät lopputuloksen...

Kirsu voi jo paremmin ( ja vähän muitakin ilonaiheita)

Miskan kirsu on alkanut parantua! Hurraa! Ahkeraa rasvausta jatketaan vielä, koska vaikka haavauma (t) ovat kutakuinkin parantuneet, kirsu on vielä selvästi kuiva ja rohtunut reunoilta. Eiköhän se kuitenkin tästä. En vain ymmärrä, mikä tuon yhtäkkisen rohtumisen sai aikaan, eihän täällä ole nyt ollut edes pakkasta tai muuten kuiva ilma...ellei huoneilma sitten. Mitään tietoa/arveluita kellään?

Tässä vertailun vuoksi pari kuvaa:


Tässä näkyy jotenkuten rohtumat sieraimen ympärillä ennen rasvauksen aloitusta...
...ja tässä sama nenukki viisi päivää myöhemmin.
ja tässä myös. Keltainen läikkä nenän kulmassa on jokin mystinen kuvaan ilmestynyt roska, nenässä sitä ei enää näkynyt.



Ja sitten voin todeta, että selvisin koeviikosta olosuhteisiin nähden kunnialla, vain matikka meni oikeasti huonommin kuin mihin olisi ollut mahdollisuudet : enkku vitosesta 7, ruotsi vitosesta 9, matsku ysistä 7, bilsa kutosesta 8, blisa ysistä 9, ET kakkosesta 10, kuvis ykkösestä 9. Että taidan kuitenkin rankan jakson jälkeen onnitella itseäni, vaikka matsku edelleen vähän harmittaa (kuitenkin, mitä voi olettaa, jos tekee kokeen kuudesta tehtävästä kolme ja puoli...)


Vielä yksi ilonaihe: edistymme noudossa, kapula pysyy suussa jo 4 sekuntia, jee! ;) Joo, myönnetään, olen naksutellut sitä aika laiskasti kun on toi seuraaminen ollut enemmän työn alla (ja käännökset ovat muuten tiivistyneet huimasti). Miskasta on hauskaa kaikki tyynni, ei sillä niin väliä, mitä harjoitellaan.