perjantai 30. marraskuuta 2007

Ahdistus

Koeviikko on taas ohi, huomasin osaavani paljon vähemmän kuin mitä vielä tiistaina kuvittelin. En ole erityisen pettynyt. Koululla tuntuu olevan aika vähän merkitystä nykyään: aivoni askartelevat aivan muissa asioissa.

Ajatukset kiertävät kehää päivästä toiseen, etsivät ratkaisua, jota ei taida olla olemassa. Miksi on niin käsittämättömän vaikeaa hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat? Miksi on vain niin paljon helpompaa hakata päätä seinään, vaikka pääkin olisi siitä jo kipeä? Miksi toiset pääsevät vastoinkäymisistä yli ja osaavat vaihtaa suuntaa umpikujissa, joihin toiset kaatuvat? Voisipa joku kertoa minulle murheettomuuden salaisen reseptin...että voisin olla huoleton ja viattoman iloinen, kuin lapsen silmässä kylpenyt.

miten, miten, miten

keskiviikko 28. marraskuuta 2007

Hierontaa

Hieroja tuli ja hieroi, tunnin aikana ehdimme jutella paljon. Hän totesi, että selkä on tosiaan kipeä/lihakset jumissa ja niimpä sovimme että hän käy toistaiseksi kerran viikossa niitä hoitamassa. Kuitenkin muuten Miskalla on ikäisekseen erittäin hyvät ja pehmeät lihakset, oli hierojan arvio. Keskustelimme liikuttamisesta, ravinnosta ja lihashuollosta ja sain ihan hyviä vinkkejä, vaikka perusjutut tietysti tiedänkin. Hän muun muoassa vinkkasi, että Espooseen on perustettu hiljattain koirakylpylä, jossa koiraa voi käydä uittamassa. Täytyy ottaa siitä enemmän selvää, olisi kiva, jos uimaan pääsisi talvellakin. Miskakin käyttäytyi mallikelpoisesti, vaikka tunti on tietysti koiralle pitkä aika malttaa olla aloillaan. Hieronta kuitenkin selvästi rauhoitti ja tuntui siitä hyvältä, joskin vähän kummalliselta, olihan kerta ensimmäinen. Hieronnan jälkeen herraa pissatti, hierontahan kiihdyttää aineenvaihduntaa. Kaikin puolin positiivinen kokemus, jäi ihan hyvät fiilikset ko. hierojasta (niitä kun on vähän kaikenlaisia).

sunnuntai 25. marraskuuta 2007

Arkea

Sain pyydystettyä Miskalle hierojan, hän tulee tiistaina ensimmäiselle visiitille ja suunnittelemme sitten yhdessä jatkoa. Miska on voinut hyvin, ollut suorastaan riehakas.
Olemme tehneet metsälenkkejä ja Miska on spurttaillut niin, että heikoimpia hirvittää. Tai siis minua hirvittää.

Katson miten se hyppii ja pomppii mättäillä, mutta sen sijaan että nauraisin vapautuneesti niin kuin joskus, melkein kuulen, miten nivelet rutisevat, rikkoontuvat millimetrin tuhannesosa kerrallaan; melkein tunnen selässäni sen vihlaisun, joka saa Miskan kompuroimaan; hengähdän pelästyneesti, kun näen että etujalka pettää hetkeksi alta. Pelkään, että kohta sattuu taas.

Sitten, kuin huomaamatta, pelko muuttuu surunsekaiseksi suuttumukseksi. Vihaksi siitä, että täytyy pelätä; että toiset ovat terveitä ja toiset eivät; että elämä on epäoikeudenmukaista ja rumaa ja että täytyy sinnitellä ja sopeutua aina vain huonompaan ja huonompaan, koska on asioita, joita kukaan ei voi muuttaa. Asioita, joita ei tilannut ja jotka tulivat silti. Tuntuu, että olisi helpompi vain jättää koko koira metsään, hutaa perään että tapa ittes sinne saatana ja juosta pois, koska on niin väsynyt siihen tunneliin, jonka päässä ei ole valoa.

Kuitenkin samalla tajuaa, että kaikki on kiinni siitä, miten itse suhtautuu kokemaansa: näkeekö metsässä juoksemassa iloisen vai sairaan koiran, Miskan vai ongelman. Tavallisina päivinä minä näen ne molemmat, hyvinä vain iloisen koiran ja huonoina vain sairaan. Tänään oli taas se huono päivä.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Talvi on tullut!


Se on täällä, vuodenajoista kaunein. Lumi, jää, tuuli, kylmyys, sinisyys -rakastan niitä täydestä sydämestäni. Sen sijaan en pidä loskasta, ruskeasta märästä lössöstä, joka Helsingin talveen erottamattomasti kuuluu, vaikka ajan kuluessa siihenkin on tottunut. Toivon että lunta sataisi lisää, paljon, paljon lisää ja että meri jäätyisi. Voisinpa jo samoilla lumikuusten keskellä, juosta jäällä, hiihtää, luistella... vaikka pahoin pelkään että pääsen talven makuun kunnolla vasta kun tulen Intiasta, siis joululoman jälkeen. Olenkohan jotenkin kummallinen, kun minulla ei ole mitään hinkua paeta talvea? Jos ilmaston lämpenemisen seurauksena Helsinkiin tulee Tanskan ilmasto, taidan muuttaa pohjoiseen.

Miska on voinut oikein hyvin, polvi on ilmeisesti parantunut täysin. Huomenna otan yhteyttä hierojaan ja koitan saada sitä asiaa järjestettyä. Elämä tuntuu olevan raiteillaan. Vaikka olen minä jo oppinut, että se tunne voi haihtua yhdessä sekunnin murto-osassa.

Oikeastaan on aika pelottavaa, miten Miska määrittää elämääni. Ajatukseni, tunteeni ja tekemiseni riippuvat siitä halusin tai en. Jos Miskalla on kaikki hyvin, on minullakin; jos Miskalla on jokin hätänä on minullakin ja yleensä vielä potenssiin kaksi.

Toisaalta se ilo ja onni, joka valtaa mielen, kun näen, että Miska nauttii, riemuitsee, voi hyvin ja on tyytyväinen, on todellisinta, yksinkertaisinta ja vilpittömintä onnea, mitä tiedän. Se tekee elämästä elämisen arvoista, vaikka kaikki muu olisi päin härän pyllyä( mitä se onneksi harvoin on). Ehkä sellaista ei voi kokea ilman, että Miskasta aiheutuva ahdistus ja suru on sekin sitä kaikkein yksinkertaisinta, musertavaa tuskaa, joka tuntuu repivän rikki jostain syvältä sielusta.
Ja ehkä se kaikki tuntuu siltä juuri siksi, että Miska on vilpittömin, todellisin, yksinkertaisin ja iloisin olento, jonka tunnen ja sellaisenaan niin tavattoman rakas. Päivääkään en yhteisestä elämästämme vaihtaisi pois, en edes niitä kaikkein vaikeimpia.

tiistai 6. marraskuuta 2007

Kurkistus peiliin

Miskan polvi vaikuttaa parantuneen, seuraavaksi suuntaamme hierojan pakeille. Toko, joka nyt on aina ollut lähinnä jokinlaista puuhastelua, on jäänyt äärimmäisen vähähälle. Naksuttimella olen opettanut kosketusalustaa, muuten silläkin tohuaminen on aika jäissä. Turhauttaa. Tunnen samaan aikaan syyllisyyttä siitä, etten ole puuhaillut Misen kanssa ulkoilua ja aktivointileikkejä enempää ja toisaalta outoa pelkoa siitä, että koira menee rikki, jos johonkin ryhdyn.

Turhautumisen lieveilmiöt ovat kanssaihmisten kannalta ikäviä. Kun on kerääntynyt kovasti halua tehdä ja oppia eikä voi purkaa sitä omaan koiraan, alkaa hiukan katkeroituneena tarkastella muiden tekemisiä. Arvostelen niin kuin minulla olisi siihen mitään oikeutta saati pätevyyttä, kommentoin, neuvon ja muutenkin osoitan, millainen pässinpää todellisuudessa olen. Mutta ehkä asian tiedostaminen on askel parempaan. Suuta soukeammalle, kun en mitään mistään tiedä ja nöyrä asenne, että voisin oppia - siinä tälle ikiteinille parannettavaa näin alkuun.

Olen myös huomannut, että me ihmisetkin opimme osittain samoin kuin koirat: riittävän vahva tunnetila voi saada kerrasta aikaan pysyvän muistijäljen, jossa tunnetila yhdistyy tapahtumahetkellä vallineisiin olosuhteisiin. Näin on nimittäin käynyt minulle. Olen alkanut vaistonvaraisesti pelätä paikkaa ja tilannetta, jossa Miskalta lähti jalat alta. Kun kuljen siitä koiran kanssa läpi, pulssi nousee, hengitys kiihtyy ja mielen valtaa jotenkin alkukantainen pelko ja epäluuloisuus, johon ei tehoa järkeily eikä tosiasioiden tiedostaminen. Ja se, jos mikä, on pelottavaa. Minulla kun ei tälläisia pelkoja ole koskaan aiemmin ilmennyt.

En sitten tiedä, onko lääkekin sama kuin koirilla: vastaehdollistaminen. Pitäisikö minun syödä jäätelöä aina lähempänä ja lähempänä kohdetta, ensin ilman koiraa, pysytellen koko ajan pelkoreaktion alapuolella. Edetä askel askeleelta lähemmäs...Voisihan sitä kokeilla.

Kaimion uusi kirja on mielenkiintoinen ja kattava, suosittelen. Sitä olenkin sitten lukenut, kun olisi pitänyt tehdä koulutöitä. Tosin matikkaa olen laskenut tunnollisesti. Ajatella, lukion vaikeimmaksi tituleerattu kusrssi on jo yli puolenvälin ja minä olen yhä kirkkaasti kärryillä. Ihminen on kehityskelpoinen, uskon.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Eläinsuojelurikoksien tuomioita on kovennettava

Viimeaikoina eläimiä on kohdeltu kaltoin oikein urakalla: koiratappelut, snautserikennelin pentutehtailu tapaus, Lempäälästä pelastettu koiralauma ja monta muuta. Ei voi kuin ihmetellä ihmisten julmuuden määrää, kun eläimet laitetaan kärsimään vailla mitään järjellistä syytä. Mutta lähes yhtä järkyttävää on yhteiskunnan ja kanssaihmisten kyvyttömyys puuttua tähän julmuuteen.

Laissa eläin on monesti lähes omaisuuden asemassa ja niiden eläinsuojelulakien nojalla, jotka ovat olemassa, voidaan antaa ragasitukseksi korkeitaan kaksi vuotta vankeutta. Useimmiten eläinten kaltoin kohtelusta selviää lievillä sakoilla, eläinrääkkäyksestäkin seurauksena on sakkojen lisäksi usein vain määräaikainen eläintenpitokielto, jota kukaan ei käytännössä valvo. Mikään eläimelle aiheutetun kivun, tuskan ja kärsimyksen määrä ei näytä olevan riittävän suuri, jotta siitä voitaisiin langettaa käytössä oleva kahden vuoden vankeusrangaistus. Edes elinikäistä eläintenpitokieltoa ei tohdita käyttää, vaikka olisi vankat näytöt siitä, että lakia rikkonut ihminen ei ole kykeneväinen eläimistä huolehtimaan.

Jos tätä vertaa niihin rangaistuksiin, jotka lankeaisivat, jos ihmisille ja etenkin lapsille, jotka ovat monessa suhteessa samalla tavalla muiden armoilla kuin eläimet, tehtäisiin vastaavia asioita, voi helposti päätellä, ettei eläimen kärsimystä pidetä kovinkaan todellisena eikä eläimellä katsota olevan minkäänlaista itseisarvoa. Kuitenkin: Mitä eroa on ihmisen ja muun eläimen kivulla? Ei niin mitään, sanoisin.

En usko, että rangaistuksilla voidaan välttämättä estää tekoa tapahtumasta tai että vankilasta marsissi välttämättä ulos sen parempana kuin on sinne mennyt. Jotain hyötyä tuomioista kuitenkin on. Kun ihminen laskee tiilenpäitä, hän ei voi vahingoittaa itseään eikä muita. Eläintepitokiellon saanut ei periaatteessa voi toistaa tekosiaan. Ennen kaikkea rangaistusten koventamisella viestitettäisiin, että eläinten kärsimys on todellista ja että ihminen ei ole ainoa eläin, jolla on oikeus elää kärsimättä. Ehkä siten myös ihmisten asenteet eläimiä kohtaan muuttuisivat enemmän empaattisiksi ja vähemmän hyötykeskeisiksi. Niin kauan, kuin eläintä kohdellaan kuin välinettä, se ei elä hyvää elämää, johon sillä epäilemättä on oikeus.

Toivonkin, että lainsäädäntöä muutetaan mitä pikimmiten. Törkeän eläinsuojelurikkomuksen lisääminen ja eläin/ympäristönsuojelurikoksen sisällyttäminen niihin rikoksiin, joista voidaan tuomita vaikka rikos olisi tehty ulkomailla, olisi hyvä alku. Edistystä ei kuitenkaan ole kuulunut. Onko vika poliittisen tahdon puuttumisessa vai missä? Ihmisten pohjattomassa typeryydessä?
Hoi siellä Arkadianmäellä! Herätkää!