Nivelrikko

Miskalla todettiin sitten nivelrikko. En voi sanoa olevani kovin yllättynyt, oikeastaan päinvastoin. Miskan isoäidin ollessa saksanpaimenkoira, jolloin geneettistä taipumusta löytyy, oli odotettavissa, että Miskallekkin tuo vaiva ilmestyy. Nivelrikkoa ei voida parantaa, eikä vaurioita korjata, mutta oireita voidaan helpottaa. Miskalla rikkoa on eniten lonkkanivelissä-yllätys yllätys- ja niitä se myös taivuteltaessa aristaa.
Lääkäri antoi kipulääkkeitä ja lisäravinnetta, sekä ohjeita liikutuksesta.

Miskan pitäisi saada paljon tällaista liikuntaa:

-liikkumista vapaana
-säännöllistä ja monipuolista liikuntaa
-uimista
-liahaskuntoa kasvattavaa ja ylläpitävää liikuntaa

ja välttää tällaista liikuntaa:

-hihnalenkit
-"kerran viikossa revitykset"
-yksipuolinen asfalttiliikunta

-Painoa ei saa tulla yhtään lisää.

Liikuttamisessa on kuitenkin yksi ongelma:
Jos koira ei tule toisten koirien kanssa toimeen niin, että sitä olisi mitään järkeä viedä koirapuistoon ja sen tulisi saada liikkua mahdollisimman paljon vapaana, missä sitä voi laillisesti liikuttaa?
Vastaus: ei käytännössä missään.

Olen siis moraalisen ongelman edessä. Onko minulla oikeus aiheuttaa haittaa muille (esim. koirapelkoisille) vapaana olevalla koiralla, jos se on koiran paras? Miska on kyllä tottelevainen ja koulutettu koira, joka on hallinnassa, mutta se ei varmasti yhtään lohduta ihmistä, joka sattuu eksymään esim. tiellemme metsässä ja pelkää koiria kuollakseen: hänhän ei voi tietää vastaan tulevan koiran tottelevuutta tai kiltteyttä. Lisäksi eläin on aina eläin ja voi erikoisessa tilanteessa käyttäytyä hyvinkin arvaamattomasti. En siis voi kieltää, etteikö vapaana oleva koira olisi riski ympäristölleen, vaikka riski ei olisikaan suuri.

Oletetaan, että minulla olisi oikeus ko. toimintaan. Eikö kaikilla muillakin pitäisi silloin olla vastaava oikeus? Ja mitä seuraisi, jos kaikki nivelrikkoiset koirat (nivelrikko vaivaa n. joka viidettä koiraa), myös ne jotka ovat vähemmän hallinnassa, liihottelisivat vapaina pitkin maita ja mantuja? Luulen, että lisää koiravihaa, joka taas on kaikkien koiranomistajien haitaksi.

Ja lisäksi sitten se pikkuseikka, että koiran vapaanapito on pääsääntöisesti laitonta ja minä juuri harmillisesti yli 15 v. ja rikosoikeudellisessa vastuussa.

Tsemppiä Miska!

Miskan maha oli tässä välillä jo ihan ok, nyt se on taas ripulilla. Ja liikkumisessa on jotain häikkää, jalat lipsuu alta ja välillä ei lenkkeily oikein innosta...laahustaa perässä. Huomenna isukki vie sen eläinlääkäriin (siellä ollaankin jo ihan vakiasiakkaita), itse olen muusavahdissa.
Toivon että ne eläinlääkärit osais auttaa...ne on melkein kuin pelastusenkeleitä, mutta aina niilläkään ei keinot vaan riitä.

Koita jaksaa Miska, sä oot sellanen sissi! Me autetaan sua, olet ihana.

Ja sitten on pakko purkautua yhdestä pissapäästä, joka ahdisteli meitä metrossa.
Astuttiin koiravaunuun ja huomasin vapaan penkkialueen, jossa istu vain sellanen viiskymppinen asiallisen näköinen pukumies, ei ollut humalassa tai mitään. Mentiin siihen sitten Miskan kanssa (Miska ei missään vaiheessa edes vilkaissut miestä), keskustelu meni suunnilleen näin:
- Pidätkö sen koiran poissa musta sitten?
-Pidän, mutta tämä on koiravaunu, että jos hirveästi häiritsee, niin voi mennä sellaseen vaunuun, johon koiria ei saa viedä.
- On koira vaunu, mutta pidä se silti. (tuima katse)
-Pidän, pidän.

Sitten se oli pitkään hiljaa, kunnes Miska kävi sinne jalkatilaan makaamaan (ei edelleenkään koskenut mieheen).

- Jumalauta, pidä nyt se paskanen koiras!
- Anteeksi? Tämä on edelleen koiravaunu, täällä saa koira olla.
- Et sä silti voi antaa sen olla ihan miten vaan.
- Muita sääntöjä ei ole, kuin että sen pitää matkustaa jalkatilassa. Missäs se susta näyttää olevan? Sitä paitsi, jotta mä viitsisin tehdä yhtään mitään, pitäis käyttäytyä asiallisesti ja puhutella kunnioittavasti. "Paskanen koira" ei ole asiallista käyttäytymistä.
- Vitun huora mä heitän sen sun koiras seinään seuraavaksi!
- Uhkailet sä? ( tässä vaiheessa mulla alko adrenaliini virrata)
- Uhkailetsä (kimeästi sanottuna, naurua)
- Toi oli laiton uhkaus, soitanko poliisit?
- No kuule soita!

(kaivan puhelimen esiin, mutta ei ole kenttää, kun ollaan Puotilan kohdalla)

-Jaaha, ei ole kenttää. No sitten teen rikosilmoituksen. Mikä sun nimi on ?

Tyyppi valahtaa valkoiseksi ja alkaa katella ikkunasta, ei vastaa.

-Kysyin, että mikä sun nimi on.

Tyyppi on edelleen hiljaa.

-Jaaha, haluatko sä todella tehdä tästä näin monimutkaista? No sitten odotellaan Vuosaareen (päättäri) ja kutsun vartijat pyytämään ne henkilötiedot sulta. (hymyilen kauniisti)

Tyyppi kattoo mua hetken ja alkaa näyttää pakokauhuiselta.

- "Rastila, Rastböle"
Tyyppi ottaa reppunsa ja pakenee Rastilan merikselle sanaakaan sanomatta. Totean perään:
- Ei voi muuta sanoa, kuin että raukkamaista.

Huomaan, että koko metrovaunu tuijottaa minua ja Miskaa.


Ei olisi siitäkään miehestä uskonut ulkoapäin, että laukois tollasia. Teki niin mieli vetää sitä lättyyn. Hillitsin kuitenkin itseni ja käyttäydyin mielestäni mallikelpoisesti. Olen ylpeä. :)

Vanha koira

Olen miettinyt viime aikoina, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kun Miska tuli, niin se tarkoitti mulle vaan, että koiralla on elämää takana enemmän kuin edessä. Käytännössä se oli yhdentekevää -täysillä painettiin eteenpäin. Nyt se on jotenkin tullut todellisemmaksi. Kun katson Miskaa, tajuan, että se ei ole niin kuin Muusa. Sen mieli on levollinen ja kroppa kulunut, käytetty. Tuntuu, että se on tajunnut elämästä jotain -se näkyy sen katseesta. Miskan kanssa on helppo kommunikoida, se ymmärtää. Miska tietää, mitä se tekee. Sen mieli on enemmän kuin mitä se on ollut nuorena.

Siksi kai on vaikeaa ymmärtää, ettei sen ruumis ole entisensä. Ripulia, patti kaulassa, rappeumaa munuaisissa ja vaikeuksia liikkumisessa -niitä ei Muusalla ole. Jotenkin ne tuntuu niin vääriltä, epäreiluilta. Ei Miska ole ansainnut sellaista. Ehkä mun on vaikea ymmärtää kun olen itse niin nuori. Tottakai tiedän että me kaikki vanhenemme ja että jokaisen taival päättyy aikanaan -tiedän, mutta en oikeasti ymmärrä. Ja jos ei ymmärrä, on vaikea hyväksyä.

Jos olen rehellinen itselleni, niin myönnän, että Miskan vanheneminen pelottaa minua. Enemmän kuin tuttujen ihmisten, koska se ei voi sanoin kuvailla, miltä siitä tuntuu. Minä vain seuraan sivusta ja katson, kun tuntematon voima muuttaa sitä. Ja itseeni verrattuna vielä tavattoman nopeasti. Haluaisin ottaa Miskan pois ajasta, pysäyttää kellon, vaikka tiedän, että se olisi väärin sen lisäksi, että se on mahdotonta. Kaikki mun stressaaminen, panikoiminen ja hössöttäminen on sitä, kun hädissäni etsin sitä stop-nappulaa, jota ei ole olemassa. Syytän itseäni, koska se on helpompaa kuin sen hyväksyminen, etten voi tehdä mitään.

Ihailen ihmisiä, jotka osaavat ottaa asiat niin tyynesti, ihmisiä, jotka toteavat vain, että elämä on sellaista ja että ei kannata murehtia liikaa. En minäkään halua murehtia, mutta silti tunnen oloni voimattomaksi ja surulliseksi, joskus ahdistuneeksi. Tiedän, että se ei hyödytä ketään, päinvastoin, mutta en voi sille mitään.

Tekee kipeää ymmärtää, miten tärkeä Miska on minulle. Kun se olisikin vain koira, niin kuin minä ole sille vain ihminen. Mutta kun se on happi keuhkoille, auronko iholle ja nauru vatsalle. Miten minä opin elämään ilman sitä, sitten kun se joskus lähtee?

Ripulia jälleen

Miskalla on taas ripuli. Eilen isukki kertoi aamulenkiltä tultuaan, että ripulia tuli ja herra pistettiin attapektpaastolle. Iltapäivälenkillä Miska ulosti normaalit pökäleet (minun läsnäollessani) ja illalla isukki halusi antaa sille pienen annoksen ruokaa (jauhelihaa ja riisiä). Aamusta minulla ei ole tietoa, mutta epäilen, että herra ei ole silloin tehnyt mitään tai sitten on olleet normaalit (muussa tapauksessa oletan, että minua olisi informoitu asiasta) ja saanut pienen aamuannoksen.

Kun tulin koulusta kotiin, koira oli levoton tavalla, josta tiesin heti, että ulos oli päästävä. Niimpä ryntäsimme lähimpään puskaan kykkimään ja katsomaan, mitä tuli -ripuliahan sieltä. Kahden tunnin päästä sama rulijanssi, mutta joukosa oli jo jotain kiinteämpääkin. Kotona annoin taas kaksi tablettia attapektiä.

Alan olla enemmän kuin uupunut tähän Miskan mahan reistaamiseen, en fyysisesti vaan henkisesti. On äärimmäisen turhauttavaa seurata vierestä, kun rakkaalla on paha olla ja pohtia, että mikä sen taas aiheutti, voinko tehdä jatkossa jotain toisin välttääkseni tämän. Tai tuntea jatkuvaa epävarmuutta siitä, mikä on vakavaa ja mikä ei, koska pitäisi lähteä eläinlääkäriin, mitä siellä voitaisiin tehdä ja voidaanko pieneen koiraan tunkea jatkuvasti milloin mitäkin mömmöjä. Enkä ikävä kyllä voi olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että tämä kaikki on seurausta minun typerästä Barf-ruokinnastani. Ei voida poissulkea mahdollisuutta, että vanhan koiran valmiiksi herkälle vatsalle ja suolistolle luut ja rustot olivat liikaa. Ja vaikka syy ei varsinaisesti olisi Barfissa kannan kuitenkin vastuun toisen elämästä ja hyvinvoinnista ja tällaisina hetkinä tunnen väkisinkin laiminlyöneeni tehtäväni. Olisin voinut esimerkiksi olla antamatta nappuloita silloin, kun en saanut hellaa toimimaan ja vahtia, että Miska ei olisi syönyt keppejä täyttömäellä ja Uutelassa. Molemmat ovat asioita, joista ell varoitteli. Miksi sitten en tehnyt niin? Miksi en poissulkenut riskejä, joiden olemassaolon hyvin tiesin?

Koska olin ylioptimistinen hölmö. Koska ajattelin, että ehkä tällä kertaa Miska voisi nauttia keppien jyystämisestä ilman seuraamuksia ja että ei kai yksi nappula-annos niin vaarallinen voi olla. Koska minulla ei ollut selkärankaa katsoa nälkäistä koiraa silmiin ja sanoa että ei tipu tai kieltää koiralta sen suurta huvia.

Neljän tunnin lenkki

Lauantaiseen tapaani nukuin myöhään ja sikeästi. Herätys tuli vinkuvan koiran muodossa siinä yhdentoista kieppeillä, siispä ylös, ulos ja lenkille. Lähtö sujui rivakasti unisuudesta huolimatta, mutta juuri kun olin läimäissyt ulko-oven kiinni, mieleeni juolahti eräs ajatus: avaimet. Niin, ei ole vaikea arvata, että ne eivät olleet taskussani.

Ei siinä muu auttanut, kuin soittaa isukille Jyväskylään, että mistäs löytyy vara-avaimet, kun Lottakaan ei ollut maisemissa. Sukulaisilla sellaiset olisivat olleet, harmin vain, että sukulaiset olivat Paistjärvellä mökillä ja tulivat vasta kolmen maissa. Siihen asti piti siis olla aamulenkillä. Juuri silloin, kuin tilauksesta, puhelin piippasi ja Sini kysyi lenkkiseuraa. Suostuin ilomielin ja niinpä lähdimme Miskan ja Nellin kanssa Uutelaan.

Uutelassa aika vieri nopeasti upeassa säässä ja mukavassa seurassa. Miska vietti koiran elämää uiden (luulisi että merivesi on vielä kylmää), piehtaroiden ja keppejä syöden. Neljän kilometrin jälkeen se alkoi kuitenkin kaivata kotiin ruokakupin ääreen, kun ei ollut saanut vielä aamuruokaa. Puhelin soi kahden maissa ja lähdimme takaisinpäin siinä uskossa, että ovenavaajat olisivat pian asemissa.

Vaan toisin kävi. Vara-avainta ei ollut löytynyt. Päätin siis soittaa kiinteistöhuoltoon, että tulevat avaamaan oven. Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen: koska en ole kirjoilla paikassa, jossa asun, eivät he ensin voineet tulla avaamaan ovea. Kuitenkin isukin soitettua heille lakimiehen ja asunnonomistajan ominaisuudessaan mieli oli jo muuttunut ja ovenavaaja saapui puoli neljältä.

Luppu hyvin, kaikki hyvin, voisi kai sanoa. Ainakin Miska huokaisi helpotuksesta päästyään sisään ja saatuaan ruokaa. Ja tulihan siinä mukavan pitkä lenkki kohottamaan niin koiran kuin omistajankin kuntoa.

Täyttömäellä

Tähän blogiin on tarkoitus kirjoitella minun ja ennen kaikkea Miskan kuulumisia. Alkakoon se tämän päivän tapahtumista.

Miten totuttaa toisiinsa itse arvokkuus ja itse riehakkuus?
Viemällä ne täyttömäelle ja laskemalla irti, oli minun ja isosiskon vastaus -ja hyvinhän se toimi. Eilen meno oli vielä vähän hermostunutta, mutta tänään Muusa ja Miska tulivat suorastaan toimeen keskenään. Ei siihen loppujen lopuksi ihmeitä tarvittu: riittää kun on lääniä, aikaa, iloista mieltä ja muutama tarkkaavainen silmäpari. Muusa on myöskin saanut edellisen yrityksen jälkeen lisää ikää ja oppinut paljon lajitovereistaan, että sekin saattoi vaikuttaa asiaan. Nyt se jo hoksaa, mitä Miskan (ja Lotan) ärähdykset tarkoittavat ja osaa antaa Miskalle tilaa. Miska taas tuli siihen tulokseen, että Muusa on liian pieni ja mitätön äristäväksi. Oikeastaan koirat olivat aika hupaisa parivaljakko -toinen lipuu arvokkaasti eteenpäin, kun toinen säntäilee sinne tänne ja tervehtii maailmaasyleilevästi jokaisen vastaantulijan aina voikukasta kaksijalkaiseen.

Uusia haasteitakin ilmeni: kun yritti käskyttää toista koiraa, molemmat olivat innokkaina paikalla sähläämässä. Sillä, huutaako "Muusa" vai "Miska", ei tuntunut olevan mitään merkitystä. No, eipähän tarvitse huudella kumpaakin erikseen luokse tiukan paikan tullen.

Loppujen lopuksi olen toiveikas tulevan mökkikesän suhteen: eiköhän nuo kaksi vielä samaan mökkiin mahdu. ;)