Koulutuspohdintaa

Tajusin juuri, että Kuruhan saa ensimmäiset rokotukset viikon päästä: kuukauden päästä ovat jo ovet avoinna "koirakouluihin". En vain ole vieläkään ihan varma, haluanko mennä yhteenkään.

Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.

Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.

Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!

Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.

Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?

Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.

Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?

Lunta!

Kuru on vihdoin päässyt elementtiinsä: lumi on täällä! Pentu peuhaa siinä riemua täynnä, hyppii, pomppii, kierii ja mönkii. :) Muutoin tänne ei kuullu mitään ihmeellistä. Parin tunnin yksinolo on jo sujunut joten kuten ilman että koira on ainakaan koko aikaa huutanut. Muusa-tätiä ollaan ahdisteltu ja painittu Granjan kanssa sekä leikitty, syöty, ulkoiltu ja nukuttu. Luoksetulo ja istuminen sujuvat jo oikein hienosti! Tyttö on reipas ja kasvaa kovasti. :)



Tässä ovat ilmassa kaikki 6,3 kiloa pikkukoiraa....



Ja ottelu päättyi ilmeisen voitokkaasti! :P



"Minä poseeraan tässä hienosti käskyn alla ja näytän miten iso jo olen!"

Poliittinen eläin

Tänää Kuru oli päivähoidossa VINOn toimistolla Lotan kanssa. Ihan kivasti meni, vaikka taisi olla aika uuvuttavaa. Iltapäivällä käytiin vielä kaverin luona kyläilemässä, jossa Kuru tutustui 4-vuotiaaseen pikkupoikaan. Kovasti olisi Kurun tehnyt mieli ruveta leikkimään sen kanssa, mutta pentuparkaa estettiin.

Kasvatuspuolella fiilikset ovat aika hämmentyneet. Päästin Kurun iltalenkillä vapaaksi fleksistä ja se painalsi iloissaan 150 metrin päässä maailmaa tutkimassa, säikytteli ohikulkijoita ja piti hauskaa. Menin välillä piiloonkin, mutta ei tuota tuntunut hetkauttavan. Kutsuessa kirmasi luokse tovin mietittyään. Miten kummassa yksinolo voi samalle koiralle olla niin kovin vaikeaa? On se kyllä oudon huoleton kymmenviikkoiseksi...olin ajatellut että vapaanapitoa voisi harjoitella pentuaikana helposti, kun koira pysyy luonnostaan lähellä -ja vielä mitä. Vaikeampaahan tuon kanssa harjoittelu on, kun ei se ole käskyilläkään vielä hallinnassa. Huoh.

Ei Kuru kyllä muutenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä: aikuisia koiria ei kunnioiteta yleensä tippaakaan, haukkumalla ilmoitetaan kuuluvasti tyytymättömyydestä ja periksi ei anneta vaikka kuonosta vuotaisi jo verta. Kuru esimerkiksi hyppii päättäväisesti sohvaa päin lentäen kipeästi selälleen 9 kertaa peräkkäin, jos se joka kymmenennellä kerralla onnistuu pääsemään sinne. No, toisaalta periksiantamattomuus on plussaa sitten isona harrastuksissa. :) Virtaa pupelolla riittää uskomattoman paljon, onneksi se muistaa joskus nukkuakkin. Keskittymiskykykin on aika hyvä.

Moni on sanonut, että aivan kamala riiviö minulla ja että harvoin törmää noin jästipäiseen pentuun. Kuru on siis juuri sitä, mitä pitikin! :P En minä mitään lapasta halunnutkaan. :)

Se paisuu!

Kuru kasvaa nopeasti: nyt painoa on jo 5.7 kiloa! Ja koipeakin pukkaa. :)

Hienot korvat ja muuta uutta

Kurun korvat ovat nyt tanakasti pystyssä! Laittaisin kuvan, jos olisi yksikin hyvä....ehkä lisään sen myöhemmin. :) Kouluvierailut ja muu epäilyttävä mukanakulkeminen on edelleen jatkunut, koska pikkukoiran yksinolo on aika vaiheessa. Kymmenen minuuttia sujuu jo hyvin, mutta sen jälkeen alkaa huuto -joka jatkuu vaikka tunnin putkeen, jos on tarvis. :/ Pakko kyllä myötää, että ei sitä yksinoloa ole harjoiteltukaan niin intensiiviesti, että olisi varaa odottaa mitään muuta. Mutta nyt ryhdistäydymme, ovista ramppaaminen alkakoon!

Kuru on myös opetellut maahanmenoa, ehdollistunut naksuttimeen ja löytänyt vihdoin tasoistaan painiseuraa irlanninvesispanieli Granjasta. Tytöillä oli eilen sellainen mutanäytös että ei paremmasta väliä...ja arvatkaa miltä Kurun hienot valjaat nyt näyttävät?! Nyyh!

Granjan lisäksi pupelo tapasi myös talon muuta asukit eli vanhaherra Timin (villakoira) ja espanjanvesikoirat Jokun ja Kaukon. Hienosti tulivat juttuun, mitä nyt Kauko vähän haukkui kun tyttöjen meno meni sen mielestä liian villiksi. Mutta pitäähän isännän vähän nuorisoa komentaa! ;)

Mutta sellaista tällä erää, kuvia luvassa myöhemmin.

Poroja ei ole, vaan lampaita tulee!

Sain sukujuhlissa sovittua Kurulle ensi kesäksi lammaslauman paimennusharjoituksiin. Lampaat ovat mökkinaapurillamme toukokuusta lokakuuhun hoitamassa maisemaa lähes joka vuosi. Ja minä sain luvan opettaa siellä Kurua paimentamaan! Ainoa ongelma on se, että einhän minä tiedä koko hommasta yhtään mitään... Kukas minut opettaa paimennushommiin? :)

Wuf! sanoi Kuru kun lapsen näki.

Kurulla on selvästi näkyvissä jo aikuismaista pelko/väistämiskäyttäytymistä. Herkkä sosiaalistumiskausi takaa sen, että kaikkeen uuteen totutaan hyvin nopeasti, mutta ei kuitenkaan enää purematta niellä. Asiat, joihin se ei ilmeisesti ole kasvattajan luona siedättynyt (kuten mölyävät lapset), saavat aikaan tuumintatauon ja lyhyen ja ytimekkään haukahduksen. Ruumiinkieli kertoo varauksellisuudesta, jonka pikkukoira kuitenkin voittaa nopeasti (yleensä noin kolmannella kerralla ärsykkeeseen törmätessään). Päättelisin tästä, että Kurun tapa osoittaa epävarmuutta/pelkoa tulee aikuisenakin olemaan helpommin haukkuminen/muriseminen ja pörhistely "pakenemisen ja piiloutumisen" sijaan. Puolustusviettiä siis todennäköisesti löytyy, samoin rohkeutta.

Täytynee siis "mörköiässä" olla tarkkana, että aggressiolla koira ei saavuta rauhaa/uhka ei häviä louskuttamalla, vaan että pelottavista tilanteista otetaan niskalenkki ohjaajan opastuksella. Rauhallista ja periksiantamatonta siedättämistä, ylireippautta ja ihmisen turvaan ehdollistamista lienee siis luvassa tulevaisuudessa. Mikäs siinä. Ainoa mikä ehkä hiukan huolestuttaa on ympäristön reaktiot... kuinkahan moni jaksaa suhtautua ymmärtäväisesti isoon, mustaan, pelottavasti louskuttavaan, nuoreen koiraan? :/ No, kai se on vaan sitten otettava vastaan kaikki paska, mikä niskaan kaadetaan. Ja toisaalta: noin nuoren koiran luonne ja regointitavat ehtivät tässä muuttua vielä moneen kertaan....

Punnitsin pikkuneidin: 4,9 kg. Vissiin ihan normaali paino yhdeksänviikkoiselle poropennulle?

Sosiaalistaminen on ollut aika tiuhatahtista: metrot, ratikat, bussit, erilaiset pinnat,vieraat sisätilat, ihmisvilinä, koulu :D, vieraat ihmiset ja kaikenlaiset Louskun tahallaan kotona aiheuttamat äänet (jotta pikkuneiti ei rupea ääniä vahtimaan) ovat jo ihan selvää kauraa. Koirista on tavattu Muusan lisäksi Ali (Muusan veli) ja espanjanvesikoira Nero. Lisäksi Kuru osaa jo auttavasti käsimerkistä istua ja on ehdollistettu omaan pyyhkeeseen siten, että se osaa käydä sille nukkumaan tai syömään luuta vieraissa paikoissa.

Kuulostaa kauhean paljolta viikon ohjelmaksi, mutta kun toinen on niin tavattoman lunki eikä helpolla stressaannu, niin olen uskaltanut olla liikeellä. Nukkuminen ja syöminen myös sujuu ihan paikasta riippumatta, että sekään ei ole pakottanut kotona pysymään. Toinen retkotti syvässä unessa äikäntunnillakin ilman huolen häivää. xD Sitä paitsi sisällä nyhjäily ei tunnu mitenkään riittävän reippaan neidin ohjelmaksi, se alkaa nimittäin kehitellä itselleen pian ihan omia seikkailuja.... ;P

Summasummarum: täällä menee oikein hyvin, ainoa ongelma on samanikäisten leikkikavereiden puute. :(

Ostoskeskuksessa

Tänään oltiin Kurun kanssa ihmettelemässä kaikenlaisia kummallisuuksia: metroja, busseja, ihmisvilinää, liukuportaita, spottivaloja ja erilaisia kävelyalustoja. Hienosti meni, on niin lunki tyyppi! Lapsiakin ollaan tavattu jo monia eikä ne enää niin jännitä. Kun pikkuista alkoi väsyttämään, harjoiteltiin omalle pyyhkelle rauhoittumista ja siinähän tuo nukkuikin sitten aimo tovin. :) Paljon on touhua pennun päivissä, vaan niin tuntuu olevan tarmoakin.

Hei maailma, täältä minä tulen!

Tällainen pikkutyttö tänne sitten muutti:


Kuru eli Iresa Wimpa saapui taloon sattumusten kautta. Olin suunnitellut pentua vasta ensi keväälle, kunnes huomasin lupaavan yhdistelmän. Kyseiset pennut olisivat luovutusikäisiä joulukuussa. Soitin sitten Pihlajamäen kasvattajalle kysyäkseni yhdistelmästä ja kertoakseni millaista pentua olen etsimässä. Sattumalta hänellä oli juuri silläkin hetkellä kuvaukseen sopiva sijoituskotia etsivä tyttönen jaloissaan....ja pakkohan sitä oli lähteä katsomaan.

Yritykset pitää pää kylmänä kaatuivat viimeistään siihen, kun tapasin pennun: se oli juuri kaikkea sitä, mitä olin etsinyt. Tarmokkaasti se pisti aikuisia koiria ojennukseen, ei nöyristellyt eikä arkaillut, häntä pystyssä ja omilla jaloillaan tukevasti seisten. Ihmiset otettiin avosylin ja iloiten vastaan. Saalisviettiä ja taistelutahtoa löytyy vaikka muille jakaa, avoimuutta, rohkeutta ja reippautta samaten. Neiti tuntuu olevan harvinaisen päättäväinen, kontaktihakuinen eikä ota paineita oikein mistään. Ääntään se käyttää kyllä myös arkailematta, mihin täytyy kiinnittää huomioita tulevaisuudessa. En kuitenkaan usko haukkumisen muodostuvan miksikään ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Täällä ollessaan se on jo kavunnut koirien yleensä pelottaviksi kokemat kierreportaat omatoimisesti ylös, ottanut mittaa peilukuvastaan, pissannut repun päälle ja karannut naapurin pihalle. :D Muusankin se jo tapasi ja taisi olla Kuru, joka vei sen painin 6-0. Muusaa tosin vahdittiin ja estettiin rajut otteet, mistä pentu sai toki tasoitusta. ;)


Ai minäkö?

Ensimmäinen yö nukuttiin samassa sängyssä, Kuru tyynyllä tietenkin. Eihän tuo penikka missään kopassa pysynyt. No, kyllä minun vieressä saa koirat nukkua kunhan oppivat menemään alas käskystä ja pyytämään luvan kun haluavat tulla. Ei pääse sitten mitään katastrofeja sattumaan kuralenkin jälkeen... :P


Kutittaa!

Mutta se on nyt sitten elämä taas täynnä pentumaisia asioita: pissapapereita, leikkejä, sosiaalistamista, yhteispelin opettelemistä sekä paljon kommelluksia ja hellyyttäviä hetkiä. :)