litroittain pissaa
sanomalehtisilppua
kuolaisia alusvaatteita
rikkinäinen peti
vanua
vanua
vanua
muovisiilin piikkejä
päätön muovisiili
myllätty sohva
suolistokaasuja
karvoja leivässä
karvoja teessä
karvoja sängyssä
karvoja muroissa
kaksi sierainta viilissä
kieli-lipilipilipi-naamassani
kieli-lipilipilipi-käsisssäni
kieli-lipilipilipi-säärissäni
häntä-heiluheiluheilu-kaikkialla
minäpienisöpöihanamuusamielinkielinmutulutukiehnäys alati ympärilläni

Aamen.

Surusta ja kuolemasta.

Voiko sitä ymmärtää? Voiko sitä oikeasti, rehellisenä itselleen, täysin hyväksyä? Voiko olla sinut kuoleman kanssa? Kun kuulee jonkun kuolleen, voiko sanoa, että ei se mitään? Tai tappaa ilman, että se tuntuu edes hiukan pahalta?

Joskus olin varma, että voi. Silloin, kun olin nähnyt vähemmän enkä ymmärtänyt mitään ja ymmärsin kaiken. Silloin kuolema oli yhtä kuin elämän loppu: katoamistemppu. Se ei tuntunut erityisen surulliselta eikä julmalta. Mutta se käsitys muuttui.

Kuolemasta on tullut tuntematon, nurkissa hiiviskelevä varjo, joka ei koskaan antaudu katseelle. Sen voi nähdä silmäkulmastaan, mutta aina se on kadonnut, kun siitä haluaisi tietää enemmän. Sen sivupersoonia ovat Kipu,Tuska, ja Sairaus. Se elää pelosta ja epätietoisuudesta ja lymyää selän takana aurinkoisenakin kesäpäivänä. Ja se kuolema on aina jonkun muun; en minä omaa loppuani pelkää.

Minä pelkään sitä, että kuka vain voi kadota koska vain. Kipua minä pelkään, sattui sitten mieleen tai ruumiiseen, minuun tai muihin. Ja kuolema sattuu aina.

Minä ymmärrän uskovaisia, ihmisiä, jotka haluavat onnellisen lopun: lupauksen, että kukaan ei kärsi turhaan ja että lopulta ”taas tavataan”. Joskus toivon, että osaisin itsekin uskoa siihen, edes ihan vähän. Mutta en minä osaa.

Kyllä minä ymmärrän kokonaisuuden, luonnon kiertokulun: elämä on kuolemaa ja kuolema on elämää. Ymmärrän myös kivun ja kurjuuden välttämättömyyden: vastakohdat ovat olemassa vain toistensa kautta, ilman kipua ja kurjuutta ei olisi onnellisuutta ja hyvyyttä. Mutta miksi se ei auta hyväksymään yksittäistapauksia? Miksi se ei poista menetyksen tuskaa ja tuskan pelkoa? Miksi rationaalinen ymmärrys ei kohtaa tunteita?

Pahinta on, kun joku sanoo, että ei saa surra, koska sureminen on niin itsekästä. Totta kai se on, mutta mitä muuta ihmiset lopulta ovat kuin itsekkäitä?

Minä en ainakaan osaa olla mitään muuta. Koko minun maailmankuvani on suodattunut minun aistieni lävitse, kaikki ymmärrys peilautuu lopulta oman kokemukseni kautta. Esimerkiksi muiden kärsimys sattuu, koska osaan samaistua muihin: näen alitajuisesti muissa itseni, itseni samassa tilanteessa. Lopulta se on siis oma kipu, joka siinä sattuu. Tai esimerkiksi olisin valmis kuolemaan henkilöiden tai asioiden puolesta, koska alitajuisesti tiedän, miten kamalaa olisi elää, jos en olisi yrittänyt tehdä niin. Tai autan muita, koska siitä tulee hyvä mieli, koska tiedän, miten mukavalta tuntuu kun minua autetaan. Tai toimin moraalitajuni mukaan oikein tilanteessa, jossa se näennäisesti on ikävää, koska todellisuudessa haluan välttyä huonolta omaltatunnolta, syyllisyydeltä ja saan mielihyvää, kun teen mielestäni oikein.

Toinen asia on myös se, että itsensä hallitseminen ei ole aina kovin helppoa. Tunteet ovat juuri sieltä vaikeimmasta päästä. Kun tuntuu saakelin pahalta, niin tuntuu. Ei siinä oikein voi tehdä mitään muuta kuin itkeä. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, että silloin pitäisi tuntua joltain muulta.

Myönnän kyllä, että olen poikkeuksellisen lahjakas suremaan: suren asioita paitsi silloin kun ne ovat tapahtuneet, myös ennen sitä, silloin kun vasta tiedän niiden tulevan tapahtumaan. Enkä usko, että se lopulta edes on niin tyhmää kuin mitä väitetään: se ei lisää surua, vaan jakaa sen pidemmälle aikavälille. Silloin on ehkä aina hiukan surumielinen, mutta toisaalta ei joudu koskaan oksentamaan tuskasta. Tai niin minä ainakin mielelläni uskon, koska siten voin oikeuttaa suruni, jota en kuitenkaan voisi hallita tai ajaa pois.

Äidin pitkäaikainen työkaveri kuoli tänään.

Poseerausta

Tänään oli hiustenhyvästelypäivä. Leivottiin kakku ja letitettiin hiukset. Aamulla isukki vielä rukoili, että jättäisit nyt edes puolipitkäksi. No, niin minä tosiaan jätin: puoliksi pitkä, puoliksi lyhyt. ;D

Kiitos, Jo

Harry Potter and the Deathly Hallows on nyt luettu. Joulusta asti laskin päiviä, tunteja ja sekunteja sen tuloon. Kipeästi halusin tietää, miten Rowling päättää tarinan, jonka aloitti kymmenen vuotta sitten. Lopulta se kauan kaivattu kirja oli käsissäni. Nauroin, jännitin, järkytyin, pohdin -ja itkin.

Törmäsiin Pottereihin kolmannella, kun sain lahjaksi sarjan toisen osan. En tiennyt kyseisistä kirjoista mitään etukäteen ja olin hyvin skeptinen. Kansi ei erityisesti houkutellut lukemaan ja niinpä Salaisuuksien kammio lojui pitkään koskemattomana kirjahyllyssäni. Kuitenkin etsiessäni matkalukemista Balille, päätin ottaa sen mukaan. Kirja tempaisi minut mukaansa ennnenkuulumattomalla tavalla. Jäin koukkuun ja pahasti.

Pian luin muut ilmestyneet kirjat ja uppouduin aina vain syvemmälle Rowlingin luomaan maailmaan. Siitä tuli tärkeä osa elämääni: paikka, jonne saatan mennä, kun haluan hetkeksi pois ympärilläni vallitsevasta todellisuudesta. Uuden osan ilmestymisen koin neljä kertaa...Harry vanheni samaa tahtia kuin minä. Olen lukenut kirjoja uudestaan ja uudestaan, löytäen niistä aina jotain uutta ja mielenkiintoista.

Lukiessani sarjan viimeistä osaa, sivujen vähetessä, ymmärsin aina vain selvemmin, että Rowlingin keromasta tarinasta oli tullut minulle paljon enemmän kuin hyvää kirjallisuutta. Siitä oli tullut jotain hyvin läheistä, tärkeää ja merkityksellistä. Nyt, kun tarina on saatettu päätökseen, olo on järkyttynyt ja tyhjä. Tuntuu käsittämättömältä, että enää ei ilmesty uutta osaa, että Rowling on nyt kertonut kaiken, mitä hänellä oli kerrottavanaan.

Sitä kertomusta kunnioittaen ja Albus Dumbledorea lainaten:
Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Tukkaturhauma

Niin, minulla on pitkä, paksu ja terve tukka. Hiukset ovat vaaleanruskeat ja ulottuvat puoleenväliin selkää. Sellaiset ne ovat olleet hyvin kauan. Lyhyet ne olivat viimeksi ennen kuin opin kävelemään, puolipitkät joskus ala-asteella. Miksi näin? No, ei mistään erityisestä syystä. Pitkää tukkaa tunnutaan tytöillä pidettävän itsestäänselvyytenä, lyhyt on jotenkin poikkeus -mitä lyhyempi, sitä merkittävämpi poikkeus.

Hiukset ovat minusta ihan kivan näköiset tällaisenaan -mutta siihen ulkonäköön se kivuus sitten jääkin. Niistä on paljon vaivaa ja ne rajoittavat elämää. Ne ovat alituiseen tiellä ja vaativat huomiointia. Minä olen tottunut siihen, koska niin on ollut aina. Hiljaisesti olen hyväksynyt kohtaloni. Tai no, olen usein itsekseni haaveillut siilistä, tuosta käytännöllisyyden huipentumasta. Mutta vain haaveillut ja leikkinyt ajatuksella, enhän minä olisi mitään niin radikaalia uskaltanut tehdä.

Nyt olen alkanut tulla toisiin aatoksiin: olen tosissani ruvennut miettimään siilin leikkaamista. Siili olisi pysyvä (no joo, kasvaahan ne hiukset takaisin) -ja oikeastaan ainoa- ratkaisu kaikkiin hiusongelmiini. Siili olisi varmasti mukavan tuntuinen ja ihanan käytännöllinen. Tuskinpa se on erityisen viehättävä silmille, mutta jostain syystä se seikka tuntuu samantekevältä -siis minulle. Jotenkin minua ei erityisesti jaksa häiritä, vaikka näyttäisin leukemiapotilaalle tai muuten kummalliselle, kunhan tuntuu hyvältä. Eipähän tarvitse sitten tuijotella peiliin niin paljon. =D Ennen se olisi kyllä häirinnyt -tai en niinkään, miltä näytän, vaan miltä näytän muiden mielestä ja miltä minun heistä pitäisi näyttää. Nykyään pidän itsestään selvänä, että ulkonäköni ei miellytä jokaista, eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Olen liian varma itsestäni antaakseni negatiivistenkaan kommenttien pahemmin liikuttaa -elleivät ne tule henkilöiltä, joiden mielipiteillä todella on minulle merkitystä. Siksi kuitenkin hiukan epäröin.

Isäni oli jokseenkin järkyttynyt suunnitelmistani ja sanoi, että mielellään katselisi "kaunista tukkaani vielä muutaman vuoden". Hän ei selvästikään pitänyt ajatuksesta eikä luvannut ajaa kuontaloani, kun sitä kysyin, vaikka hän on siinä taitava. Sanoi, että sen tekeminen omalle tyttärelle tuntuisi jotenkin ilkeältä. Minä en ymmärrä: hänellähän on itselläänkin lyhyt tukka ja hän ajamalla toteuttaisi minun toiveeni.

Samaa mieltä on eräs ystäväni, jolle uskaltauduin kertomaan suunnitelmistani. Hänestä en ole ajatellut asiaa loppuun asti ja "hullu, jos teen sen". Hänen mielipiteensä oli hyvin selvä:ei ei ei ei ei. Hänestä ottaisin suuren riskin (minkä ihmeen riskin?). Olen menossa tämän tyypin mökille viikonlopuksi ja lupasin olla leikkaamatta ennen sitä. Hän aikoo selvästi kääntää pääni. No, siinäpä yrittää.

Äitini on tähän nähden piristävä poikkeus. Hänestä tukan voi ihan hyvin ajaa, jos siltä tuntuu, mutta se kannatttaisi tehdä kesällä, kun on lämmintä. "Jos kerta olet tuota mieltä, niin älä jahkaile, vaan aja. Ihmisillä on huonompiakin huveja; tukka on uusiutuva luonnonvara ja kasvaa ajan mittaa takaisin. Sitäpaitsi sinulla on kaunis pää."

Lotta on hiukan skeptisempi: "Oletko nyt ihan varma? Se on kuitenkin aika pysyvää, niitä hiuksia ei saa takaisin sormia napsauttamalla. Ja mitä jos hermostut niiden kasvattamiseen, niin kuin minulle kävi?"

Onko minulla siis jokin velvollisuus näyttää muista "kivalta"? Velvollisuus olla katu-uskottava herttainen tyttö? Vai saanko näyttää kummalliselta, jos itse siitä pidän, enkä rajoita sillä muiden elämää?

Ajatusten selkiyttämiseksi tein listan siilin puolesta ja sitä vastaan:

Plussat
-vilpoisuus
-pääsisin eroon hirvikärpäsongelmasta(marjastavalle ja sienestävälle iso juttu)
-tykkään siitä, miltä siili tuntuu kädellä koetettuna
-käytännöllisyys!! (esim. eivät ole tiellä, näkisin aina eteeni, eivät mene takkuun, eivät kerää roskia metsästä, shampoota yms. kuluisi vähemmän)
-vaivattomuus!!
-näkisin pääni paremmin
- näkisin kasvoni paremmin
- saisin tyydytettyä uteliaisuuteni
-voisin tehdä "tutkinmusta" ulkonäön merkityksestä, ihmisten käyttäytymisestä ja suhtautumisesta ulkonäköön: oppisin lisää muista ihmisistä ja itsestäni
-saisin nähdä lukuisten ihmisten yllättyneet/järkyttyneet ilmeet (hupia jos mikä)


Miinukset
-Jos en pitäisikään lopputuloksesta, se olisi silti suht pysyvää.
- Ulkonäköni ei miellyttäisi monia (ihan niin kuin se nyt sitten miellyttäisi).
-Saisin ruotia muodonmuutokseni syitä uteliaille.
- Tukan takaisin kasvattamiseen sisältyy epämieluisia vaiheita ja kalliita parturikäyntejä.
- Talvella korvat jäätyisivät helpommin?

Niin, jotenkin tuntuu tuo käytännöllisyys kovasti ajavan ulkonäön edelle...onko se hulluutta? :)

Hei me leivotaan! (eli sotketaan)

Hallittu kaaos... Taikinaa tuli kaksi kulhollista Slurp, slurp "Ai miten niin mitä? Minähän siivoan!" Paistovalmiit Uuunivahti

Ne ovat valmiita!

Pessimismistä

Viime aikoina olen tuntenut oloni hiukan surulliseksi. Sinänsä ei kai pitäisi - kesä on kauneimmillaan ja kaikki on jokseenkin hyvin. Mutta minussa asuvaa pessimistiä se ei lohduta. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän on menetettävää. Sitä enemmän on syytä pelätä huomista, sitä päivää, jolloin voi taas hukata kaiken. Se on typerää, mutta minulle niin kovin tyypillistä. Pessimististä tulee optimisti vasta, kun pohja tulee vastaan, kun mikään ei enää voisi olla huonommin. Ja jokainen tietää, ettei sitä pohjaa koskaan tule vastaan.

Mitä järkeä on siis pitää hengissä pessimismiä, joka ei johda mihinkään? Vastaus on hyvin yksinkertainen: siten voi suojella itseään. Pessimisti ei koskaan pety. Mitä enemmän on toivonut ja luottanut, sitä karvaammin saattaa pettyä. Pessimisti pelaa varman päälle: jos sattuukin käymään hyvin, niin voi yllättyä positiivisesti. Jostain kumman syystä pahimmille pessimisteille vain kovin harvoin käy hyvin.

Optimismi on todella asia, jota minun pitäisi harjoitella. Osaan kyllä olla positiivinen: nähdä asioissa hyviä puolia silloin kun ne ovat tapahtuneet. Pitäisi vielä osata uskoa siihen, että aurinko nousee huomennakin. Toki minä haaveilen. Rakennan kaikenlaisia huomisen utopioita, sellaisia joihin mielellään uppoutuu, karkaa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin vain haaveita, itsensä viihdyttämistä. En minä niihin tosissani usko.

Tunnettu tosiasia on, että minun on aina ollut vähän vaikea elää päivä kerrallaan, nauttia hetkestä. Haluan tutkailla, tarkastella ja ajatella ensin ja tehdä vasta sitten. En heittäytyä päätä pahkaa ties minne ja ihmetellä jälkeenpäin. Siitä seuraa helposti tiettyä poissaolevuutta ja flegmaattista, hiukan pihalla olevaa, olemusta - ja likinäköisyyttä. Kun tähyää antaumuksella horisonttiin, ei samaan aikaan näekään lähelle. Se on tavallaan kovin paradoksaalista: yrittää olla asioista perillä ja ajatella loppuun asti ja onkin sen takia ihan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Sen takia minä rakastan eläimiä: ne elävät hetkessä. Niiden tavoittamiseksi on pakko olla itsekin läsnä siinä samassa sekunnissa. Muusa-pentu on sitä hetkellisyyttä parhaimmillaan - sen kanssa ei voi herpaantua kuin sen nukkuessa. On pakko olla alati tietoinen siitä, mitä se tekee juuri nyt. Muutoin saa huomata olevansa keskellä kaoottisten tapahtumien ketjua, jonka päätteeksi saa hakea koiraa karkumatkalta alakertalaisen asunnosta. Sellainen on kovin nöyryyttävää, tiedän tuoreesta kokemuksesta.

Mikä ihme sitten saa pessimistin odottamaan, vaikkakin epäillen, huomista? Mikä saa hänet aamulla avaamaan silmänsä?

Se on kaikista ominaisuuksistani hallitsevin, ihmisille erittäin tyypillinen piirre: vilpitön uteliaisuus. Halu tietää, kuinka sille sitten kävi: nousiko aurinko?

Muusavahdissa

Muusaaa! Muusa! Tule nyt, hei! Muusa liikettä! Sinä et ole sokerista tehty, ei se tapa. Hop hop.

Niinpä niin, sataa. Minua se ei haittaa, mutta Muusasta se on ikävää. Olen tämän viikon siskon asunnolla vahtimassa pikkutermiittiä. Eilen illalla leikimme vetoleikkiä ja tuloksena oli kolmen hampaan (yläkulmikset ja poskihammas) irtoaminen. Ne ovat kaikki tallessa siskoa varten. ;)

Yö meni ihan hyvin, joku nukkui vieressäni. Joku ei ole oikein syönyt. Jokua harmittaa, kun mamma on poissa. Mutta kyllä se tästä, olemme keskustelleet henkeviä ja minä olen laulanut Muusalle sadelauluja, jos se vaikka auttaisi sadeinhoon. :)

"Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom..."