Hei maailma, täältä minä tulen!

Tällainen pikkutyttö tänne sitten muutti:


Kuru eli Iresa Wimpa saapui taloon sattumusten kautta. Olin suunnitellut pentua vasta ensi keväälle, kunnes huomasin lupaavan yhdistelmän. Kyseiset pennut olisivat luovutusikäisiä joulukuussa. Soitin sitten Pihlajamäen kasvattajalle kysyäkseni yhdistelmästä ja kertoakseni millaista pentua olen etsimässä. Sattumalta hänellä oli juuri silläkin hetkellä kuvaukseen sopiva sijoituskotia etsivä tyttönen jaloissaan....ja pakkohan sitä oli lähteä katsomaan.

Yritykset pitää pää kylmänä kaatuivat viimeistään siihen, kun tapasin pennun: se oli juuri kaikkea sitä, mitä olin etsinyt. Tarmokkaasti se pisti aikuisia koiria ojennukseen, ei nöyristellyt eikä arkaillut, häntä pystyssä ja omilla jaloillaan tukevasti seisten. Ihmiset otettiin avosylin ja iloiten vastaan. Saalisviettiä ja taistelutahtoa löytyy vaikka muille jakaa, avoimuutta, rohkeutta ja reippautta samaten. Neiti tuntuu olevan harvinaisen päättäväinen, kontaktihakuinen eikä ota paineita oikein mistään. Ääntään se käyttää kyllä myös arkailematta, mihin täytyy kiinnittää huomioita tulevaisuudessa. En kuitenkaan usko haukkumisen muodostuvan miksikään ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.

Täällä ollessaan se on jo kavunnut koirien yleensä pelottaviksi kokemat kierreportaat omatoimisesti ylös, ottanut mittaa peilukuvastaan, pissannut repun päälle ja karannut naapurin pihalle. :D Muusankin se jo tapasi ja taisi olla Kuru, joka vei sen painin 6-0. Muusaa tosin vahdittiin ja estettiin rajut otteet, mistä pentu sai toki tasoitusta. ;)


Ai minäkö?

Ensimmäinen yö nukuttiin samassa sängyssä, Kuru tyynyllä tietenkin. Eihän tuo penikka missään kopassa pysynyt. No, kyllä minun vieressä saa koirat nukkua kunhan oppivat menemään alas käskystä ja pyytämään luvan kun haluavat tulla. Ei pääse sitten mitään katastrofeja sattumaan kuralenkin jälkeen... :P


Kutittaa!

Mutta se on nyt sitten elämä taas täynnä pentumaisia asioita: pissapapereita, leikkejä, sosiaalistamista, yhteispelin opettelemistä sekä paljon kommelluksia ja hellyyttäviä hetkiä. :)

Kuru

Pieni porotyttö on saapunut sulostuttamaan elämääni! Huomattavasti odotettua aiemmin ja erinäisten sattumien kautta. Kuvia ja muuta lisää myöhemmin. :)

Jos...

Miskan syntymäpäivät, se täyttäisi tänään kolmetoista. Niin kova ikävä. Itkettää.

Porokoirakuvia

Tässäpä näitä lupaamiani kuvia viime viikonlopulta!

Serkuksilla on vauhtia!


Namikerjurit :)


Jörö,Tomera ja Louhi leikkivät


Tomera, 5kk neiti


Jörö


Metku


Louhi-neito


Louhi ja jörö ovat siis sisaruksia, tayttivät vastikään hienot 2 vuotta. :)

Difficultātem facit doctrīna.

Viikonloppu meni porokoirien toko-kisoja ja näyttelyitä katsellessa Jyväskylässä. Kivaa oli, kuvia ehkä myöhemmin! Muutoin kuuluu vaaleja ja vaaleja. Ja koulua. Ugh, olen latinankurssilla, jonne menin lähinnä vitsillä enkä osaa mitään... :P Mutta ei haittaa, otan huvin kannalta. Eipä tässä ihmeenpiä. Äänestäkää Lottaa!

Agiliitoilua

Olen viettänyt viikonloppua agilityn MM-kisoissa ja kivaa on ollut! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, urheilujuhlan tuntua ja tietenkin paljon upeita koiria ja ohjaajia: agility on todella yleisölaji. Vaikka en lajia kovin perusteellisesti tunnekaan (en ole koskaan harrastanut), en voi kuin syvästi kunnioittaa sitä työtuntien määrää, jonka koirakot ovat puurtaneet päästäkseen edustamaan maataan MM-kisoihin. Ja se silmiähivelevän saumaton yhteistyö ja intohimo, joka koirista ja niiden ohjaajista paistaa! Ah, mitä katseltavaa!

Olen itsekin aivan vahingossa ruvennut innostumaan lajista siinä määrin, että voisinpa kuvitella harrastavani sitä oman koiran kera joskus tulevaisuudessa. Muusan treenejä olenkin jo pitkään ollut seuraamassa. Kivaa on ollut myös päästä kokeilemaan ideoitani käytännössä Lotan ja Muusan kanssa. Minulla kun on paha tapa ajatella ja analysoida kaikkea niin perusteellisesti, että on kovin vaikea tyytyä valmiiksi annettuihin toimintamalleihin....olen usein kysymässä, että miksi noin, miksei näin. Rasittavaa varmaankin, sääliksi käy tulevia koulutusohjaajiani. :P

Porokoira

Niin, minulla on pitkään ollut haave nimeltä porokoira. Sellainen kaukainen, turvallisen mahdoton ja salainen haave poropaimenen pennusta. Ajatus, jolla leikin jo ennen Miskaa, sen aikana ja jälkeen. Viattomasti ja ilman todellisia aikomuksia.

Miskan kuoltua tuntui, että en halua koiraa enää koskaan: että en mitenkään kestä uudestaan sitä kaikkea huolta ja tuskaa, kun koira sairastaa ja lopulta kuolee. En antanut itselleni edes lupaa ajatella muuta. Ja silti minä näin päiväunia pienestä pennusta ja yllätin itseni silloin tällöin pohtimasta, millaista sen kanssa olisi. Se oli pelottavaa, olin menettämässä otteeni vakaasta päätöksestä.

Viimeinen niitti arkkuuni oli sisko, joka otti asian esiin uudestaan ja uudestaan, lupasi olla tukena ja apuna eikä ottanut mutinoitani vastaan kyseenalaistamatta. Tajusin lopulta itsekin, että Miska ja siihen liittyvä surutyö on oma juttunsa, toinen koira taas aivan omansa. Ne eivät sulje toisiaan pois eikä pentu olisi mikään Miskan korvike, vaan aivan oma persoonansa ja projektinsa. Ja sitten hups vain, minä huomasin olevani keskellä pitkään kytenyttä haavettani. Vieläpä iloisen odottavasti ja innostuneesti, en suikaan ahdistuneena ja kauhusta jäykkänä.

Joko minä olen lopullisesti päästäni seonnut tai sitten olen löytänyt tästä maailmasta jotain, joka juuri minua varten: elämän koirien kanssa.

Tällainen minulle taitaa tulla sitten ensi keväänä :)