Krhm. Edellisestä päivityksestä on nyt kyllä jo niin pitkä aika, että lienee selityksen paikka. On nimittäin päässyt käymään niin, että Lousku meni ja rakastui. :P Sitä on leijailtu niin pilvissä, että pää on lyönyt ihan tyhjää kun tännekin on yrittänyt jotain kirjoittaa....voe voe.
Mutta mutta. Kuru voi oikein hyvin, painoa on jo 12 kiloa ja pikkuhiljaa neiti alkaa näyttää koiralta. :) Sosiaalistaminen tuottaa tulosta, koira ottaa lunkisti tilanteessa kuin tilanteessa, ja kulkeekin minulla mukana miltein kaikkialla. Mörköikää tosin pukkaa, Kuru säikkyy milloin jätesäkkejä, milloin sliipattuja pukumiehiä. Hetken ihmettelyn jälkeen ollaan kuitenkin taas sujut, ja pentu jatkaa tyytyväisenä matkaansa. Luoksetulokin on hyvällä mallilla ja tokon alkeita tapaillaan lauantaisin purinalla. Myös naksua rääkätään ahkerasti. Ulkoiltu on paljon: metsässä, jäällä ja kaupungissa. Vauhtia neidissä piisaa, se ei jää enää yhtään kakkoseksi Muusa-tädille tai muille koirakavereilleen. Kuru alkaa myös selvästi hiukan joustamaan ja sovittelemaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa eikä aina käy kiinni kuin sika limppuun... vaikka on se kyllä aika maailmanvalloittaja edelleen. ;)
Täällä siskon ottamia kuvia jäältä.
lauantai 14. helmikuuta 2009
lauantai 10. tammikuuta 2009
Kuulumisia pitkästä aikaa
Voisi päivityten puutteen vuoksi luulla, että täällä vietetään hiljaiseloa -ei todellakaan! Pikemminkin tuohua on ollut niin paljon, ettei ole kirjoittamaan ehtinyt.
Kuru voi hyvin, vaihtaa hampaita ja kasvaa kovasti. Nyt on neidillä painoa jo 10.4 kg. Karvakin on vaihtunut aikuiskarvaan kaikkialta muualta paitsi päästä; hännässä se on erityisen pitkää ja komeaa. :)
Harrastusrintamallakin on päästy vauhtiin: purinatreeneihin mennään tänään jo toista kertaa. Hämmentävän lunkisti Kuru suhtautuu uusiin paikkoihin ja tilanteisiin, purinallakin toimi oikein innokkaasti heti ensimmäisellä kerralla. Tosin aika paljonhan sen kanssa on tultu ja menty, oltu siellä ja oltu täällä. Silti sanoisin, että sillä on ikäisekseen aika rautainen keskittymiskyky. Ja hyvä hermorakenne varmaan myös: Kuru ei ollut moksiskaan uudenvuoden paukkeista, sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin ja toipuu stressistä äkkiä. On se kyllä etevä tyttö!
Muiden koirien kanssa on peuhattu oikein olan takaa nyt, kun kennelyskä on varmasti poissa. Uutena vuotena oltiin mökillä Neron kanssa, Muusa-tätiä on tavattu ahkeraan ja muitakin tuttuja treffailtu. Melkoinen riivinrauta Kuru edelleen on, mutta kyllä se vähän jo uskoo muiden murinoitakin. Selvää kuitenkin on, että mitään yltiösosiaalista tapausta siitä ei tule, sen verran sillä on omaa tahtoa ja sähäkkää luonnetta...no, ei tarvitse tullakaan.
Jotta tällaista tänne, lisäilen kuvia ehkä myöhemmin. :)
Kuru voi hyvin, vaihtaa hampaita ja kasvaa kovasti. Nyt on neidillä painoa jo 10.4 kg. Karvakin on vaihtunut aikuiskarvaan kaikkialta muualta paitsi päästä; hännässä se on erityisen pitkää ja komeaa. :)
Harrastusrintamallakin on päästy vauhtiin: purinatreeneihin mennään tänään jo toista kertaa. Hämmentävän lunkisti Kuru suhtautuu uusiin paikkoihin ja tilanteisiin, purinallakin toimi oikein innokkaasti heti ensimmäisellä kerralla. Tosin aika paljonhan sen kanssa on tultu ja menty, oltu siellä ja oltu täällä. Silti sanoisin, että sillä on ikäisekseen aika rautainen keskittymiskyky. Ja hyvä hermorakenne varmaan myös: Kuru ei ollut moksiskaan uudenvuoden paukkeista, sopeutuu nopeasti uusiin tilanteisiin ja toipuu stressistä äkkiä. On se kyllä etevä tyttö!
Muiden koirien kanssa on peuhattu oikein olan takaa nyt, kun kennelyskä on varmasti poissa. Uutena vuotena oltiin mökillä Neron kanssa, Muusa-tätiä on tavattu ahkeraan ja muitakin tuttuja treffailtu. Melkoinen riivinrauta Kuru edelleen on, mutta kyllä se vähän jo uskoo muiden murinoitakin. Selvää kuitenkin on, että mitään yltiösosiaalista tapausta siitä ei tule, sen verran sillä on omaa tahtoa ja sähäkkää luonnetta...no, ei tarvitse tullakaan.
Jotta tällaista tänne, lisäilen kuvia ehkä myöhemmin. :)
torstai 18. joulukuuta 2008
Tapiolan suoraveloitus rocks
Kuru-ressuka on saanut jostain kennelyskän! Viikon se ainakin iti, koska sen verran on aikaa edellisestä koiratapaamisesta. Ja niistäkin joku on ollut oireeton kantaja/ei vielä itse saanut oireita. Niin kurjaa niin kurjaa! Mistään ei tule surullisempi mieli, kun toisen sairastamisen katselemisesta.... :(
No, tulipa tapiolan suoraveloituskin nyt testattua. Ja harjoiteltua kopelointia: hienosti pupelo antoi käsitellä itseään, ei ollut moksiskaan. Mutta silti, voi paskojen paska kun ottaa päähän!!
No, tulipa tapiolan suoraveloituskin nyt testattua. Ja harjoiteltua kopelointia: hienosti pupelo antoi käsitellä itseään, ei ollut moksiskaan. Mutta silti, voi paskojen paska kun ottaa päähän!!
sunnuntai 7. joulukuuta 2008
Kuru mökkeilee
Päivitelläänpäs tätäkin. Pikku-Kuru oli kuluneen viikonlopun ensimmäistä kertaa mökillä. Että se nautti! Juoksi ympäriinsä, leikki kepeillä ja istua ihmetteli maaseudun hiljaisuutta. Ulkona se viihtyi yksinäänkin ja pysyi hienosti pihapiirissä. :)
"Mikäs se tämä paikka on?"
"Mahtaako täällä olla ketään?"
"No, kakka-asiat ainakin hoituu ihan perinteisesti."
"Ai, että missä keppi? No ei täällä ainakaan."
"Täällä se on, minä löysin!"
Taisi ottaa mökkeily vähän koville... :D
"Mikäs se tämä paikka on?"
"Mahtaako täällä olla ketään?"
"No, kakka-asiat ainakin hoituu ihan perinteisesti."
"Ai, että missä keppi? No ei täällä ainakaan."
"Täällä se on, minä löysin!"
Taisi ottaa mökkeily vähän koville... :D
maanantai 24. marraskuuta 2008
Koulutuspohdintaa
Tajusin juuri, että Kuruhan saa ensimmäiset rokotukset viikon päästä: kuukauden päästä ovat jo ovet avoinna "koirakouluihin". En vain ole vieläkään ihan varma, haluanko mennä yhteenkään.
Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.
Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.
Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!
Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.
Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?
Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.
Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?
Tarvitsisin ryhmää saadakseni pennulle häiriötekijöitä ja silmäparin, joka pystyy tarkkailemaan minun liikkumistani ja tekemistäni ulkopuolelta. Mutta kun siihen se sitten jääkin, kun emme me vielä mitään varsinaista lajia treenaa.
Joskus olin Miskan kanssa arkitottelevaisuusryhmässä, josta sateli ties mitä neuvoja sen käytösongelmiin johtajuuslätinöistä ja jääkausista alkaen. Minä tietysti kokemattomana ja epävarmana kokeilin niitä kaikkia, ahmin koirakirjoista metodeja metodien perään kunnes lopulta toetesin, että läskiksi meni: ei tullut tulosta jääkausilla eikä johtajuusnatsituksella. Ei liion hyvää-päivää-kukkatippoja -kikkakolmosilla. Puolitoista vuotta jaksoin hakata päätäni seinään kunnes järki palasi kupoliini. Ymmärsin heittää kaiken sen mutun romukoppaan ja alkaa tehdä asioita omilla aivoillani: katsoa, miten koira toimii, miten minä toimin ja mistä muutoksissa on todellisuudessa kyse. Testata, pohtia, analysoida ja käyttää mielikuvitusta. Lukea oppimispsykologiaa ja tutkimuksia koiran käyttäytymisestä, perustaa olettamukseni vain sille, mikä oli pystytty todistamaan.
Ja oli onni, että niin kävi: huonotapaisesta vanhasta koirasta kuoriutui lopulta mitä ihanin toveri, jonka kanssa arki oli helppoa ja miellyttävää. Ei se itsestään tapahtunut, vaan kuukausien koulutuksen tuloksena. Välillä meinasi voimatkin loppua: passiivisen, kontaktittoman ja vasta uuteen kotiin totuttelevan remmirähisijän kouluttaminen kun ei ole mitään herkkua. Mutta niin vain onnistuin ja aloin pikkuhiljaa uskoa omaan tekemiseeni. Operantilla ehdollistamisella alkoi passiiviseen koiraan tulla myös ennen näkemätöntä eloa ja intoa ja niin opetin huomaamattani kaikki käskyt luoksetulosta seuraamiseen uudestaan, aivan alusta asti kun en oiekin tieynnyt mitä koira osasi ja mitä ei. Se oli hauskaa molemmista! Ja siinä sivussa, yhteisen tekemisen lomassa syntyi esimerkillinen kontaktikin kuin vahingossa ja suhde Miskaan syveni. Että se oli palkitsevaa!
Nyt sitten, kun Kuru tuli taloon, minulla oli jo tietty näkemys siitä, miten haluan sille asioita opettaa ja viedä sitä eteenpäin. Käytän paljon naksua, hyödynnän viettejä ja pidän pakotteet minimissä. Annan koiran itse oppia yrityksen ja erehdyken kautta hallitsemalla kaikkia sen haluamia resusrsseja. Pyrin toimimaan arjessa rauhallisesti ja johdonmukaisesti (ennalta-arvattavan turvallisesti siis) ja teen pennun kanssa asioita, jotka tukevat sen kulloistakin kehitysvaihetta. Pohdin tekemisiäni ja tilanteita paljon etukäteen ja pyrin ehkäisemään sellaisten käyttäytymismaillien muodostumisen, joista en pidä ja jotka koen ongelmalliseksi. Toisaalta varaan Kurulle myös paljon aikaa olla ihan vain koira, remuta, haukkua, sosiaalisoida ja leikkiä sydämensä kyyllydestä toisten koirien kanssa. Ja hyvinhän täällä on mennyt.
Mutta. Miten toimia jossain koulutusryhmässä, jossa koirakkojen oletetaan tekevän sitä, mitä koulutusohjaaja sanoo? Jos en halua tehdä sellaisia harjoituksia, joita ohjaaja on suunnitellut? Jos haluan tehdä toisin? Entä jos kaipaan apua ongelmaan, mutta minä ja kouluttaja puhumme aivan eri kieltä?
Kouluttaja vaikkapa uskoo herra Vilanderin tai jonkun muun "gurun" oppeihin ja tulkitsee asioita sen kautta...ja minä täräytän heti alkuunsa, että ei, en ole koirani johtaja enkä koe koko asetelmaa järin hedelmälliseksi tavaksi tarkastella koiran ja ihmisen välistä suhdetta ja kanssakäymistä. Että tein ne virheet jo ensimmäisen koirani kanssa enkä ajatellut toistaa...mahtaisi tuntua kouluttajasta melkoiselta keltanokan kukkoilulta. Tai entä jos kouluttajaa ei voisi vähempää kiinnostaa analysoida kanssani minun ja koiran tekemisiä, vaan toteaa vain, että hyvin menee , jatka samaan malliin? Tai jos kouluttaja on vaikkapa vannoutunut sakusuojelia ja näkee vietti-pakko-vietti koulutuksen hyväksi tavaksi kouluttaa myös minun koiraani? Tai mitä hyvänsä muuta.
Aina sanotaan, että ei pidä noudattaa mitään ohjeita oman koiran kanssa, jos ne eivät tunnu hyviltä. Mutta kuinka moni kouluttaja jaksaa oikeasti katsella koirakkoa, joka tulee treeneihin vain puuhaamaan omiaan ja hakemaan häiriötekijöitä? Tuskin kovin moni. Ja sen takia en tiedä uskallanko mennä kurun kanssa yhteenkään ryhmään -ainakaan ennen kuin on kyse jonkin varsinaisen lajin harrastamisesta. Turhauttaa. Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella?
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Lunta!
Kuru on vihdoin päässyt elementtiinsä: lumi on täällä! Pentu peuhaa siinä riemua täynnä, hyppii, pomppii, kierii ja mönkii. :) Muutoin tänne ei kuullu mitään ihmeellistä. Parin tunnin yksinolo on jo sujunut joten kuten ilman että koira on ainakaan koko aikaa huutanut. Muusa-tätiä ollaan ahdisteltu ja painittu Granjan kanssa sekä leikitty, syöty, ulkoiltu ja nukuttu. Luoksetulo ja istuminen sujuvat jo oikein hienosti! Tyttö on reipas ja kasvaa kovasti. :)
Tässä ovat ilmassa kaikki 6,3 kiloa pikkukoiraa....
Ja ottelu päättyi ilmeisen voitokkaasti! :P
"Minä poseeraan tässä hienosti käskyn alla ja näytän miten iso jo olen!"
Tässä ovat ilmassa kaikki 6,3 kiloa pikkukoiraa....
Ja ottelu päättyi ilmeisen voitokkaasti! :P
"Minä poseeraan tässä hienosti käskyn alla ja näytän miten iso jo olen!"
maanantai 17. marraskuuta 2008
Poliittinen eläin
Tänää Kuru oli päivähoidossa VINOn toimistolla Lotan kanssa. Ihan kivasti meni, vaikka taisi olla aika uuvuttavaa. Iltapäivällä käytiin vielä kaverin luona kyläilemässä, jossa Kuru tutustui 4-vuotiaaseen pikkupoikaan. Kovasti olisi Kurun tehnyt mieli ruveta leikkimään sen kanssa, mutta pentuparkaa estettiin.
Kasvatuspuolella fiilikset ovat aika hämmentyneet. Päästin Kurun iltalenkillä vapaaksi fleksistä ja se painalsi iloissaan 150 metrin päässä maailmaa tutkimassa, säikytteli ohikulkijoita ja piti hauskaa. Menin välillä piiloonkin, mutta ei tuota tuntunut hetkauttavan. Kutsuessa kirmasi luokse tovin mietittyään. Miten kummassa yksinolo voi samalle koiralle olla niin kovin vaikeaa? On se kyllä oudon huoleton kymmenviikkoiseksi...olin ajatellut että vapaanapitoa voisi harjoitella pentuaikana helposti, kun koira pysyy luonnostaan lähellä -ja vielä mitä. Vaikeampaahan tuon kanssa harjoittelu on, kun ei se ole käskyilläkään vielä hallinnassa. Huoh.
Ei Kuru kyllä muutenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä: aikuisia koiria ei kunnioiteta yleensä tippaakaan, haukkumalla ilmoitetaan kuuluvasti tyytymättömyydestä ja periksi ei anneta vaikka kuonosta vuotaisi jo verta. Kuru esimerkiksi hyppii päättäväisesti sohvaa päin lentäen kipeästi selälleen 9 kertaa peräkkäin, jos se joka kymmenennellä kerralla onnistuu pääsemään sinne. No, toisaalta periksiantamattomuus on plussaa sitten isona harrastuksissa. :) Virtaa pupelolla riittää uskomattoman paljon, onneksi se muistaa joskus nukkuakkin. Keskittymiskykykin on aika hyvä.
Moni on sanonut, että aivan kamala riiviö minulla ja että harvoin törmää noin jästipäiseen pentuun. Kuru on siis juuri sitä, mitä pitikin! :P En minä mitään lapasta halunnutkaan. :)
Kasvatuspuolella fiilikset ovat aika hämmentyneet. Päästin Kurun iltalenkillä vapaaksi fleksistä ja se painalsi iloissaan 150 metrin päässä maailmaa tutkimassa, säikytteli ohikulkijoita ja piti hauskaa. Menin välillä piiloonkin, mutta ei tuota tuntunut hetkauttavan. Kutsuessa kirmasi luokse tovin mietittyään. Miten kummassa yksinolo voi samalle koiralle olla niin kovin vaikeaa? On se kyllä oudon huoleton kymmenviikkoiseksi...olin ajatellut että vapaanapitoa voisi harjoitella pentuaikana helposti, kun koira pysyy luonnostaan lähellä -ja vielä mitä. Vaikeampaahan tuon kanssa harjoittelu on, kun ei se ole käskyilläkään vielä hallinnassa. Huoh.
Ei Kuru kyllä muutenkaan ole sieltä helpoimmasta päästä: aikuisia koiria ei kunnioiteta yleensä tippaakaan, haukkumalla ilmoitetaan kuuluvasti tyytymättömyydestä ja periksi ei anneta vaikka kuonosta vuotaisi jo verta. Kuru esimerkiksi hyppii päättäväisesti sohvaa päin lentäen kipeästi selälleen 9 kertaa peräkkäin, jos se joka kymmenennellä kerralla onnistuu pääsemään sinne. No, toisaalta periksiantamattomuus on plussaa sitten isona harrastuksissa. :) Virtaa pupelolla riittää uskomattoman paljon, onneksi se muistaa joskus nukkuakkin. Keskittymiskykykin on aika hyvä.
Moni on sanonut, että aivan kamala riiviö minulla ja että harvoin törmää noin jästipäiseen pentuun. Kuru on siis juuri sitä, mitä pitikin! :P En minä mitään lapasta halunnutkaan. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
