Herätys...

En osaa tarkkaan sanoa, miksi tämän blogin kirjoittaminen on jäänyt. Kyllä minulla asiaa on, ja etenkin koirista. Mutta ehkä minulla nykyään on myös niin paljon tilanteita, joissa voin jakaa ajatuksiani ihmisten kanssa ihan kasvotusten etten tunne niin suurta tarvetta kirjoittamiseen kuin ennen. Nyt olen kuitenkin päättänyt herättää tämän blogin henkiin kevään kunniaksi! :)

Aloitetaan kuulumisista. Kurun on kehittynyt hurjasti sitten syksyn, mutta on silti vielä niin kovin, kovin nuori. Täytyy myöntää, että olen jopa aika hämmentynyt siitä, miten keskenkasvuisen oloinen se vieläkin on -ikää on kuitenkin jo yli 1,5 vuotta. Välilllä myös mietin, voisiko kyse tietynlaisessa käyttäytymisessä kuitenkin olla muusta kuin kehittymättömyydestä (tai oikeastaan kehittymisestä), kun tuntuu ettei tuo koira vaan loputtomiin voi olla niin penikka. Toisaalta en ole keksinyt mitään muutakaan selitystä sen taas voimistuneelle "mörköilylle" ja epävarmuudelle. Ja toisaalta myös tiedän olevani aika kärsimätön näissä asioissa: minä kun totuin Miskan kanssa siihen, millaista on tutustua, kouluttaa ja luoda suhdetta nimenomaan aikuiseen koiraan.

Kurun mörköilyllä tarkoitan sen voimistunutta vaarattomien asioiden pelkäämistä, ja pelosta kumpuavaa puolustautumista -murinaa ja haukkumista sekä pakenemista. Tällaisia reaktioita aiheuttavat etenkin pimeässä vastaan tulevat, yllättävissä paikoissa olevat skootterit, roskapöntöt, kaatuneet puut, isot kivet, patsaat ynnä muut. Jos Kuru on vapaana ja pelottava asia tulee täysin yllättäen, se syöksähtää pakoon minun kinttuihini (ja vauhtia on yleensä sen verran että polvet huutavat armoa törmäyksessä), mistä se sitten aloittaa haukkumisen. Jos Kuru taas on kiinni tai havaitsee epäilyttävän asian hyvissä ajoin jo kaukaa, se siirtyy suoraan murinaan ja haukkumiseen, häntä pystyssä ja niin suureksi tekeytyen kuin vain mahdollista: siis pyrkii pelottelemaan kohteen matkoihinsa. Tässä tilanteessa vapaana ollessaan se myös lähestyy pelottavaa asiaa menemättä kuitenkaan ihan lähelle. Jos epäilyttävä asia saa yllättäen lisää pelottavia piirteitä (polkupyörä vaikkapa kaatuu), Kuru siirtyy puolustautumisesta pakenemiseen. Päättelisin siis, että uhitteleva nuori koirani häilyy koko ajan pakenemisen rajalla ja nopea uhan lisäys saa sen rohkeuden pettämään.

Vaikka ko. tilanteet ovatkin usein toistuessaan vähän ärsyttäviä, ne tarjoavat kuitenkin eriomaiset puitteet hallintaa lisäävään harjoitteluun -mitään todellista uhkaa kun niissä ei ole. Ja sitä harjoittelua me hurjasti tarvitsemmekin. Tällä hetkellä näissä tilanteissa tavoitteenani on saada Kuru pysähtymään (jos on vapaana) ja odottamaan paikallaan -kun se onnistuu, alan harjoittelemaan luoksetuloa. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä: selän kääntäminen pelottavalle asialle kun on tuossa tilanteessa huomattavasti luonnottomampaa ja vaikeampaa kuin jähmettyminen. Hihnassa onnistuu jo melko hyvin semmoinen kuvio, että käsken Kurun odottamaan istuvalteen, lasken hihan maahan ja menen itse pelottavan kohteen luo taputtelemaan sitä ja puhelemaan rauhallisesti (poistamaan uhan) ja kun näen Kurun rauhoittuvan, annan sille luvan lähteä liikkelle ja tulla ihmettelemään "mörköä". Lisäksi saatan palkita sitä nameilla, vaikka pelottavan asian poituminen yleensä jo riittääkin palkinnoksi.

Hallinta on muutoinkin Kurun kanssa päivän sana, siinä kun on otettu reippaasti takapakkia viimeisen kahden kuukauden aikana -ja mikä turhauttavinta, en ymmärrä täysin miten ja missä välissä. Tammikuussa luoksetulo oli jo aikalailla varma Kurun kierroksista riippumatta ja onnistui aika kovassakin häiriössä, mutta nykyään tilanne on kaikessa masentavuudessaan sama kuin joskus Kurun olessa puolivuotias.

Häiriöttömässä tilanteessa se tulee kyllä vauhdikkaasti luokse, mutta vilkaisee ympärilleen aina ennen kuin lähtee tulemaan. Ja siinä onkin jo ensimmäinen ongelma! Minä haluan koiralta luoksetulon, jossa tietystä sanasta ampaistaan tykö sen enempää miettimättä. Mutta jossain samperin välissä Kuru on selvästi päässyt yhdistämään luoksetulon johonkin puskista ilmaantuvaan kiinnostavuuteen, jota se nyt tähyää aina vihjesanan kuullessaan. Arkielämässä sellaisia tilanteita on varmasti tullut, mutta hyvin harvoin suhteessa kutsujen määrään. Mutta kolikolla on aina kaksi puolta: näissä tilanteissa on varsinainen perskurkkana, että Kurun kanssa niitä toistoja ei hoksaamiseen kovin montaa tarvita -kypsyttelyaikaa kyllä sitäkin enemmän.

Ei ole varmaan vaikeaa arvata, että kun jo aivan perusteisiin on päässyt tämän verran mätää, miten huonosti luoksetulo sujuu niissä vaativimmissa tilanteissa. Suoraan sanottuna ei mitenkään. Tai kai sekin on väärin sanottu - mutta jos koira _ehkä_ tulee luokse kuudennella käskyllä erilaisia houkuttimia hyödyntäen, se on minusta aika lailla yhtä kuin ei mitään. Vaikeaa ei ole myöskään arvata, kuinka paljon tällainen tilanne minua masentaa, hiertää ja ahdistaa.

Miten tähän sitten on päädytty? Kaikessa armottomuudessaan vastaus on yksinkertainen: minä olen mokannut ja huono tuuri on vielä vähän auttanut. Koska ei käy kieltäminen, etteikö niitä tilanteita olisi sattunut, joissa Kuru on päässyt palkkaamaan itse itsensä luoksetulemattomuudesta. Se on esimerkiksi päässyt leikkimään toisen koiran kanssa tai saanut rapsutuksia ihmisiltä. Ei niitä tilanteita suinkaan ole tapahtunut joka päivä, ei edes joka viikko tai kuukausi. Mutta näköjään niitä ei olisi saanut tapahtua yhtäkään, etenkään kun en ole tajunnut ko. tapahtumien jälkeen tehdä tehokuurina vastaavia harjoitukisia, joissa koira olisi oppinut täysin päinvastaista.

Ja mikä inhottavinta kaupungissa eläessä: jos koiraa haluaa liikuttaa myös vapaana (mikä minusta on jo ihan koiran hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä) eikä koirapuiston mielettömyys houkuta, kyseisiä plörinätilanteita sattuu väkisinkin! Myöskään asemassa, jossa tulee yllätetyksi koiran laittomasta vapaanapitämisestä, ei voi paljon huudella ihmisille, että älkää rapsuttako sitä älkääkä antako sen tulla leikkimään, ajakaa se pois. Siinä tilanteessa lähinnä huokaisee helpotuksesta, että vastaantulija ei ihnoa/pelkää koiria ja hakee rakkinsa vähin äänin pois anteeksipyynnön kera. Kun lisätään tähän soppaan vielä muutama tilanne, joissa luoksetulosta on seurannut jotain negatiivista (vaikkapa jonkin kivan loppuminen) sekä kehitysvaihe, jossa toiset koirat, ihmiset ynnä muu jännitystä ja vauhtia aiheuttava on Kurulle kuin huumetta niin avot! Meillä on koira, joka tulee luokse vasta asiaa harkittuaan ja riittävän suuressa häiriössä ei tule ollenkaan.

Joten tässä hip hei tilanteessa sitä nyt ollaan: tehty työ on luoksetulon kanssa ainakin osittain valunut kankkulan kaivoon ja edessäpäin on melkoinen savotta. Väkisinkin tulee päiviä, jolloin usko sen varman luoksetulon saavuttamisesta horjuu ja huojuu. Mutta periksi ei anneta!

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: esimerkiksi seuraaminen edistyy todella hyvin, samoin muiden koirien kanssa lenkkeily ja oleilu (ts. niiden rauhaan jättäminen pyydettäessä) tai vaikkapa tontilla pysyminen mökillä, joissa oli melkoisia vaikeuksia vielä syksyllä. Kuru myös todettiin prcdPRA:n suhteen geneettisesti terveeksi sekä suoritti hyväksytysti poropaimennustestin Pudasjärvellä, siitä lisää myöhemmin. :)