sunnuntai 27. tammikuuta 2008

Kun Lousku kohtaa ihmisen...

Kommunikointitaidot, niissä tarvitsisin hiukan tukiopetusta. Tuli taas tänään todistettua, että tapani keskustella on melko päällekäyvä ja äänekäs, varmasti myös ärsyttävä.

Näin siinä käy aina, kun vähän innostun: alan puhua muiden päälle, lisään volyymia, selitän ja viuhdon, argumentoin kärkkäästi ja jatkan väittelyä, vaikka ketään muuta ei enää kiinnosta. Useammin kuin kerran olen saanut keskustelukumppanini hermostumaan, joskus loukkaantumaan ja suuttumaankin, vaikka en ole tarkoittanut mitään pahaa. Ja ihmekös tuo, sanon asiat aika suoraan turhia kaunistelematta, enkä huomaa ajoissa ihmisten sanattomia tai sanallisia merkkejä siitä, että paasaus alkaa pikkuhiljaa riittää. Piikikkäistä ja sanavalmiista kommenteistani puhumattakaan...

Olenkin miettinyt, että miksi hitossa oikein teen niin. Mikä siinä on, että en pysty keskustelemaan kuin normaalit ihmiset, jos aihe on vähänkään herkullinen?

Yksi syy on varmasti perhe: olen sattunut kasvamaan aika suoraan ja sanavalmiiseen keskustelukulttuuriin. Toinen syy on, että yksinkertaisesti rakastan keskustelua: puhumista, paasaamista, inttämistä, väittelyä, pohdintaa, perustelua, kuuntelua, yhteistä ajatusten etsimistä ja testaamista. Kun toinen osapuoli on tottunut minuun ja tapaani ilmaista itseäni (kuten sisko), keskusteluista syntyy usein hyvinkin hedelmällisiä ja antoisia; jos ei ole...no, hiljenen kesken lauseen ja ihmittelen mihin kaikki katosivat.

Toisaalta en myöskään ajattele ihmisten ottavan minua kovin vakavasti: kuusitoistavuotias, kokematon keltanokka selittämässä jotain kädet viuhtoen -ketä kiinnostaa. Siksi kai koen, että jotta kukaan ylipäätään lotkauttaisi korvaansa, on minun esitettävä asiani tiiviisti, kiertelemättä, varmasti, samaan hengenvetoon perustellen ja hiukan volyymiakin lisäten. Ja sitten kun huomaan, että joku kuuntelee edes hetken - ei kun kaasua ennen kuin se kyllästyy.

Samalla olen niin keskittynyt asiaani ja haltioissani ajatustenvaihdon ja kritiikin saamisen mahdollisuudesta, ettei tietoisuuteeni yksinkertaisesti mahdu sellaiset sivuseikat kuin äänensävy, kehonkieli, äänen voimakkuus tai hienotunteisuus ja kohteliaisuus. Alan herätä vasta siinä vaiheessa, kun huomaan, ettei juttu etene ja keskustelukumppani alkaa vasta-argumenttien sijaan vetäytyä, sovitella, rauhoitella ja hämmentyä. Sitten huomaan, etten saanutkaan kuulla mitään uutta ja mielenkiintoista, toisten pohdintaa ja näkökulmia, koska pelästytin tai suututin heidät paikalta ennen kuin he pääsivät sinne asti. Ja siinä sitä sitten taas olen ja ihmettelen.

Harmillistahan tämä on, koska minä en todellakaan halua suututtaa ihmisiä, en haastaa riitaa saati loukata. Ja silti niin käy tuon tuostakin, kun avaan suuni. Vähän kuin sille kuuluisalle norsulle posliinikaupassa. Tuntuu monesti, että jos haluan pitää kanssaihmiset iloisina, minun on parempi pitää turpani kiinni ja hymistä joo-joota kysyttäessä.

Koirien kanssa se on niin yksinkertaista: suoraa, spontaania ja välitöntä vuorovaikutusta...mutta näistä ihmisistä en saa sitten selkoa millään. Miten niiden kanssa oikein ollaan?

4 kommenttia:

Weera kirjoitti...

No kyllä sulta juttua tulee. Olis mielenkiintoista olla kasvotusten sun kanssa silloin kun liikutaan sun "comfort zonen" ulkopuolella, kun aiheena onkin jokin, josta et tiedäkään paljoa tai ainakaan muita keskustelijoita enemmän. Noissa koirajutuissa oot vaan vähän liian ylivertainen.

Kiitos muuten kaikista tämän päivän vinkeistä ja ajatuksista. Niitä tarvitaan aina.

Taidanpa kaivaa nyt sen Vilanderin kirjan esiin... Hehheh. :)

Lotta K kirjoitti...

Älä ole liian ankara itsellesi Lousku!

Ja etköhän hieman liiotellut tuossa kirjoituksessa :)

Eihän siinä sitäpaitsi ole mitään pahaa, että innostuu. Välillä voi vaan saada viestinsä läpi helpommin innostumalla vähän vähemmän. Usko tai älä. Mutta innostuksen hallitseminen se vasta vaikeaa onkin, tiedän kyllä ;)

Lousku kirjoitti...

Joo, ruvetaanpa keskustelemaan vaikka ihmissuhteista ja tunneälystä, niin johan hiljenen. :D

Siskonen osais varmaan puolueettomasti kertoa millainen silloin olen, mutta itse sanoisin, että pohtiva ja kyseleväinen, ihmettelevä.

Mitä koirajuttuihin tulee, niin kyllä: luen, kuuntelen, kiertelen ja kyselen paljon, siis pohdin ja etsin aktiivisesti tietoa, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei sitten juuri olekaan. Eli se siitä ylivertaisuudesta.

Kokeneempiani kuuntelen (ja luen, jos jokin on saanut minut tekstiin tarttumaan) aina sillä ajatuksella, että tästä voisin jotain oppia, varmasti myös jos herra Vilanderin kasvokkain tapaisin. Mutta kriittisyys ennen kaikkea kuitenkin. ;)

Weera kirjoitti...

Siinäpäs olis: treffit herra Vilanderin kanssa, nauhuri nauhoittamaan ja saisit tentata miten mies perustelee esimerkiksi sen etteivät koirat koe leikkivänsä.. Siitähän sais joku loistavan tosi-tv formaatin. :)