Yleishyödytöntä elämää

Kun elämällä oli tarkoitus, kaikki oli erilaista. Mikään ei ollut helppoa, mutta sitäkin merkityksellisempää: oli suunta ja tavoite, päämäärä, vastaus, varmuus. Tunsi, että jokin on tärkeää; niin tärkeää, että ei tarvita muuta; että kaikki muu on toissijaista. Oli valmis mihin vain, jos se vain auttaisi kohti päämäärää.

Ja sitten muutamassa sekunnissa se kaikki katosi. On vain tyhjiä ruokakuppeja, tyhjiä ajatuksia ja tyhjiä päiviä, jotka valuvat aamusta iltaan vailla tarkoitusta. On saman tekevää, nouseeko ylös yhdeksältä, yhdeltä vai eikö nouse ollenkaan. Voi lähteä kävelylle tai olla lähtemättä ja kaikki tuntuu samalle, ei hyvälle eikä huonolle, ei yhtään millekkään.

Katselen kesäpäivän ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi en osaa samaistua niihin. Jokaisella on oma elämä, erilainen arki ja sarja tehtyjä valintoja, jotka ovat lennättäneet heidät siihen, kadulle minun tarkkailtavakseni. Mutta toisin kuin minä, he ovat menossa jonnekin. Kukin omaan suuntaansa, mutta yhtä vauhdilla ja määrätietoisesti.

Kadun kulkijoita katsellessa sekin alkaa tuntua yhdentekevältä, että onko suuntaa vai eikö ole, liikkuuko vai pysyykö paikallaan, haluaako vai onko haluamatta. Ja kuitenkin, jollain hassulla tavalla haluaisin, että minullakin olisi suunta. Että olisi jotain, joka antaisi elämälle merkityksen. Jokin väri tämän harmauden keskellä, edes hiukan mustaa tai valkoista.

Suljen silmät ja annan ajatusten lentää vapaasti sinne, missä haluaisin olla. Piirrän mieleeni kaukaista kesäpäivää, vihreää ruohoa, mökin ja auringon: muiston toisesta todellisuudesta, sellaisesta, jossa oli koira. Näen mielessäni ruskeiden silmien tiiviin, keskittyneen katseen; tarkkaavaiset, mustan karvan peittämät korvat; tuuhean hännän, joka heiluu odottavasti puolelta toiselle. Kuulen korvissani sen tutun, vaativan haukahduksen ja tassujen rummutuksen maata vasten, kun Miska säntää pallon perään, hyppää korkealle ilmaan ja nappaa kopin yhtä taitavasti kerta toisensa jälkeen. Muistan Miskan leikkisän, onnellisen virneen, joka levisi kuonosta hännänpäähän sen tehdessä sitä, mitä eniten rakasti. Siinä virneessä oli kaiken merkitys, minun elämäni suunta.