Voiko sitä ymmärtää? Voiko sitä oikeasti, rehellisenä itselleen, täysin hyväksyä? Voiko olla sinut kuoleman kanssa? Kun kuulee jonkun kuolleen, voiko sanoa, että ei se mitään? Tai tappaa ilman, että se tuntuu edes hiukan pahalta?
Joskus olin varma, että voi. Silloin, kun olin nähnyt vähemmän enkä ymmärtänyt mitään ja ymmärsin kaiken. Silloin kuolema oli yhtä kuin elämän loppu: katoamistemppu. Se ei tuntunut erityisen surulliselta eikä julmalta. Mutta se käsitys muuttui.
Kuolemasta on tullut tuntematon, nurkissa hiiviskelevä varjo, joka ei koskaan antaudu katseelle. Sen voi nähdä silmäkulmastaan, mutta aina se on kadonnut, kun siitä haluaisi tietää enemmän. Sen sivupersoonia ovat Kipu,Tuska, ja Sairaus. Se elää pelosta ja epätietoisuudesta ja lymyää selän takana aurinkoisenakin kesäpäivänä. Ja se kuolema on aina jonkun muun; en minä omaa loppuani pelkää.
Minä pelkään sitä, että kuka vain voi kadota koska vain. Kipua minä pelkään, sattui sitten mieleen tai ruumiiseen, minuun tai muihin. Ja kuolema sattuu aina.
Minä ymmärrän uskovaisia, ihmisiä, jotka haluavat onnellisen lopun: lupauksen, että kukaan ei kärsi turhaan ja että lopulta ”taas tavataan”. Joskus toivon, että osaisin itsekin uskoa siihen, edes ihan vähän. Mutta en minä osaa.
Kyllä minä ymmärrän kokonaisuuden, luonnon kiertokulun: elämä on kuolemaa ja kuolema on elämää. Ymmärrän myös kivun ja kurjuuden välttämättömyyden: vastakohdat ovat olemassa vain toistensa kautta, ilman kipua ja kurjuutta ei olisi onnellisuutta ja hyvyyttä. Mutta miksi se ei auta hyväksymään yksittäistapauksia? Miksi se ei poista menetyksen tuskaa ja tuskan pelkoa? Miksi rationaalinen ymmärrys ei kohtaa tunteita?
Pahinta on, kun joku sanoo, että ei saa surra, koska sureminen on niin itsekästä. Totta kai se on, mutta mitä muuta ihmiset lopulta ovat kuin itsekkäitä?
Minä en ainakaan osaa olla mitään muuta. Koko minun maailmankuvani on suodattunut minun aistieni lävitse, kaikki ymmärrys peilautuu lopulta oman kokemukseni kautta. Esimerkiksi muiden kärsimys sattuu, koska osaan samaistua muihin: näen alitajuisesti muissa itseni, itseni samassa tilanteessa. Lopulta se on siis oma kipu, joka siinä sattuu. Tai esimerkiksi olisin valmis kuolemaan henkilöiden tai asioiden puolesta, koska alitajuisesti tiedän, miten kamalaa olisi elää, jos en olisi yrittänyt tehdä niin. Tai autan muita, koska siitä tulee hyvä mieli, koska tiedän, miten mukavalta tuntuu kun minua autetaan. Tai toimin moraalitajuni mukaan oikein tilanteessa, jossa se näennäisesti on ikävää, koska todellisuudessa haluan välttyä huonolta omaltatunnolta, syyllisyydeltä ja saan mielihyvää, kun teen mielestäni oikein.
Toinen asia on myös se, että itsensä hallitseminen ei ole aina kovin helppoa. Tunteet ovat juuri sieltä vaikeimmasta päästä. Kun tuntuu saakelin pahalta, niin tuntuu. Ei siinä oikein voi tehdä mitään muuta kuin itkeä. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, että silloin pitäisi tuntua joltain muulta.
Myönnän kyllä, että olen poikkeuksellisen lahjakas suremaan: suren asioita paitsi silloin kun ne ovat tapahtuneet, myös ennen sitä, silloin kun vasta tiedän niiden tulevan tapahtumaan. Enkä usko, että se lopulta edes on niin tyhmää kuin mitä väitetään: se ei lisää surua, vaan jakaa sen pidemmälle aikavälille. Silloin on ehkä aina hiukan surumielinen, mutta toisaalta ei joudu koskaan oksentamaan tuskasta. Tai niin minä ainakin mielelläni uskon, koska siten voin oikeuttaa suruni, jota en kuitenkaan voisi hallita tai ajaa pois.
Äidin pitkäaikainen työkaveri kuoli tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti