Viime aikoina olen tuntenut oloni hiukan surulliseksi. Sinänsä ei kai pitäisi - kesä on kauneimmillaan ja kaikki on jokseenkin hyvin. Mutta minussa asuvaa pessimistiä se ei lohduta. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän on menetettävää. Sitä enemmän on syytä pelätä huomista, sitä päivää, jolloin voi taas hukata kaiken. Se on typerää, mutta minulle niin kovin tyypillistä. Pessimististä tulee optimisti vasta, kun pohja tulee vastaan, kun mikään ei enää voisi olla huonommin. Ja jokainen tietää, ettei sitä pohjaa koskaan tule vastaan.
Mitä järkeä on siis pitää hengissä pessimismiä, joka ei johda mihinkään? Vastaus on hyvin yksinkertainen: siten voi suojella itseään. Pessimisti ei koskaan pety. Mitä enemmän on toivonut ja luottanut, sitä karvaammin saattaa pettyä. Pessimisti pelaa varman päälle: jos sattuukin käymään hyvin, niin voi yllättyä positiivisesti. Jostain kumman syystä pahimmille pessimisteille vain kovin harvoin käy hyvin.
Optimismi on todella asia, jota minun pitäisi harjoitella. Osaan kyllä olla positiivinen: nähdä asioissa hyviä puolia silloin kun ne ovat tapahtuneet. Pitäisi vielä osata uskoa siihen, että aurinko nousee huomennakin. Toki minä haaveilen. Rakennan kaikenlaisia huomisen utopioita, sellaisia joihin mielellään uppoutuu, karkaa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin vain haaveita, itsensä viihdyttämistä. En minä niihin tosissani usko.
Tunnettu tosiasia on, että minun on aina ollut vähän vaikea elää päivä kerrallaan, nauttia hetkestä. Haluan tutkailla, tarkastella ja ajatella ensin ja tehdä vasta sitten. En heittäytyä päätä pahkaa ties minne ja ihmetellä jälkeenpäin. Siitä seuraa helposti tiettyä poissaolevuutta ja flegmaattista, hiukan pihalla olevaa, olemusta - ja likinäköisyyttä. Kun tähyää antaumuksella horisonttiin, ei samaan aikaan näekään lähelle. Se on tavallaan kovin paradoksaalista: yrittää olla asioista perillä ja ajatella loppuun asti ja onkin sen takia ihan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu.
Sen takia minä rakastan eläimiä: ne elävät hetkessä. Niiden tavoittamiseksi on pakko olla itsekin läsnä siinä samassa sekunnissa. Muusa-pentu on sitä hetkellisyyttä parhaimmillaan - sen kanssa ei voi herpaantua kuin sen nukkuessa. On pakko olla alati tietoinen siitä, mitä se tekee juuri nyt. Muutoin saa huomata olevansa keskellä kaoottisten tapahtumien ketjua, jonka päätteeksi saa hakea koiraa karkumatkalta alakertalaisen asunnosta. Sellainen on kovin nöyryyttävää, tiedän tuoreesta kokemuksesta.
Mikä ihme sitten saa pessimistin odottamaan, vaikkakin epäillen, huomista? Mikä saa hänet aamulla avaamaan silmänsä?
Se on kaikista ominaisuuksistani hallitsevin, ihmisille erittäin tyypillinen piirre: vilpitön uteliaisuus. Halu tietää, kuinka sille sitten kävi: nousiko aurinko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti