Päätin, että en anna periksi. Minä sopeudun, koska se on ainoa vaihtoehto. Askel kerrallaan, minä olen päättänyt luoda Miskalle hyvän arjen. Siitä ei tule samanlaista kuin se, mitä joskus oli, mutta siitä voi silti tulla ihan hyvä.
Kaikki lähtee minusta: minun on luovuttava joistain asioista, keksittävä uusia, opeteltva elämään koiran kanssa toisin. Teen sen, jotta Miska ei joudu luopumaan yhtään enemmästä kuin mistä se on jo luopunut. Kuulon heikkeneminen tai näön kehnous ei ole sen vika eikä sen elämänlaatu saa käsrsiä siitä minun lamaantumiseni takia. Siksi olen ottanut ensimmäiseksi tavoitteeksi seuraavaa:
1. Käsimerkit. Opetan Miskalle käsi-vartalomerkit kaikkeen tarvittavaan. Niin suurieleiset, että se näkee ne kaukaakin niissä käskyissä, joissa se on tarpeen. Sellaisia ovat esimerkiksi luoksetulo ja pysähtyminen. Muut voivat olla vähäeleisempiä, koska koiran voi kutsua lähelle niitä suorittamaan. Ja sanomattakin on selvää, että minulle on aivan sama, miten hölmöltä mahdollisesti näytän niitä käyttäessäni. Miska määrittäköön, mikä käy ja mikä ei. Käsimerkit on syytä opettaa nyt, kun Miska kuulee vielä jotain, siltä varalta, että kuulo jatkaa heikkenemistään.
2. Katsekontakti. Miskasta opetetaan kyttääjä. Spontaanista katsekontaktista seuraa aina palkka. Katsominen on aina kannattavaa.
3. Turvallisuus. Opettelen tarkkailemaan ympäristöä valppaana, uusin silmin. Opettelen välttämään vaaratilanteet.
4. Lakkaan katkeroitumasta. Opettelen haluamaan sitä, mikä on saavutettavissa ja keskityn siihen. Lopetan voivottelun ja itsesäälin. Paskaa tapahtuu kaikille ja toisille vieläpä niin paljon enemmän kuin minulle...
Siinäpä sitä: eteenpäin, sanoi mummo lumessa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Siskoseni, tuo ei kuulosta ollenkaan haparoivalta, pikemminkin ihailtavan määrätietoiselta (vrt. minä, Muusa ja jänisten metsästys -projekti...)
Suunnitelma on myöskin mielestäni varsin realistinen, en näe mitään estettä miksi suunnittelemiesi asioiden opettaminen ei onnistuisi.
Tsemppiä!
Lähetä kommentti