Ikävä

Jos vain voisin koskea, leikkiä ja antaa suukon...edes kerran. Jos vain voisin kääntää aikaa ja pysäyttää hetken... Jäisin sinne ikuisiksi ajoiksi, tekisin onnelleni kodin Miskan ruskeisiin silmiin. En tarvitsisi mitään muuta.



Mutta en voi. En enää koskaan.

Yleishyödytöntä elämää

Kun elämällä oli tarkoitus, kaikki oli erilaista. Mikään ei ollut helppoa, mutta sitäkin merkityksellisempää: oli suunta ja tavoite, päämäärä, vastaus, varmuus. Tunsi, että jokin on tärkeää; niin tärkeää, että ei tarvita muuta; että kaikki muu on toissijaista. Oli valmis mihin vain, jos se vain auttaisi kohti päämäärää.

Ja sitten muutamassa sekunnissa se kaikki katosi. On vain tyhjiä ruokakuppeja, tyhjiä ajatuksia ja tyhjiä päiviä, jotka valuvat aamusta iltaan vailla tarkoitusta. On saman tekevää, nouseeko ylös yhdeksältä, yhdeltä vai eikö nouse ollenkaan. Voi lähteä kävelylle tai olla lähtemättä ja kaikki tuntuu samalle, ei hyvälle eikä huonolle, ei yhtään millekkään.

Katselen kesäpäivän ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi en osaa samaistua niihin. Jokaisella on oma elämä, erilainen arki ja sarja tehtyjä valintoja, jotka ovat lennättäneet heidät siihen, kadulle minun tarkkailtavakseni. Mutta toisin kuin minä, he ovat menossa jonnekin. Kukin omaan suuntaansa, mutta yhtä vauhdilla ja määrätietoisesti.

Kadun kulkijoita katsellessa sekin alkaa tuntua yhdentekevältä, että onko suuntaa vai eikö ole, liikkuuko vai pysyykö paikallaan, haluaako vai onko haluamatta. Ja kuitenkin, jollain hassulla tavalla haluaisin, että minullakin olisi suunta. Että olisi jotain, joka antaisi elämälle merkityksen. Jokin väri tämän harmauden keskellä, edes hiukan mustaa tai valkoista.

Suljen silmät ja annan ajatusten lentää vapaasti sinne, missä haluaisin olla. Piirrän mieleeni kaukaista kesäpäivää, vihreää ruohoa, mökin ja auringon: muiston toisesta todellisuudesta, sellaisesta, jossa oli koira. Näen mielessäni ruskeiden silmien tiiviin, keskittyneen katseen; tarkkaavaiset, mustan karvan peittämät korvat; tuuhean hännän, joka heiluu odottavasti puolelta toiselle. Kuulen korvissani sen tutun, vaativan haukahduksen ja tassujen rummutuksen maata vasten, kun Miska säntää pallon perään, hyppää korkealle ilmaan ja nappaa kopin yhtä taitavasti kerta toisensa jälkeen. Muistan Miskan leikkisän, onnellisen virneen, joka levisi kuonosta hännänpäähän sen tehdessä sitä, mitä eniten rakasti. Siinä virneessä oli kaiken merkitys, minun elämäni suunta.

Miska on nyt kuollut

Se sai onnellisen ja rauhallisen lopun. Miska oli upea koira. Kuolleenakin se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Tassunjälkiä sydämessä,
onnen arpia puolikkaassa sielussa.
Tähän suruun ei ole lääkettä: se ei ole sairaus, joka sattuu.
Tuska ja kaipaus pysäyttivät minut, mutta eivät aikaa: aurinko nousee kai huomennakin, vaikka sinä näit sen tänään viimeisen kerran.
Nuku rauhassa rakas, ikuista unta minun sydämessäni.

Lomako?

Pakko kai se on yrittää päivittää tätäkin, vaikka en yhtään tiedä, mitä ja miten tänne kirjoittaisin. Kesäloma on taas alkanut puoliksi huomaamatta, ei kovin iloisissa merkeissä. Olen hekisesti aika uupunut, en suinkaan koulusta, vaan koirasta. Tai pikemminkin sitä koskevista vaikeista päätöksistä, joista en pidä, mutta jotka joudun tekemään halusin tai en.

Miskasta on tullut vanha ja kipeä. Ensimmäisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jälkimmäisessä on. Vielä sillä on kaikki suhteellisen hyvin -mutta alaspäin mennään ja rytinällä. Moni pelaisi pelin loppuun ja lopettaisi rakkainpansa vasta, kun sen elämä on silkkaa kärsimystä. Minä en kuitenkaan halua joutua sinne asti: minä en halua, että Miska joutuu kärsimään vain, jotta me ihmiset saisimme vähän lisää aikaa. Sillä ajasta tässä on enää kyse, Miskasta ei tervettä ja kivutonta tule enää koskaan. Päinvastoin sen elämä huononee päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti. Siksi minusta on oikein lopettaa Miskan tarina tähän kesään, nyt kun sen elämässä on vielä vähintään yhtä paljon hyvää kuin huonoa. Miska, jos joku, on ansainnut elämän, joka on loppuun asti tyydyttävää ja koiramaista. Koska koiran onni ja ilo ovat suurimmaksi osaksi fyysisiä, ei kipeä koira, ainakaan touhukas ja itsenäinen Miska, elä tyydyttävää elämää ruumis hajalla, vaikka ihminen vastaavassa tilanteessa vielä eläisikin.

En oleta, että kovinkaan moni pystyy ymmärtämään verrattain aikaista päätöstäni, mutta toivon, että jokainen tajuaa, että mitä ikinä teenkin, teen sen siksi että rakastan Miskaa niin hirvittävän paljon ja että haluan toimia oikein, rehellisenä itselleni. Ei tämä ole helppoa, en koskaan kuvitellutkaan, että olisi. Minuun sattuu paljon, niin paljon että sitä on ehkä vaikea ymmärtää. Se tuska ei näy ulospäin itkuna tai surullisina sanoina, vaan kietoo koko mielen mustaan verhoon ja kaivaa sydämeen valtavaa, hukuttavaa tyhjyyttä. Olo on raskas, väsynyt ja vanha, kuin olisin elänyt täällä jo aivan liian kauan.

Pidän kirjaa Miskan kunnosta vielä yli juhannuksen, mutta en usko, että se muuttaa mitään. Mutta se antaa aikaa hyvästellä ja yrittää sopeutua: selvittää itselleen vielä kerran miksi: miksi nyt, miksi ylipätään ja miksi minä, johon se sattuu niin paljon.

Hauskaa vappua!

Olen aivan naatti: päivä on ollut touhua täynnä. Koulun päälle riensin siskon luokse leipomaan (kasvispiirakkaa, mokkapaloja ja mustikkamuffinsseja), ravasin väentungoksessa kaupoissa ja lenkitin koiran. Päälle söin maittavan päivällisen ja nyt siemailen simaa ja rentoutan kipeitä jalkojani. Huomenna on vuorossa vappupiknikki Suomenlinnassa, sisältää ruokaa, juomaa ja mukavaa seuraa. Odotan innolla. Niin ja aion myös iskeä vappuvärit hiuksiini, hehee. :P

Nauttikaa kauniista säistä ja pitäkää hauskaa, mutta älkää ihmiset kiltit rikkoko pulloja kaduille, niillä tassuttelevat muutkin!

Ei mitään mielenkiintoista

Kokeet selvitetty, viimeistä jaksoa takana viikko. Pitäisi tehdä kauheasti aisioita, en jaksa edes ajatella mitä kaikkea. Väsyttää. Paljon.

Flunssa on onneksi lopullisesti selätetty ja Miskakin voi ihan hyvin. Ehkä se tästä, päivä kerrallaan.

Kysymyksiä

Tämä on livejournalin ongelma - ajattelemme olevamme läheisiä, mutta emme tiedä mitään toisistamme. Korjataakseni tämän haluan sinun kysyvän jotakin, joka sinun pitäisi mielestäsi tietää minusta. Jotakin, joka on aivan päivänselvää, mutta josta sinulla ei ole aavistustakaan.

Sitten postaa tämä omaan journaliisi ja ota selville, mitä ihmiset eivät tiedä sinusta.

Siirtyköön tämä nyt tänne bloggeriin, kun kerran kävin muualla kyselemässä.