Saako ihmisen syödä?

Keskustelin tässä taannoin isäni kanssa kannibalismista erään uutisen kirvoittamana. Laissa ihmisen syöminen on kuulemma vankilareissuun johtava teko, mitä en tiennyt, tosin en ollut lainsäädäntöä tältä osin erityisemmin tutkinutkaan. Ensi alkuun normi tuntuu itsestäänselvältä, kuka nyt ruokailisi ruumishuoneella. Mutta kun asiaa ajttelee tarkemmin, itsestäänselvyys katoaa sen sileän tien.

Tappaminen, kärsimyksen tuottaminen ja sen sellainen on tietenkin moraalisesti väärin. Mutta mitä väärää on itseasiassa siinä, että hyödyntää jotain jo valmiiksi kuollutta? Mitä eroa on eettisesti halolla ja ruumiilla? Kumpikaan ei tiedosta, tunne eikä muutoinkaan elä eikä ole enää se, mikä joskus oli (puu tai ko. persoona), vai kuinka? Entä miksi ruumiin saa polttaa, leikellä, asettaa vitriiniin tai haudata, mutta ei käyttää ravinnoksi, joka olisi sivumennen sanoen ekologista ja lihaa syöville eettisempää (ei tarvitsisi tappaa ja tuottaa kärsimystä eläville)? Missä on se moraalinen ongelma, jota minä en näe ja joka pitäisi nähdä, jottei olisi isäni mukaan "hullu"?

En kiellä, etteikö ajatus ihmisen syömisestä olisi minusta vähintäänkin kuvottava, mutta voiko moraali perustua vain siihen miltä mikin teko kussakin tilanteessa sattuu tuntumaan? Eikö tunteen lisäksi pitäisi tavoittaa jonkinlaista johdonmukaisuutta? Kun kerran voin tappaa, perata ja syödä kalan ilman, että tunnen ylitsepääsemätöntä kuvotusta, tuntuu nurinkuriselta, että sitten toiminta, jossa kukaan ei kärsi, herättää sellaisen tunteen.

Kuvotukselle on varmasti löydettävissä evolutiivinen, biologinen selitys, mutta se ei vielä vastaa mitään eettiseen ongelmaan, vai vastaako?

Tällä hetkellä voisin sanoa, että omasta puolestani minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku syö jäännökseni sitten kun joskus kuolen. Että hyvää ruokahalua vaan. Mutta minähän olenkin hullu. ;)

Päivitysyritys

Enää viikko intianmatkaan, malarialääkitys piti aloittaa eilen. Tavallaan tuntuu ihanalta päästä pois täältä koulun, jouluhömpötyksen ja märän keskeltä, mutta toisaalta en haluaisi jättää elukoitani muiden huostaan. Toivottavasti kaikki on hyvin, kun tulen takaisin. Loma tulee joka tapauksessa tarpeeseen: motivaatio koulunkäyntiin on alkanut hiipua ennätysvauhtia. Viimeaikoina lukiota on käynyt lähinnä järkevyyttään, ei siksi että oikeasti haluaisi.

Meneillään oleva jakso taisi muutenkin olla ylilyönti, seitsemän kurssia on paljon. Päälle vielä muut sähläykset videovuosikertomuksesta kirjallisuusdiplomiin...huoh. Mutta kyllä tästä taas jotenkin lutviudutaan.

Hieroja sanoi, että Miskan selkä on edelleen kipeä, mutta päätimme kuitenkin pitää taukoa jonkin aikaa. Tuntuu ikävältä toisen puolesta. Kipu on aina kipua: jokainen tietää miltä se tuntuu.
Muutoin Miska on voinut ihan hyvin. Maha on nyt ollut kunnossa pitkään ja herra pääsi jopa lihomaan kolme kiloa -mikä on huono asia. Nyt ruokamäärää on vähennetty ja laihtumistakin tapahtunut. Hiukan päälle kilo pois vielä, niin sitten ollaan ihannepainossa eli vähän päälle kahdeksassatoista.

Miten se voikin olla niin, että juuri kun koira on muuten parhaimmillaan, fysiikka alkaa pettää? Pennut ovat pentuja, nuoret koirat kesken, aikuiset kehittyvät aina paremmiksi -ja sitten, juuri kun koiran ominaisuudet, kokemus ja omistajasuhde ovat huipussaan, alkaa kehon rappeutuminen ensin hiljaa ja huomaamatta, sitten kiihtyvällä vauhdilla. Mitä järkeä siinäkin on?

Ajatukset ovat taas levällään kuin Jokisen eväät. Lopetan siis tähän ja menen kokoamaan niitä.

Ahdistus

Koeviikko on taas ohi, huomasin osaavani paljon vähemmän kuin mitä vielä tiistaina kuvittelin. En ole erityisen pettynyt. Koululla tuntuu olevan aika vähän merkitystä nykyään: aivoni askartelevat aivan muissa asioissa.

Ajatukset kiertävät kehää päivästä toiseen, etsivät ratkaisua, jota ei taida olla olemassa. Miksi on niin käsittämättömän vaikeaa hyväksyä asioita sellaisina kuin ne ovat? Miksi on vain niin paljon helpompaa hakata päätä seinään, vaikka pääkin olisi siitä jo kipeä? Miksi toiset pääsevät vastoinkäymisistä yli ja osaavat vaihtaa suuntaa umpikujissa, joihin toiset kaatuvat? Voisipa joku kertoa minulle murheettomuuden salaisen reseptin...että voisin olla huoleton ja viattoman iloinen, kuin lapsen silmässä kylpenyt.

miten, miten, miten

Hierontaa

Hieroja tuli ja hieroi, tunnin aikana ehdimme jutella paljon. Hän totesi, että selkä on tosiaan kipeä/lihakset jumissa ja niimpä sovimme että hän käy toistaiseksi kerran viikossa niitä hoitamassa. Kuitenkin muuten Miskalla on ikäisekseen erittäin hyvät ja pehmeät lihakset, oli hierojan arvio. Keskustelimme liikuttamisesta, ravinnosta ja lihashuollosta ja sain ihan hyviä vinkkejä, vaikka perusjutut tietysti tiedänkin. Hän muun muoassa vinkkasi, että Espooseen on perustettu hiljattain koirakylpylä, jossa koiraa voi käydä uittamassa. Täytyy ottaa siitä enemmän selvää, olisi kiva, jos uimaan pääsisi talvellakin. Miskakin käyttäytyi mallikelpoisesti, vaikka tunti on tietysti koiralle pitkä aika malttaa olla aloillaan. Hieronta kuitenkin selvästi rauhoitti ja tuntui siitä hyvältä, joskin vähän kummalliselta, olihan kerta ensimmäinen. Hieronnan jälkeen herraa pissatti, hierontahan kiihdyttää aineenvaihduntaa. Kaikin puolin positiivinen kokemus, jäi ihan hyvät fiilikset ko. hierojasta (niitä kun on vähän kaikenlaisia).

Arkea

Sain pyydystettyä Miskalle hierojan, hän tulee tiistaina ensimmäiselle visiitille ja suunnittelemme sitten yhdessä jatkoa. Miska on voinut hyvin, ollut suorastaan riehakas.
Olemme tehneet metsälenkkejä ja Miska on spurttaillut niin, että heikoimpia hirvittää. Tai siis minua hirvittää.

Katson miten se hyppii ja pomppii mättäillä, mutta sen sijaan että nauraisin vapautuneesti niin kuin joskus, melkein kuulen, miten nivelet rutisevat, rikkoontuvat millimetrin tuhannesosa kerrallaan; melkein tunnen selässäni sen vihlaisun, joka saa Miskan kompuroimaan; hengähdän pelästyneesti, kun näen että etujalka pettää hetkeksi alta. Pelkään, että kohta sattuu taas.

Sitten, kuin huomaamatta, pelko muuttuu surunsekaiseksi suuttumukseksi. Vihaksi siitä, että täytyy pelätä; että toiset ovat terveitä ja toiset eivät; että elämä on epäoikeudenmukaista ja rumaa ja että täytyy sinnitellä ja sopeutua aina vain huonompaan ja huonompaan, koska on asioita, joita kukaan ei voi muuttaa. Asioita, joita ei tilannut ja jotka tulivat silti. Tuntuu, että olisi helpompi vain jättää koko koira metsään, hutaa perään että tapa ittes sinne saatana ja juosta pois, koska on niin väsynyt siihen tunneliin, jonka päässä ei ole valoa.

Kuitenkin samalla tajuaa, että kaikki on kiinni siitä, miten itse suhtautuu kokemaansa: näkeekö metsässä juoksemassa iloisen vai sairaan koiran, Miskan vai ongelman. Tavallisina päivinä minä näen ne molemmat, hyvinä vain iloisen koiran ja huonoina vain sairaan. Tänään oli taas se huono päivä.

Talvi on tullut!

Se on täällä, vuodenajoista kaunein. Lumi, jää, tuuli, kylmyys, sinisyys -rakastan niitä täydestä sydämestäni. Sen sijaan en pidä loskasta, ruskeasta märästä lössöstä, joka Helsingin talveen erottamattomasti kuuluu, vaikka ajan kuluessa siihenkin on tottunut. Toivon että lunta sataisi lisää, paljon, paljon lisää ja että meri jäätyisi. Voisinpa jo samoilla lumikuusten keskellä, juosta jäällä, hiihtää, luistella... vaikka pahoin pelkään että pääsen talven makuun kunnolla vasta kun tulen Intiasta, siis joululoman jälkeen. Olenkohan jotenkin kummallinen, kun minulla ei ole mitään hinkua paeta talvea? Jos ilmaston lämpenemisen seurauksena Helsinkiin tulee Tanskan ilmasto, taidan muuttaa pohjoiseen.

Miska on voinut oikein hyvin, polvi on ilmeisesti parantunut täysin. Huomenna otan yhteyttä hierojaan ja koitan saada sitä asiaa järjestettyä. Elämä tuntuu olevan raiteillaan. Vaikka olen minä jo oppinut, että se tunne voi haihtua yhdessä sekunnin murto-osassa.

Oikeastaan on aika pelottavaa, miten Miska määrittää elämääni. Ajatukseni, tunteeni ja tekemiseni riippuvat siitä halusin tai en. Jos Miskalla on kaikki hyvin, on minullakin; jos Miskalla on jokin hätänä on minullakin ja yleensä vielä potenssiin kaksi.

Toisaalta se ilo ja onni, joka valtaa mielen, kun näen, että Miska nauttii, riemuitsee, voi hyvin ja on tyytyväinen, on todellisinta, yksinkertaisinta ja vilpittömintä onnea, mitä tiedän. Se tekee elämästä elämisen arvoista, vaikka kaikki muu olisi päin härän pyllyä( mitä se onneksi harvoin on). Ehkä sellaista ei voi kokea ilman, että Miskasta aiheutuva ahdistus ja suru on sekin sitä kaikkein yksinkertaisinta, musertavaa tuskaa, joka tuntuu repivän rikki jostain syvältä sielusta.
Ja ehkä se kaikki tuntuu siltä juuri siksi, että Miska on vilpittömin, todellisin, yksinkertaisin ja iloisin olento, jonka tunnen ja sellaisenaan niin tavattoman rakas. Päivääkään en yhteisestä elämästämme vaihtaisi pois, en edes niitä kaikkein vaikeimpia.

Kurkistus peiliin

Miskan polvi vaikuttaa parantuneen, seuraavaksi suuntaamme hierojan pakeille. Toko, joka nyt on aina ollut lähinnä jokinlaista puuhastelua, on jäänyt äärimmäisen vähähälle. Naksuttimella olen opettanut kosketusalustaa, muuten silläkin tohuaminen on aika jäissä. Turhauttaa. Tunnen samaan aikaan syyllisyyttä siitä, etten ole puuhaillut Misen kanssa ulkoilua ja aktivointileikkejä enempää ja toisaalta outoa pelkoa siitä, että koira menee rikki, jos johonkin ryhdyn.

Turhautumisen lieveilmiöt ovat kanssaihmisten kannalta ikäviä. Kun on kerääntynyt kovasti halua tehdä ja oppia eikä voi purkaa sitä omaan koiraan, alkaa hiukan katkeroituneena tarkastella muiden tekemisiä. Arvostelen niin kuin minulla olisi siihen mitään oikeutta saati pätevyyttä, kommentoin, neuvon ja muutenkin osoitan, millainen pässinpää todellisuudessa olen. Mutta ehkä asian tiedostaminen on askel parempaan. Suuta soukeammalle, kun en mitään mistään tiedä ja nöyrä asenne, että voisin oppia - siinä tälle ikiteinille parannettavaa näin alkuun.

Olen myös huomannut, että me ihmisetkin opimme osittain samoin kuin koirat: riittävän vahva tunnetila voi saada kerrasta aikaan pysyvän muistijäljen, jossa tunnetila yhdistyy tapahtumahetkellä vallineisiin olosuhteisiin. Näin on nimittäin käynyt minulle. Olen alkanut vaistonvaraisesti pelätä paikkaa ja tilannetta, jossa Miskalta lähti jalat alta. Kun kuljen siitä koiran kanssa läpi, pulssi nousee, hengitys kiihtyy ja mielen valtaa jotenkin alkukantainen pelko ja epäluuloisuus, johon ei tehoa järkeily eikä tosiasioiden tiedostaminen. Ja se, jos mikä, on pelottavaa. Minulla kun ei tälläisia pelkoja ole koskaan aiemmin ilmennyt.

En sitten tiedä, onko lääkekin sama kuin koirilla: vastaehdollistaminen. Pitäisikö minun syödä jäätelöä aina lähempänä ja lähempänä kohdetta, ensin ilman koiraa, pysytellen koko ajan pelkoreaktion alapuolella. Edetä askel askeleelta lähemmäs...Voisihan sitä kokeilla.

Kaimion uusi kirja on mielenkiintoinen ja kattava, suosittelen. Sitä olenkin sitten lukenut, kun olisi pitänyt tehdä koulutöitä. Tosin matikkaa olen laskenut tunnollisesti. Ajatella, lukion vaikeimmaksi tituleerattu kusrssi on jo yli puolenvälin ja minä olen yhä kirkkaasti kärryillä. Ihminen on kehityskelpoinen, uskon.

Eläinsuojelurikoksien tuomioita on kovennettava

Viimeaikoina eläimiä on kohdeltu kaltoin oikein urakalla: koiratappelut, snautserikennelin pentutehtailu tapaus, Lempäälästä pelastettu koiralauma ja monta muuta. Ei voi kuin ihmetellä ihmisten julmuuden määrää, kun eläimet laitetaan kärsimään vailla mitään järjellistä syytä. Mutta lähes yhtä järkyttävää on yhteiskunnan ja kanssaihmisten kyvyttömyys puuttua tähän julmuuteen.

Laissa eläin on monesti lähes omaisuuden asemassa ja niiden eläinsuojelulakien nojalla, jotka ovat olemassa, voidaan antaa ragasitukseksi korkeitaan kaksi vuotta vankeutta. Useimmiten eläinten kaltoin kohtelusta selviää lievillä sakoilla, eläinrääkkäyksestäkin seurauksena on sakkojen lisäksi usein vain määräaikainen eläintenpitokielto, jota kukaan ei käytännössä valvo. Mikään eläimelle aiheutetun kivun, tuskan ja kärsimyksen määrä ei näytä olevan riittävän suuri, jotta siitä voitaisiin langettaa käytössä oleva kahden vuoden vankeusrangaistus. Edes elinikäistä eläintenpitokieltoa ei tohdita käyttää, vaikka olisi vankat näytöt siitä, että lakia rikkonut ihminen ei ole kykeneväinen eläimistä huolehtimaan.

Jos tätä vertaa niihin rangaistuksiin, jotka lankeaisivat, jos ihmisille ja etenkin lapsille, jotka ovat monessa suhteessa samalla tavalla muiden armoilla kuin eläimet, tehtäisiin vastaavia asioita, voi helposti päätellä, ettei eläimen kärsimystä pidetä kovinkaan todellisena eikä eläimellä katsota olevan minkäänlaista itseisarvoa. Kuitenkin: Mitä eroa on ihmisen ja muun eläimen kivulla? Ei niin mitään, sanoisin.

En usko, että rangaistuksilla voidaan välttämättä estää tekoa tapahtumasta tai että vankilasta marsissi välttämättä ulos sen parempana kuin on sinne mennyt. Jotain hyötyä tuomioista kuitenkin on. Kun ihminen laskee tiilenpäitä, hän ei voi vahingoittaa itseään eikä muita. Eläintepitokiellon saanut ei periaatteessa voi toistaa tekosiaan. Ennen kaikkea rangaistusten koventamisella viestitettäisiin, että eläinten kärsimys on todellista ja että ihminen ei ole ainoa eläin, jolla on oikeus elää kärsimättä. Ehkä siten myös ihmisten asenteet eläimiä kohtaan muuttuisivat enemmän empaattisiksi ja vähemmän hyötykeskeisiksi. Niin kauan, kuin eläintä kohdellaan kuin välinettä, se ei elä hyvää elämää, johon sillä epäilemättä on oikeus.

Toivonkin, että lainsäädäntöä muutetaan mitä pikimmiten. Törkeän eläinsuojelurikkomuksen lisääminen ja eläin/ympäristönsuojelurikoksen sisällyttäminen niihin rikoksiin, joista voidaan tuomita vaikka rikos olisi tehty ulkomailla, olisi hyvä alku. Edistystä ei kuitenkaan ole kuulunut. Onko vika poliittisen tahdon puuttumisessa vai missä? Ihmisten pohjattomassa typeryydessä?
Hoi siellä Arkadianmäellä! Herätkää!

Kuvia erityisesti Helille, jos hän sattuu lukemaan tätä.

Kuulin pitkästä aikaa Miskan entisestä omistajasta. Italiassa muistellaan Miskaa yhä lämöllä ja kaivaten. Eikö sitä niin sanota, että todellinen rakkaus ei häivy koskaan ja että rakkaudesta jää aina jälki. Miskaan se jälki on ainakin jäänyt. Siitä huomaa, että sitä on rakastettu kovasti.

Tunnen suurta myötätuntoa Heliä ja hänen perhettään kohtaan. Voin vain kuvitella, miten vaikeaa on ollut jättää Miska tuntemattomien ihmisten käsiin, sanoa hyvästit, ja vielä niin nopeasti.
Mutta onneksi Miska kotiutui meille ajan kanssa ja on saanut elää ihan kelpo koiranelämää. Ehkä se hiukan lohduttaa heitä.

Miska heiluttaa kaukana oleville ihmisilleen häntää, lähettää nuolaisun ja jodlauksen, joka tarkoittaa että Suomessa on kaikki oikein hyvin, mutta kaksijalkaiset ovat olleet viimeaikoina ihan tylsiä ja nynnyjä eivätkä ole antaneet riehua yhtään. Miska toivoo, että Italiassa on hauskempaa ja että ihmisillä on siellä paljon mustekaloja ja tennispalloja, joilla leikkiä alati.

Tässä Miskan elämää kuvin viime vuosilta (ja kone pursuaa lisää):
Kivaa!



Mikähän paikka tämä on? Ekaa kertaa mökillä.



Ensimmäiseltä keväältä, palloleikit väsyttivät.


Kukkulan kunkku.
Vuosaaren täyttömäellä olemme käyneet lenkkeilemässä usein.




Piehtarointi on Miskasta aina paikallaan.




Yh, taas näitä niiden kotkotuksia. Ai kurainen muka, ja pah!


Jee, oon laivakoirana!


Viuh....vauhtia piisaa täyttömäellä.


Ai mikä lehti? Pusipusi, tule leikkimään tylsimys!


Miska pohtii maailman menoa. Mökillä saa tulla sänkyyn.



Sillä on keppi!


Miskan 11v synttärikakku. Saako jo syödä?


Ai kuoppa? No en minä ainakaan.


Keppi, ihanaa! Keppitanssi.


Vuh! Täällä vartioi kulmakunnan kovin kundi, et älä kissa mulle ala...
Mökkinaapurin kisusta on tullut Miskan arkkivihollinen.


Mitäs pallolle on käynyt?



Mitähän se tekee?


Huomenta!



Tokoilua.


No kyllä minä olin siellä takana, mutta kun...


Kasvimaan tuotokset ja sen uskollinen vahtija.
Miska ajoi linnut pois tuhotöistä.




Kesästä nautiskelua.

Vammoja

Kipulääkkeen anto on lopetettu ja paraneminen on siten edennyt vaiheeseen kaksi. Miska voi tilaansa nähden oikein hyvin, sen mielestä liikuntakiellot eivät ole mistään kotoisin. Köpöttelylenkkejä jatketaan kuitenkin vielä viikko ja sen jälkeen voidaan varovasti alkaa palata normaaliin liikuntaan. Toistaiseksi kaikki on siis mennyt suunnitelmien mukaan.

Todellinen tilanne selvinnee kuitenkin vasta, kun rasitus nostetaan normaalille tasolle: jos polvi on parantunut, se kestää sen; jos ei, vaiva uusiutuu. Mikäli kyseessä on revähdys, polven pitäisi parantua kahdessa viikossa. Jos vaiva siis uusiutuu, kyseessä ei ehkä ollutkaan pelkkä revähdys.

Oli varsinainen vamma mikä hyvänsä, kovin paljon sille ei voida tehdä: paraneminen on kiinni koiran elimistön palautumis- ja korjautumiskyvyistä. (Sen takia tarkempia, rauhoitusta vaativia tutkimuksia ei tehty.) Mutta sellaisiahan me elolliset olemme, haavoittuvaisia. Meitä ei voi purkaa osiin ja koota uudelleen.

Vikoja ja vammoja meissä on kaikissa, asennevamma ehkä yleisimpänä. Minäkin täytän määritelmän: ”opiskelija, jonka edellytykset ovat heikentyneet vamman, sairauden tai toimintavajavaisuuden vuoksi.” Sain nimittäin virallisen lukilausunnon. Minulla todettiin lievä lukihäiriö äidinkielessä ja keskivaikea vieraissa kielissä. Että olen nyt sitten virallisesti häiriintynyt ja minulle on tehty erityisen tuen suunnitelma. Heh.

Päivä, jona ajattelin koiraa vain kolme kertaa

En tiennyt, että sellainen on edes mahdollista, etenkään juuri nyt. Mutta niin siinä vain kävi.
Olin hyvän ystäväni kanssa käymässä Tallinnassa, matka oli sovittu jo viikko sitten. Ajattelin, että en pysty nauttimaan reissusta ollenkaan enkä puhumaan mistään. Toisin kävi.

Jostain syystä minulla on kyseisen henkilön seurassa aina tavattoman hyvä olla: turvallinen, iloinen ja hyvä olo. Mikään aihe ei ilmeisesti voi tuntua niin vaikealta, että siitä ei voisi sille henkilölle puhua. Olin ajatellut, että en sano Miskasta mitään. Mutta hän kysyi. Minä vastasin. Ja yhtäkkiä ymmärsin, että vastasin täysin rehellisesti ja yksinkertaisesti eikä se tuntunut pahalta. Ystäväni myös kysyi hyvin rehellisiä kysymyksiä, ei säälinyt, ei vaivautunut, kysyi vain ja kuunteli. Välitti, mutta ei voivotellut. Samalla hän sai minut tajuamaan jotain -olemaan rehellinen myös itselleni.

Tajusin, että Miska tosiaan on vanha ja siksi sairas. Tajusin, että en ole tehnyt mitään väärin tai huonosti; että sillä ei ole mitään väliä, vaikka olisin voinut tehdä jotain toisin; että tämä tosiaan on elämää eikä peli. Elämä alkaa ja se päättyy, mutta sillä ei ole kriteereitä; että voin itse luoda sääntöjä ja pakkoja ja kaikkea, mutta ne eivät todellisuudessa ole missään ihmisyyteni ulkopuolella. Ne säännöt ovat ihmisyydessä ja minä luon niitä joka tapauksessa, koska olen mitä olen. Mutta asiat vain tapahtuvat, ne eivät vaadi minulta mitään eivätkä ne anna minulle mitään. Se olen minä, joka vaadin ja otan.

Ymmärsin, että minun on paras vain katsoa, mitä eteen tupsahtaa ja elää: lutviutua päivästä toiseen olivat ne sitten hyviä tai hirvittäviä, koska kaikki on yhtä liikettä ja muutosta eikä maailma pysähdy kuitenkaan. Että silloin, kun on oikein vaikeaa on parempi keskittyä perustoimintoihin. Hengittää sisään ja ulos, sisään ja ulos.

Näköjään aivot toimivat niin, että ne siirtävät välillä murheet syrjään ja keskittyvät muihin asioihin, aivan ilman tietoista toimintaa. Niin tapahtui tänään ja juuri oikealla hetkellä. On hyvä, että jos vuodessa on paljon päiviä, jolloin 85% ajasta menee koiran ajattelemiseen, on myös yksi päivä, jolloin siihen menee vain 5%.

Miska voi toistaiseksi ihan lupaavasti.

Polvi ja lonkat ja selkä -kas siinä kipupisteet

Ennen kaikkea vasemman takajalan polvi, se on revähtänyt. Tulehduskipulääkkeet, ylirauhallinen liikunta ja mahan suojaus -mömmöt - kas siinä lääkkeet. Kipulääkkeitä viisi vuorokautta, liikuntarajoituksia kaksi viikkoa ja sitten hierontaan: eläinlääkärin resepti tilanteen paranemiseen.
Asiassa on kuitenkin yksi mutta: kipulääkkeet sekoittavat helposti mahan ja ärsyttävät suolistoa. Jos suolisto-ongelmat ovat vielä kroonisia, koiralla on herkkä vatsa... no, ongelmia voi tulla. Jos ongelmia tulee, lääkitys pitää lopettaa. Ja siinä sitä sitten onkin pieni tenkkapoo.

Mutta toivotaan, että siihen ei jouduta. Vaikka en minä oikein enää tiedä, mitä tässä itseasiassa toivotaan. Aikaa? Eläinlääkäri sen itse sanoi: pahemmaksihan se (nivelrikko) menee. Tervettä koiraa Miskasta ei enää tule. Kuitenkin hän uskoi, että tämä vaiva ei Miskaa vie hautaan, että se on sitten joku toinen. Tai ainakin hän toivoi.

Minä en tiedä, mitä muut toivovat, mutta minä toivon, että tämä päättyy. Ja jos se ei voi päättyä kipujen vähenemiseen ja hallintaan eli osittaiseen paranemiseen, niin sitten se päättyy sillä toisella tavalla. Eikä se tapa ole paha tai kauhea, mutta se on lopullinen. Kovin, kovin lopullinen.

Mutta nyt hoidetaan ja odotetaan ja katsotaan ja skarpataan. Ja minä lupaan olla reipas ja positiivinen ja hyvä koiranomistaja. Yritän ainakin.

Olemme yrittäneet tänään ulos kolmesti. Kaikki menee ihan normaalisti n. 500 metriä. Sitten alkaa ontuminen. Vasen takajalka tärisee eikä toimi. Miska käy maahan kierimään, makaa siinä hetken, nousee ylös ja lähdemme kotiin. Kotimatkalla koira kulkee välillä normaalisti, välillä jalkaansa aristaen. Kipulääke vaikuttaa edelleen, en tiedä mitä tapahtuu, kun vaikutus lakkaa.

Pitäisi mennä eläinlääkäriin, mutta emme pääse edes metroasemalle asti. Emmekä me edes halua sinne, en minä eikä koira. Jos kaipaan huonoja uutisia, saan ne halvemmallakin. Jos haluan kuulla uudestaan sen, minkä jo tiedän, voin lukea eilisen lehden.Mitään apua sieltä tuskin saa; tilanne ei ole akuutti ja kipulääkettäkin on kaapissa.

Tätäkö se on, se kuuluisa elämä? Että saa itsensä uskomaan vähän, toivomaan pikkuisen, kurkistamaan horisonttiin -ja sitten näekään mitään. Ähäkutti.

Miska 12v.

Hyvää syntymäpäivää Miska!

Tämä päivä alkoi oikein mukavasti. Miska oli heti aamusta iloinen ja pirteä, leikki mustekalalla ja heilutti häntää. Minäkin olin iloinen ja pirteä. Olen viimeaikoina ollut sitä paljonkin. On tuntunut, että vaara on ohi ja kaikki on niin kuin pitääkin. Tavallista, mutta kuitenkin niin nautinnollista elämää -onnellista?

Menimme tokoon ja kaikki oli edelleen hauskaa. Oi, olin niin hyvällä tuulella. Miska oli riemuissaan. Takaisin tullessa Miska viipotti ravia häntä pystyssä ja minä nauroin mennessäni. Hengittelin raikasta syysilmaa.

Yhtäkkiä Miska laahaa toista takajalkaa perässään ja hyppii kolmella jalalla. Sitten toinenkin takajalka pettää ja se kaatuu. Minä säikähdän ja juoksen sen luo ja luulen että se astui johonkin lasiin tai muuta. Mutta tassuissa ei ole mitään. Yritän auttaa sitä ylös, mutta sitä sattuu. Kaikki romahtaa taas ja hätä sumentaa silmät.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Koitan hieroa sen jalkoja, ne tärisevät. Se nousee jaloilleen, mutta käveleminen ei oikein onnistu. Ihmiset kävelevät ohi ja katsovat pimeässä puistossa polvillaan olevaa tyttöä kummeksuen. Nostan Miskan syliin ja alan kävellä kotiin. Matka tuntuu käsittämättömän pitkältä, vaikka se on niin lyhyt. Kädet kramppaavat, mutta minä en edes huomaa sitä.

Pääsemme kotiin ja lasken koiran maahan. Se kävelee vähän mutta ontuu. Miska käy juomassa, annan sille kipulääkkeen kun en parempaakaan keksi. Hieron taas sen jalkoja ja lonkkia. Se käy pesäänsä nukkumaan hämmentyneen näköisenä. Minä ihmettelen, mitä kummaa äsken tapahtui.

Ja sitten se alkaa taas vaikka sen piti jo olla mennyttä. Käsittämätön ahdistus, pelko, suru ja neuvottomuus pyyhkäisee ylitse aaltoina. Yhtäkkiä toivon, että isä olisi kotona. Että joku lupaisi kaiken järjestyvän. Että joku edes näkisi mitä täällä tapahtuu. Että joku eläisi hetken samaa todellisuutta kuin minä.

Luomiskertomus

Ensimmäisenä päivänä Jumala loi koiran ja mustekalan.



Toisena päivänä Jumala loi ihmisen palvelemaan koiraa.




Kolmantena päivänä Jumala loi puutarhan, jonne koira voisi kaivaa itselleen pesän.



Neljäntenä päivänä Jumala loi pallon, jotta koira voisi hakea tai olla hakematta sitä.




Viidentenä päivänä Jumala loi raatamisen, jotta ihminen voisi tehdä kaikkensa koiran parhaaksi.

Kuudentena päivänä Jumala loi eläinlääkärin, jotta se pitäisi koiran terveenä ja ihmisen köyhänä.

Seitsemäntenä päivänä Jumala yritti levätä, mutta hänen piti lähteä kävelyttämään koiraa...

Hyviä uutisia:

-Miska voi oikein hyvin, on pirteä ja innokas.
-Allergiatestin tulokset tulivat ja niiden mukaan en ole allerginen koiralle. Ihanaa!
-Sain kuudennesta pitkän matematiikan kurssista kympin. Jei, mähän osaan jotain!
-Siivosin rastilassa.
-Siivosin kotona.
- Alan oppia lyömään ja syöttämään suoria.
- Olen oppinut pitämään Muusasta ihan oikeasti. Se on aina niin pieni ja iloinen ja nappisilmäinen ja hassu. Mutta katu-uskottava se ei vielä ole.

Kaikki on taas asettunut paikoilleen. Syksyn on kaunis, rauhallinen ja raikas. Miska on ihana. Isä on ihana. Sisko on ihana. Veli on ihana. Äiti on töissä. Ystävät ovat ihania. Muusa on ihana. Joka-aamuinen metrotuttu rouva yrmylä ei ole ihana, se on vaan hassu.
On ajatus, on hetki, on koti. Se riittää minulle.

Hymyilyttää.

Koiratouhuista ja allergiasta

Viikko sitten viikonloppuna olin pikku-Muusan kanssa Clicker trainers ry :n naksutinleirillä ja kivaa oli. Opin paljon, sain uusia ajatuksia ja muistutuksen siitä, miten hirmuisesti minulla on vielä opeteltavaa; toisaalta myös siitä, että mikä vain on koirien kanssa mahdollista, jos on valmis tekemään töitä. Muusakin tuntui viihtyvän, siitä tulee vielä mainio harrastuskoira.

Koiratouhuinto ei tunnu laantuvan millään, koko ajan pitäisi oppia ja kokea uutta ja tyydyttää tiedonjanoa. Puhumattakaan siitä, miten palkitsevaa ja nautinnollista koiran kanssa touhuaminen ja eläminen on. Siksi tuntuu jotenkin vaikealta hyväksyä sitä, että siitä kaikesta pitää pystyä luopumaan, jos huono tuuri käy.

Sellaista huonoa tuuria on esimerkiksi allergia. Miskasta minä en ole koskaan saanut mitään oireita, mutta pitkäaikainen oleskelu Muusan kanssa on alkanut aiheuttaa epämääräistä tukkoisuutta ja silmien kutiamista. Maanantaina kävin verikokeissa, tulos selviää viikon kuluttua. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella.

Ensinnäkin testit eivät ole mitenkään kovin luotettavia, jos kyse on rajatapauksista. Toisaalta allergia on aina yksilöllistä ja sen kehittymistä on vaikea ennustaa. Samoin lääkkeiden teho vaihtelee. Lääkäreistä on vaikea saada irti mitään varmaa, ainoastaan ylimalkaista jossittelua.
Varmaa on ainakin se, että Miska ei minulle allergiaa aiheuta, vaikka syy siihen onkin vielä epäselvä. Siedättyminen on yksi vaihtoehto. Miskan kanssa eläminen voi siis jatkua kuten aina ennenkin. Suuri kysymysmerkki on kuitenkin tulevaisuus. Onko Miska sekä ensimmäinen, että viimeinen koirani? Jos on, tarkoittaa se käytännössä koiratouhujen loppua enemmin tai myöhemmin. Ennenkaikkea se tarkoittaa koirallisen elämäntavan rajoittumista Miskaan. Eipä sillä, niinhän olisi voinut käydä joka tapauksessa. Mutta on eriasia valita sietn kuin sopeutua siihen olosuhteiden pakosta.

Kyllä minä tiesin jo Miskan tullessa, että allergian kehittyminen on ihan mahdollista näillä geeneillä. Ei tämä tullut mitenkään yllätyksenä. Silti se mahdollisuus tuntuu masentavalta ja katkeralta. Väkisinkin sitä toivoo, että olisi varustettu toisilla geeneillä tai että Miska olisi tullut aikaisemmin. Mutta en minä vielä heitä kirvestä kaivoon, katsotaan nyt ensin ne tulokset.

Kai sitä täytyy sitten yrittää sopeutua, jos allergia varmistuu. Alkaa varautua siihen, että Miskan jälkeen on jonkin muun touhun vuoro. Harmi vain, että se ei ole ihan niin helppoa. Tekee mieli vaan haistattaa pitkät koko allegialle ja vaatia p*ska geenisten lisääntymiskieltoa. Ketuttaa ja paljon.

Pieni keltainen

Akvaariossani on tapahtunut kummia: sinne on ilmestynyt keltabarbinpoikanen. Poikasia on vain yksi ja sekin on koosta päätellen jo useamman viikon ikäinen. Huomasin sen antaessani eväkkäille ruokaa. Tapaus ei sinänsä ole kovin merkillinen, sillä keltabarbit kutevat akvaariossa helposti, jos ne siellä viihtyvät. Erikoista on kuitenkin, että poikanen, se yksikin, on selvinnyt hengissä seura-akvaariossa näin pitkään. Pytyssä asustaa kuitenkin petoja, joiden suurta herkkua ovat mäti ja kalanpoikaset. Myös lappo, suodatin ja ruuan puute koituvat usein pienten poikasten tuhoksi. Mutta tämä pikkuinen on ollut onnekas. Siksi olen päättänyt antaa sille tavoistani poiketen nimen.
Ehdotuksia otetaan vastaan. ;)

Ja tässä vielä pari huonoa, nopeasti räpsäistyä kuvaa poikasesta (ja mahdollisista vanhemmista):

Lintsillä

Tänään olin pitkään ulkona, viisi tuntia. Kylmäkin tuli. Olin nimittäin Lintsillä elämäni ensimmäisellä keikalla/konsertissa/mikä lieneekin. Soittajat eivät olleet mitään päätähuimaavia, mutta se lienee sivuseikka. Menin sinne lähinnä tapaamaan erästä ihmistä, jota en ollut nähnyt pariin vuoteen. Tuosta vain, sen kummemmin suunnittelematta. Siellä me sitten olimme ja juttelimme kaikesta turhasta, niin kuin yleensä jutellaan. Välillä söin jäätelöä, purkkaa ja lakua. Jotenkin outoa, mutta kivaa.

Syksy

Syksy on aika hassu vuodenaika. Monesti saan kuulla, että se on ankea ja märkä ja pimeä ja epämiellyttävä. Minä en ymmärrä, missä nämä ihmiset elävät: miten minun syksyni voi vuosi vuoden jälkeen olla niin erilainen.

Minun syksyni tuoksuu hyvälle. Siitä sen ensimmäiseksi tunnistaa, voi haistaa, että on tullut syksy. Minun syksyni on täynnä piristäviä värejä: vihreää, ruskeaa, keltaista ja punaista. Syksyn ilma on raikasta, viileää ja kulkee keuhkoihin vapaasti. Tuuli leikkii ihmisten hiuksilla ja sateenvarjoilla ja minua naurattaa, kun näen jonkun juoksevan hattunsa perässä. Sade huuhtoo mennessään edellisen kesän ja sen hiostavat ja ahdistavat päivät ja auringon, joka ei antanut armoa koskaan vaan häikäisi silmiin ja varasti jokaisen lohduttavan varjon. Pimeys luo turvallisuuden ja vapauden tunteen: kukaan ei näe minua, saan olla aivan rauhassa. Syksy ei vaadi mitään, ei tarvitse olla iloinen eikä pirteä eikä tehokas, vaan voi olla hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Aamuisin aurinko ei rynnistä ikkunoista huoneisiin eikä rymistele kaikkia hereille aikaisin; syksyllä jokainen voi nukkua pitkään omassa hämärässä, lämpimässä pesässään ja kömpiä ylös sitten kun siltä tuntuu. Syksyisin saa olla hidas ja uninen eikä kukaan viserrä ja hoputa vieressä. Voi juoda kuumaa teetä ja haistella ja tutkiskella aamuja eikä tarvitse joutua heti uuteen päivään. Voi laittaa jalkaan eriväriset kumisaappaat, pukeutua sadetakkiin ja loiskutella lätäköissä ja hihittää itsekseen. Voi tarrautua sateenvarjoon tuulisella säällä ja haaveilla, että voisi lentää sillä kuin Myy minne vain mieli tekisi.

Minun syksyni on kertakaikkiaan lohdullinen.

Levittäkää punainen matto, Miska tulee!

Satuin ottamaan mukaani Matkaan-lehden, kun tulin junalla Jyväskylästä. Lehdessä oli juttu elokuvaohjaaja Markku Pölösestä, jolla tiesin olevan yhden Miskan yhdeksästä pennusta. En tiennyt näistä pennuista mitään muuta, kuten en Miskan historiasta muutenkaan juuri mitään. Siksi hämmästynkseni oli suuri, kun luin jutusta seuraavaa: "Ydintiimiin kuuluvat lisäksi Pölösen puoliso Satu Sadinkangas sekä elokuvakoira Humppa, joka on geenejään myöten suomalaisen laatuelokuvan luottokoira. Humpan rotua on jossakin määrin vaikea määritellä, sillä se on aidon rakkaussuhteen tulos. ---
Humppa on saanut alkunsakin elokuvan teon keskellä, kun Badding-filmin kuvausten koirapariskunta ehti tutustua toisiinsa kovin hyvin."
Että mitä!? Tarkoittaako tämä, että Miska on ollut jossain filmissä?
No, sehän ei selviä kuinkatsomalla.

Ja tosiaan, Miska on ikuistettu valkokankaalle Badding-elokuvassa ! Roolisuoritus on huima: hidastettu veteen juoksu ihmisten kanssa, haukkumista ja rantahiekassa laukkaamista häntä pystyssä. Laskujeni mukaan Miska on filmissä vähän vajaa 5-vuotias (filmi tehty vuonna 2000).
Ajatella, meidän Miska on julkkis! :P

Matematiikka perkele!

Rakas Kombinatoriikka.
Olen yrittänyt lähestyä sinua jo muutaman päivän ajan, mutta tunnut välttelevän minua -miksi? Haluaisin kovasti tutustua sinuun paremmin. Vaikutat alkuun monimutkaiselta ja luotaantyöntävältä tyypiltä, mutta olen varma, että sinussakin on se miellyttävä ja looginen puoli, kunhan sinua oppii ymmärtämään. Luulen, että minusta, sinusta, Tilastotieteestä ja Todennäköisyyslaskennasta tulisi kova tiimi, jos vain olisit yhteistyöhaluinen. Sinulla olisi meille niin paljon annettavaa!

Tiedän, että saatan vaikuttaa hieman kärsimättömältä ja huolimattomalta henkilöltä, mutta olen oikeasti ihan mukava ja älykäskin. Ongelma on sitkeydessä -tiedäthän, harva jaksaa yrittää samaa tyyppiä loputtomiin, jos tämä ei osoita mitään lämpenemisen merkkejä. Ja sinä et tosiaan ole osoittanut. Kuitenkin sinussa on jotain merkittävää: en tunnu pääsevän sinusta yli enkä ympäri, en voi jatkaa eteenpäin ilman sinua. Siinä on jotain kohtalonomaista.

Ymmärrän, että olet hiukan ujo kaveri, mutta olisin silti odottanut, että viimeistään toisilla treffeillämme olisit kertonut jotain todellista itsestäsi. Meillä oli kuitenkin 75 minuuttia aikaa tutustua...mutta ei, minä sain hoitaa puhumisen ja sinä vain seisoit niin kuin x matematiikan kirjassa. Häpeäisit edes.

Joten huomenna, kun tapaamme, olisitko niin kiltti ja ryhdistäytyisit; minäkin aion todella yrittää parhaani ja keskittyä vain ja ainoastaan sinuun.

Terveisin: se epätoivoinen

Valvetilan painajaisia

”Minä luotan sinuun pieni ihmiseni”, se sanoo aina uudestaan ja sitten siihen sattuu. Pelko tarttuu siitä paikkaan, aikaan ja muihin, mutta minua se ei osaa pelätä, vaikka syy toistaa itseään. Minuun sattuu myös, mutta hoen typerää mantraa kuinka kaikki on hyvin ja ei mitään hätää enkä usko siihen itsekään. Veri valuu lattialle ja sotkee tassut ja minua pyörryttää. Joku sanoo, että hyvin menee ja vaihtaa putken ja minä mietin miten sinne jouduttiin taas. Ja sitten puhutaan munuaisista ja suolista ja mahasta enkä minä ymmärrä mitään, minä näen vain koiran joka nuolee tassuaan ja sanoo että mennään pois, mennään kotiin. Kurkkua alkaa kuristaa ja käännän pään pois, koska hävettää miten heikko sitä voi olla.

Päästään ulos ja istun penkille ja alan itkeä. Itken ja itken ja itken ja mietin loppua ja sitä, mistä tietää että on oikea aika sanoa hyvästit ja miten helvetissä se tehdään. Vain pari tuntia ja sitten minä tietäisin, toimiiko munuainen vai ei ja minua alkaa pelottaa. Mitä jos se ei toimi ja en jaksa enempää ja päätän, että se loppuu nyt, kun se on vielä onnellinen eikä kärsi? Mietin, että sen voisi tehdä siinä kauniilla pihalla, missä se nytkin makaa, koska siinä sitä ei pelota. Kuvittelen, että soittaisin sinne ja kysyisin, että löytyisikö aikaa, kun pitäisi tappaa yksi koira ja miten hoitaja iloisesti vastaa, että juu, mihinkä aikaan teille sopisi ja maksatko kortilla vai käteisellä. Ja sitten alkaa oksettaa ja itkettää vielä enemmän ja minä nousen ylös ennen kuin joku näkee ja tulee kysymään mikä on. Varmasti se ihmettelisi, onko tyttö hullu, kun itkee kakkaa koiran karvoissa eikä ymmärrä miten monta lasta Nigeriassa kuolee silläkin hetkellä.

Kotona menen peiton alle ja suljen silmät ja toivon että herättyäni kaikki on paremmin ja melkein nauran omalle lapsellisuudelleni. Kuulen, että koira hiipii huoneeseen ja asettuu lattialle viereeni. Se huokaisee, koska onhan sillä ollut koettelemuksia ja minä nukahdan. Nukun tunteja, koska yöllä ei tullut nukuttua.

Herättyäni tuntuu paremmalta ja mietin oliko se kaikki unta, vaikka tiedän, ettei se ollut. Sisko soittaa ja selittää jotain, mutta minä en kuule mitään, koska olen jossain ihan muualla.

Päätän olla rohkea edes ihan pienen hetken, istun lattialle ja soitan. Hoitaja puhuu hetken hepreaa ja sanoo, että odota hetki, hän kysyy lääkäriltä. Minä odotan. Sitten se sanoo, että arvot ovat normaalit ja kaikki on hyvin. Hetken olen hämilläni, mutta sitten minua alkaa naurattaa oma typeryyteni ja se, miten minun pitää aina maalata piruja ja pelätä pahinta, vaikka eihän siinä oikeasti mitään hauskaa ole.

Mietin, että olen oikeastaan aika säälittävä ja pelkuri tai tyhmä ja heikko ainakin. Niinhän minä olen, mutta ajatus ei juuri hetkauta, koska loppu ei tullutkaan vielä. Miska nuolaisee poskeani ja minä sanon sille, että niin minäkin sinua.

Arkea

Koulun antia: suhteellinen summafrekvenssi, keskihajonta, tyyppiarvo, mediaani, luokkakeskus, perusjoukko...eli tilastomatematiikkaa. Kuivaa, kuivaa, kuivaa. Kuka tulee kanssani laskentakinkereihin?

Mutta toko ei ole kuivaa, vaan mielenkiintoista. Ryhmätreenit alkavat tiistaina, eilen otin Miskan kanssa ylläpitoharjoituksia Muusan ja Lotan ollessa häiriötekijöinä. Miska oli vapaana ja toimi hyvin tokopannan olessa kaulassa. Kuitenkin se on pantaan niin selvästi ehdollistunut, että ennen sen laittoa ja poisoton jälkeen Miskaa kiinnosti rutkasti enemmän hajut ja juoksuinen Muusa kuin minä ja tokoilu. Mutta kyllä se tästä taas kesän jälkeen lähtee...

Pesäpallossa on tapahtunut edistystä, alan osua palloon. Koppipuoli taas vaatii pikaista kehittymistä, koska sääreni ovat järkyttävillä, sinisenvihreillä mustelmilla, kun en saa palloa räpylään, jos se tulee alhaalta. Väliaikaisesti ajattelin varjella terveyttäni säärisuojilla. Mistähän löytyisi hyvät?

Pyh

Tiistai 14.8 klo 9.45. Se on huomenna. Koulu alkaa. Arki alkaa.
Yritin piiloutua sängyn alle, mutta eräs karvainen paljasti olinpaikkani alta aikayksikön. Ehkä kokeilen komeroa seuraavaksi.

Tai ehkä vain painelen jatkamaan opintojani ja silmäilen tilastoja, joiden mukaan opiskelu takaa rahaisan tulevaisuuden. Ehkä niin, mutta vuoden opiskelun jälkeen en kyllä tunne itseäni yhtään sivistyneemmäksi. Tai jos jotain opinkin, niin kesä on varmasti tehnyt tehtävänsä. Oikein tunnen aivojeni keventyneen. Tuntuu, että sitä unohtaa vuosi vuodelta enemmän. Vaikka miten ahkeroisi, niin informaatio katoaa kuitenkin aikanaan, siinä missä ikävät ihmiset ja nöyryyttävät kokemukset jättävät lähtemättömän muistijäljen. Miten lohdullista.

Miskan kesää

Millainen on Miskan kesä ollut parhaimmillaan?
No kivaa on, kun pääsee mökille...

...ja voi leikkiä ja juosta ja touhuta
Mutta paljon on aikaa kulunut myös kaupungissa.
Silloin mukavaa on ulkoileminen, joka tarkoittaa....

...kävelyä...

...reviiribisnesten hoitoa....

...nuuh nuuh nuuhkimista...

... ja löytöretkeilyä. "Täällä on jotain jäännää, voiskohan sitä syödä?"

Ja pari kertaa viikossa on palloleikkejä-
vedessä. ;)
Ja sitten tietysti kaikki tokoilu, aktivointi ja muu aivotoiminta on ihan hauskaa.

Hyvä olla

Pitkästä aikaa on sellainen olo, että kaikki on hyvin. Se on tavattoman hieno tunne. Sitä tunnetta oppii näköjään arvostamaan vasta, kun on riittävän vahvasti kokenut, miltä tuntuu kun elämä lyö kasvoihin niin että kirveltää. Nytkin ympärillä on paljon tekemättömiä asioita, epäonnistuneita yrityksiä ja kysymyksiä vailla vastauksia, mutta ei mitään, mikä tuottaisi tuskaa. Tuntuu, että voi huokaista helpotuksesta. Että se hirttosilmukka, joka kiristyi kuukausia sitten on löystynyt ja päättänyt jättää tehtävänsä myöhempään. Myöhempään, ei huomiseen. Siinä on toivon ja epätoivon välinen ero. Myöhemmin ei voi olla läsnä jokaisessa hengenvedossa, huominen voi. Myöhemmin on määrittelemätön, sumuinen tulevaisuus, mutta ei mitään muuta. Tietää, että se on siellä, mutta se siitä. Se ei ole täällä. Myöhemmän ainoa vika on, että se on joskus huominen.

Pitkästä aikaa olen olotilassa, jossa tämä päivä on parempi kuin eilinen ja huomiseltakin uskaltaa toivoa jotain. Se saa hymyn ulottumaan silmiinkin; silmät ovat sielun peili. Voi hengittää syvään, sulkea silmät ja nauraa. Taidan olla iloinen. En ole ihan varma, siitä on niin kauan, kun viimeksi tuntui tältä: ei tarvitse nauraa huonolle vitsille, ei hymyillä sosiaalisista syistä eikä pidättää hengitystä. Nyt voi nauraa vain koska naurattaa ja hymyillä vain koska hymyilyttää ja hengittää silkasta halusta elää. Se tuntuu perhanan loistavalta.

Kaikki taitaa todellakin olla hyvin. Ehkä vain tämän päivän, ehkä ensi viikonkin, ken tietää. Mutta ainakin juuri nyt ja minä aion nauttia siitä.

litroittain pissaa
sanomalehtisilppua
kuolaisia alusvaatteita
rikkinäinen peti
vanua
vanua
vanua
muovisiilin piikkejä
päätön muovisiili
myllätty sohva
suolistokaasuja
karvoja leivässä
karvoja teessä
karvoja sängyssä
karvoja muroissa
kaksi sierainta viilissä
kieli-lipilipilipi-naamassani
kieli-lipilipilipi-käsisssäni
kieli-lipilipilipi-säärissäni
häntä-heiluheiluheilu-kaikkialla
minäpienisöpöihanamuusamielinkielinmutulutukiehnäys alati ympärilläni

Aamen.

Surusta ja kuolemasta.

Voiko sitä ymmärtää? Voiko sitä oikeasti, rehellisenä itselleen, täysin hyväksyä? Voiko olla sinut kuoleman kanssa? Kun kuulee jonkun kuolleen, voiko sanoa, että ei se mitään? Tai tappaa ilman, että se tuntuu edes hiukan pahalta?

Joskus olin varma, että voi. Silloin, kun olin nähnyt vähemmän enkä ymmärtänyt mitään ja ymmärsin kaiken. Silloin kuolema oli yhtä kuin elämän loppu: katoamistemppu. Se ei tuntunut erityisen surulliselta eikä julmalta. Mutta se käsitys muuttui.

Kuolemasta on tullut tuntematon, nurkissa hiiviskelevä varjo, joka ei koskaan antaudu katseelle. Sen voi nähdä silmäkulmastaan, mutta aina se on kadonnut, kun siitä haluaisi tietää enemmän. Sen sivupersoonia ovat Kipu,Tuska, ja Sairaus. Se elää pelosta ja epätietoisuudesta ja lymyää selän takana aurinkoisenakin kesäpäivänä. Ja se kuolema on aina jonkun muun; en minä omaa loppuani pelkää.

Minä pelkään sitä, että kuka vain voi kadota koska vain. Kipua minä pelkään, sattui sitten mieleen tai ruumiiseen, minuun tai muihin. Ja kuolema sattuu aina.

Minä ymmärrän uskovaisia, ihmisiä, jotka haluavat onnellisen lopun: lupauksen, että kukaan ei kärsi turhaan ja että lopulta ”taas tavataan”. Joskus toivon, että osaisin itsekin uskoa siihen, edes ihan vähän. Mutta en minä osaa.

Kyllä minä ymmärrän kokonaisuuden, luonnon kiertokulun: elämä on kuolemaa ja kuolema on elämää. Ymmärrän myös kivun ja kurjuuden välttämättömyyden: vastakohdat ovat olemassa vain toistensa kautta, ilman kipua ja kurjuutta ei olisi onnellisuutta ja hyvyyttä. Mutta miksi se ei auta hyväksymään yksittäistapauksia? Miksi se ei poista menetyksen tuskaa ja tuskan pelkoa? Miksi rationaalinen ymmärrys ei kohtaa tunteita?

Pahinta on, kun joku sanoo, että ei saa surra, koska sureminen on niin itsekästä. Totta kai se on, mutta mitä muuta ihmiset lopulta ovat kuin itsekkäitä?

Minä en ainakaan osaa olla mitään muuta. Koko minun maailmankuvani on suodattunut minun aistieni lävitse, kaikki ymmärrys peilautuu lopulta oman kokemukseni kautta. Esimerkiksi muiden kärsimys sattuu, koska osaan samaistua muihin: näen alitajuisesti muissa itseni, itseni samassa tilanteessa. Lopulta se on siis oma kipu, joka siinä sattuu. Tai esimerkiksi olisin valmis kuolemaan henkilöiden tai asioiden puolesta, koska alitajuisesti tiedän, miten kamalaa olisi elää, jos en olisi yrittänyt tehdä niin. Tai autan muita, koska siitä tulee hyvä mieli, koska tiedän, miten mukavalta tuntuu kun minua autetaan. Tai toimin moraalitajuni mukaan oikein tilanteessa, jossa se näennäisesti on ikävää, koska todellisuudessa haluan välttyä huonolta omaltatunnolta, syyllisyydeltä ja saan mielihyvää, kun teen mielestäni oikein.

Toinen asia on myös se, että itsensä hallitseminen ei ole aina kovin helppoa. Tunteet ovat juuri sieltä vaikeimmasta päästä. Kun tuntuu saakelin pahalta, niin tuntuu. Ei siinä oikein voi tehdä mitään muuta kuin itkeä. Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, että silloin pitäisi tuntua joltain muulta.

Myönnän kyllä, että olen poikkeuksellisen lahjakas suremaan: suren asioita paitsi silloin kun ne ovat tapahtuneet, myös ennen sitä, silloin kun vasta tiedän niiden tulevan tapahtumaan. Enkä usko, että se lopulta edes on niin tyhmää kuin mitä väitetään: se ei lisää surua, vaan jakaa sen pidemmälle aikavälille. Silloin on ehkä aina hiukan surumielinen, mutta toisaalta ei joudu koskaan oksentamaan tuskasta. Tai niin minä ainakin mielelläni uskon, koska siten voin oikeuttaa suruni, jota en kuitenkaan voisi hallita tai ajaa pois.

Äidin pitkäaikainen työkaveri kuoli tänään.

Poseerausta

Tänään oli hiustenhyvästelypäivä. Leivottiin kakku ja letitettiin hiukset. Aamulla isukki vielä rukoili, että jättäisit nyt edes puolipitkäksi. No, niin minä tosiaan jätin: puoliksi pitkä, puoliksi lyhyt. ;D

Kiitos, Jo

Harry Potter and the Deathly Hallows on nyt luettu. Joulusta asti laskin päiviä, tunteja ja sekunteja sen tuloon. Kipeästi halusin tietää, miten Rowling päättää tarinan, jonka aloitti kymmenen vuotta sitten. Lopulta se kauan kaivattu kirja oli käsissäni. Nauroin, jännitin, järkytyin, pohdin -ja itkin.

Törmäsiin Pottereihin kolmannella, kun sain lahjaksi sarjan toisen osan. En tiennyt kyseisistä kirjoista mitään etukäteen ja olin hyvin skeptinen. Kansi ei erityisesti houkutellut lukemaan ja niinpä Salaisuuksien kammio lojui pitkään koskemattomana kirjahyllyssäni. Kuitenkin etsiessäni matkalukemista Balille, päätin ottaa sen mukaan. Kirja tempaisi minut mukaansa ennnenkuulumattomalla tavalla. Jäin koukkuun ja pahasti.

Pian luin muut ilmestyneet kirjat ja uppouduin aina vain syvemmälle Rowlingin luomaan maailmaan. Siitä tuli tärkeä osa elämääni: paikka, jonne saatan mennä, kun haluan hetkeksi pois ympärilläni vallitsevasta todellisuudesta. Uuden osan ilmestymisen koin neljä kertaa...Harry vanheni samaa tahtia kuin minä. Olen lukenut kirjoja uudestaan ja uudestaan, löytäen niistä aina jotain uutta ja mielenkiintoista.

Lukiessani sarjan viimeistä osaa, sivujen vähetessä, ymmärsin aina vain selvemmin, että Rowlingin keromasta tarinasta oli tullut minulle paljon enemmän kuin hyvää kirjallisuutta. Siitä oli tullut jotain hyvin läheistä, tärkeää ja merkityksellistä. Nyt, kun tarina on saatettu päätökseen, olo on järkyttynyt ja tyhjä. Tuntuu käsittämättömältä, että enää ei ilmesty uutta osaa, että Rowling on nyt kertonut kaiken, mitä hänellä oli kerrottavanaan.

Sitä kertomusta kunnioittaen ja Albus Dumbledorea lainaten:
Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Tukkaturhauma

Niin, minulla on pitkä, paksu ja terve tukka. Hiukset ovat vaaleanruskeat ja ulottuvat puoleenväliin selkää. Sellaiset ne ovat olleet hyvin kauan. Lyhyet ne olivat viimeksi ennen kuin opin kävelemään, puolipitkät joskus ala-asteella. Miksi näin? No, ei mistään erityisestä syystä. Pitkää tukkaa tunnutaan tytöillä pidettävän itsestäänselvyytenä, lyhyt on jotenkin poikkeus -mitä lyhyempi, sitä merkittävämpi poikkeus.

Hiukset ovat minusta ihan kivan näköiset tällaisenaan -mutta siihen ulkonäköön se kivuus sitten jääkin. Niistä on paljon vaivaa ja ne rajoittavat elämää. Ne ovat alituiseen tiellä ja vaativat huomiointia. Minä olen tottunut siihen, koska niin on ollut aina. Hiljaisesti olen hyväksynyt kohtaloni. Tai no, olen usein itsekseni haaveillut siilistä, tuosta käytännöllisyyden huipentumasta. Mutta vain haaveillut ja leikkinyt ajatuksella, enhän minä olisi mitään niin radikaalia uskaltanut tehdä.

Nyt olen alkanut tulla toisiin aatoksiin: olen tosissani ruvennut miettimään siilin leikkaamista. Siili olisi pysyvä (no joo, kasvaahan ne hiukset takaisin) -ja oikeastaan ainoa- ratkaisu kaikkiin hiusongelmiini. Siili olisi varmasti mukavan tuntuinen ja ihanan käytännöllinen. Tuskinpa se on erityisen viehättävä silmille, mutta jostain syystä se seikka tuntuu samantekevältä -siis minulle. Jotenkin minua ei erityisesti jaksa häiritä, vaikka näyttäisin leukemiapotilaalle tai muuten kummalliselle, kunhan tuntuu hyvältä. Eipähän tarvitse sitten tuijotella peiliin niin paljon. =D Ennen se olisi kyllä häirinnyt -tai en niinkään, miltä näytän, vaan miltä näytän muiden mielestä ja miltä minun heistä pitäisi näyttää. Nykyään pidän itsestään selvänä, että ulkonäköni ei miellytä jokaista, eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Olen liian varma itsestäni antaakseni negatiivistenkaan kommenttien pahemmin liikuttaa -elleivät ne tule henkilöiltä, joiden mielipiteillä todella on minulle merkitystä. Siksi kuitenkin hiukan epäröin.

Isäni oli jokseenkin järkyttynyt suunnitelmistani ja sanoi, että mielellään katselisi "kaunista tukkaani vielä muutaman vuoden". Hän ei selvästikään pitänyt ajatuksesta eikä luvannut ajaa kuontaloani, kun sitä kysyin, vaikka hän on siinä taitava. Sanoi, että sen tekeminen omalle tyttärelle tuntuisi jotenkin ilkeältä. Minä en ymmärrä: hänellähän on itselläänkin lyhyt tukka ja hän ajamalla toteuttaisi minun toiveeni.

Samaa mieltä on eräs ystäväni, jolle uskaltauduin kertomaan suunnitelmistani. Hänestä en ole ajatellut asiaa loppuun asti ja "hullu, jos teen sen". Hänen mielipiteensä oli hyvin selvä:ei ei ei ei ei. Hänestä ottaisin suuren riskin (minkä ihmeen riskin?). Olen menossa tämän tyypin mökille viikonlopuksi ja lupasin olla leikkaamatta ennen sitä. Hän aikoo selvästi kääntää pääni. No, siinäpä yrittää.

Äitini on tähän nähden piristävä poikkeus. Hänestä tukan voi ihan hyvin ajaa, jos siltä tuntuu, mutta se kannatttaisi tehdä kesällä, kun on lämmintä. "Jos kerta olet tuota mieltä, niin älä jahkaile, vaan aja. Ihmisillä on huonompiakin huveja; tukka on uusiutuva luonnonvara ja kasvaa ajan mittaa takaisin. Sitäpaitsi sinulla on kaunis pää."

Lotta on hiukan skeptisempi: "Oletko nyt ihan varma? Se on kuitenkin aika pysyvää, niitä hiuksia ei saa takaisin sormia napsauttamalla. Ja mitä jos hermostut niiden kasvattamiseen, niin kuin minulle kävi?"

Onko minulla siis jokin velvollisuus näyttää muista "kivalta"? Velvollisuus olla katu-uskottava herttainen tyttö? Vai saanko näyttää kummalliselta, jos itse siitä pidän, enkä rajoita sillä muiden elämää?

Ajatusten selkiyttämiseksi tein listan siilin puolesta ja sitä vastaan:

Plussat
-vilpoisuus
-pääsisin eroon hirvikärpäsongelmasta(marjastavalle ja sienestävälle iso juttu)
-tykkään siitä, miltä siili tuntuu kädellä koetettuna
-käytännöllisyys!! (esim. eivät ole tiellä, näkisin aina eteeni, eivät mene takkuun, eivät kerää roskia metsästä, shampoota yms. kuluisi vähemmän)
-vaivattomuus!!
-näkisin pääni paremmin
- näkisin kasvoni paremmin
- saisin tyydytettyä uteliaisuuteni
-voisin tehdä "tutkinmusta" ulkonäön merkityksestä, ihmisten käyttäytymisestä ja suhtautumisesta ulkonäköön: oppisin lisää muista ihmisistä ja itsestäni
-saisin nähdä lukuisten ihmisten yllättyneet/järkyttyneet ilmeet (hupia jos mikä)


Miinukset
-Jos en pitäisikään lopputuloksesta, se olisi silti suht pysyvää.
- Ulkonäköni ei miellyttäisi monia (ihan niin kuin se nyt sitten miellyttäisi).
-Saisin ruotia muodonmuutokseni syitä uteliaille.
- Tukan takaisin kasvattamiseen sisältyy epämieluisia vaiheita ja kalliita parturikäyntejä.
- Talvella korvat jäätyisivät helpommin?

Niin, jotenkin tuntuu tuo käytännöllisyys kovasti ajavan ulkonäön edelle...onko se hulluutta? :)

Hei me leivotaan! (eli sotketaan)

Hallittu kaaos... Taikinaa tuli kaksi kulhollista Slurp, slurp "Ai miten niin mitä? Minähän siivoan!" Paistovalmiit Uuunivahti

Ne ovat valmiita!

Pessimismistä

Viime aikoina olen tuntenut oloni hiukan surulliseksi. Sinänsä ei kai pitäisi - kesä on kauneimmillaan ja kaikki on jokseenkin hyvin. Mutta minussa asuvaa pessimistiä se ei lohduta. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän on menetettävää. Sitä enemmän on syytä pelätä huomista, sitä päivää, jolloin voi taas hukata kaiken. Se on typerää, mutta minulle niin kovin tyypillistä. Pessimististä tulee optimisti vasta, kun pohja tulee vastaan, kun mikään ei enää voisi olla huonommin. Ja jokainen tietää, ettei sitä pohjaa koskaan tule vastaan.

Mitä järkeä on siis pitää hengissä pessimismiä, joka ei johda mihinkään? Vastaus on hyvin yksinkertainen: siten voi suojella itseään. Pessimisti ei koskaan pety. Mitä enemmän on toivonut ja luottanut, sitä karvaammin saattaa pettyä. Pessimisti pelaa varman päälle: jos sattuukin käymään hyvin, niin voi yllättyä positiivisesti. Jostain kumman syystä pahimmille pessimisteille vain kovin harvoin käy hyvin.

Optimismi on todella asia, jota minun pitäisi harjoitella. Osaan kyllä olla positiivinen: nähdä asioissa hyviä puolia silloin kun ne ovat tapahtuneet. Pitäisi vielä osata uskoa siihen, että aurinko nousee huomennakin. Toki minä haaveilen. Rakennan kaikenlaisia huomisen utopioita, sellaisia joihin mielellään uppoutuu, karkaa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin vain haaveita, itsensä viihdyttämistä. En minä niihin tosissani usko.

Tunnettu tosiasia on, että minun on aina ollut vähän vaikea elää päivä kerrallaan, nauttia hetkestä. Haluan tutkailla, tarkastella ja ajatella ensin ja tehdä vasta sitten. En heittäytyä päätä pahkaa ties minne ja ihmetellä jälkeenpäin. Siitä seuraa helposti tiettyä poissaolevuutta ja flegmaattista, hiukan pihalla olevaa, olemusta - ja likinäköisyyttä. Kun tähyää antaumuksella horisonttiin, ei samaan aikaan näekään lähelle. Se on tavallaan kovin paradoksaalista: yrittää olla asioista perillä ja ajatella loppuun asti ja onkin sen takia ihan pihalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Sen takia minä rakastan eläimiä: ne elävät hetkessä. Niiden tavoittamiseksi on pakko olla itsekin läsnä siinä samassa sekunnissa. Muusa-pentu on sitä hetkellisyyttä parhaimmillaan - sen kanssa ei voi herpaantua kuin sen nukkuessa. On pakko olla alati tietoinen siitä, mitä se tekee juuri nyt. Muutoin saa huomata olevansa keskellä kaoottisten tapahtumien ketjua, jonka päätteeksi saa hakea koiraa karkumatkalta alakertalaisen asunnosta. Sellainen on kovin nöyryyttävää, tiedän tuoreesta kokemuksesta.

Mikä ihme sitten saa pessimistin odottamaan, vaikkakin epäillen, huomista? Mikä saa hänet aamulla avaamaan silmänsä?

Se on kaikista ominaisuuksistani hallitsevin, ihmisille erittäin tyypillinen piirre: vilpitön uteliaisuus. Halu tietää, kuinka sille sitten kävi: nousiko aurinko?

Muusavahdissa

Muusaaa! Muusa! Tule nyt, hei! Muusa liikettä! Sinä et ole sokerista tehty, ei se tapa. Hop hop.

Niinpä niin, sataa. Minua se ei haittaa, mutta Muusasta se on ikävää. Olen tämän viikon siskon asunnolla vahtimassa pikkutermiittiä. Eilen illalla leikimme vetoleikkiä ja tuloksena oli kolmen hampaan (yläkulmikset ja poskihammas) irtoaminen. Ne ovat kaikki tallessa siskoa varten. ;)

Yö meni ihan hyvin, joku nukkui vieressäni. Joku ei ole oikein syönyt. Jokua harmittaa, kun mamma on poissa. Mutta kyllä se tästä, olemme keskustelleet henkeviä ja minä olen laulanut Muusalle sadelauluja, jos se vaikka auttaisi sadeinhoon. :)

"Sataa, sataa, ropisee, pili pili pom..."

Hyvää yötä

Yniset, liikehdit,

näet unta.

Millainen on

unesi

valtakunta?

Onko siellä pallo?

Entä kissa?

Onko ruokaa, lämpöä, läheisyyttä?

Oma sänky?

Ei kipua, kiirettä, kyynisyyttä?

Vahdin untasi,

sinäkin vahdit minun:

uneni läpi

kuulen tuhinaa - sinut,

sinäkin kuuntelet,

vaikka nukut.

On pimeää.

On viileää.

Voi hengittää,

vihdoin.

Rauhassa

me ollaan vaan

ihan kahdestaan

ja nukutaan.